Disclaimer: Perustin uuden nickin avausta varten, koska vierastan varallisuudella flexaamista ja yksityisasioiden julkista käsittelyä ja muihin keskusteluihin yhdistettynä anonymiteettini saattaisi kompromettoitua. En kuitenkaan ole täällä kovin aktiivinen kirjoittelija, joten arvutteluun ei kannata tuhrata vaivaa. Tarkoitus ei ole myöskään tehdä tästä jatkuvaa blogia, vaan ennemminkin avata mahdollisuus ajatuksenvaihdolle ja kukaties vertaistuelle. Tilanteeteeni ei nimittäin varmasti ole mitenkään "lumihiutaleinen", vaan uskoisin foorumilta löytyvän monia dilemman tavalla tai toisella ratkaisseita kohtalotovereita.
Eli mitä tehdä, kun työelämässä tulee seinä vastaan ja motivaatio hiipuu (eikä välttämätöntä taloudellista tarvetta työnteolle ole)?
Taustoista ylimalkaisesti: takana kahden vuosikymmenen rupeama enemmän ja vähemmän rahoitusliitännäisissä töissä. Säästäväisen sinkkuajan, onnekkaasti ajoittuneen riskinoton ja henkilökuntaluottojen maksimaalisen hyödyntämisen myötä lumipallo otti hyvissä ajoin kierroksia ja antaa nyt suunnilleen keski-ikäisen riviekonomin palkan verran kassavirtaa. Karkeasti euromiljoona sijoitusasunnoissa ja toinen pääasiassa Suomi-osakkeissa, ei mitenkään radikaalisti indeksistä poiketen. Velkavipua vähemmän kuin puolikkaani perheen asunnon arvosta ja verovelan määräkin vähäinen, joten periaatteessa uudelleenallokointi olisi melko kivutonta.
Mutta sitten itse asiaan, eli valitettavasti on korkea aika myöntää, ettei työurastani koskaan tule mitään järkevää nousujohteista jatkumoa, vaikka taloudellisesti ihan kelvollisesti olen pärjännyt. Huonoa tuuriakin oli muutamassa käänteessä mukana, mutta suurelta osin täytynee pistää pettymys hieman epäsosiaalisen ja auktoriteettivastaisen luonteen piikkiin. Oli miten oli, urakehitykseni on jo pitkään ollut korkeintaan lateraalista, minkä takia kovin suurenmoista erityisosaamistakaan ei ole päässyt syntymään eivätkä headhuntterit enää soittele perään.
Yksityiskohtiin menemättä edellinen työsuhde tuli hiljattain päätökseensä, ja järkytyksen tasaannuttua tuntuu ylivoimaiselta kiinnostua mistään välittömästi ulottuvilla olevista mahdollisuudesta, joka luultavasti tarkoittaisi entistä heikompaa positiota taantuvalla alalla - ja jollain tapaa myös sen myötä realisoituvasta epäonnistumisesta aiheutuvaa häpeää.
Mutta mitähän muuta sitä sitten voisi tehdä?
En keksi mitään erityisen mielekästä konsultointi- tai yritysideaa; oma substanssi- ja myyntiosaaminen ei ehkä riitä eikä taloudellis/-teknillinen lisäkoulutuskaan (tyyliin huuhaa-väikkäri, mba, koodaus) maistu. Eikä toisaalta juurta jaksain korporaatiomarinoitu työkokemuksenikaan välttämättä sovellu kovin luontevasti uusiin kuvioihin jossain startup-skenessä. Ja yleisesti tarjolla olevat osa- tai määräaikaishommat taas tuntuvat olevan niin entry leveliä, ettei maksa vaivaa.
Joskus sitä miettii, olisiko mielekästä kirjautua yliopistolle lukemaan jotain ajanvietettä? Kaksikymppisten kanssa tuntuisi varmaan kiusalliselta. Tai yrittää sivistäytyä itsekseen tiede- ja korkeakirjallisuudella? Mutta uusia tapoja on hankala omaksua, ainakin tällaisen lievähkön eksistentiaalisen masennuksen aikana, joten suoratoiston kulutus vie valintatilanteessa voiton. Urheiluharrastuksia minulla kyllä on runsaasti ja niihin uppoudun mielelläni, mutta jollain tavalla sitä vielä toivoisi joskus olevansa hyödyllinen yhteiskunnan jäsen myös perheen ulkopuolella, kun tehokasta peliaikaa olisi kaiketi kymmeniä vuosia... varmaan tässä nyt operoidaan niillä tarvehierarkian ylimmillä tasoilla.
Monet "foorumi-influensserit" ovat osaltaan löytäneet ratkaisun identifioitumalla yksityissijoittajiksi/kansankapitalismin evankelistoiksi, mutta paitsi, että stäkkini on vaatimattomampi, en oikein usko pystyväni luomaan kestävää lisäarvoa osakepoiminnalla (treidauksesta puhumattakaan), vaikka aikoinaan kohdalle onkin osunut muutama kookas onnenkantamoinen (mm. Neste, Sampo, Nordean anti ja Technopolis), mutta silloin henkilökohtainen riskinottohalu ja -kyky oli suurempi ja markkinatilanne jotenkin normaali ja helpommin ymmärrettävissä. Kykyni rajallisuuden tiedostaen en usko elämänlaatuni paranevan, jos yritän pitää itseni kiireisenä tuijottamalla ruutua ja veivaamalla ropojani edestakaisin. Pikemminkin stressaannun markkinan jatkuvasta vahtimisesta, koska nousupäivinä osakesalkun 95-100% sijoitusaste tuntuu liian pieneltä ja laskupäivinä päin vastoin. Nykyiset viihteelistetyt pöhinämarkkinat hermostuttavat kovin kaltaistani dinosaurusta, varsinkin kun elantoni on nyt suurelta osin niiden tuotosta kiinni.
Asuntojen tai mökkien remppauksessa, airbnb-tyylisessä hostauksessa ja metsäsijoittamisessa olisi varmaan mahdollisuuksia itsensä osittaiseen työllistämiseen ainakin jossain määrin mielekäällä tavalla. Mutta arvostus taitaa sielläkin olla melko poreileva markkinaentryyn, ainakin etelässä.
No, tulipahan ainakin jäsennettyä ajatteluaan asiasta. Kiitos lukemisesta ja kerro toki, jos jokin tässä herättää ideoita esimerkiksi "aktiivisijoittamisen", tuottavan puuhastelun, mielekkään itsensä työllistämisen tai vaikka psykologisten coping-keinojen näkökulmasta.
