Tämähän sen alleviivaa, omasta asenteesta kaikki on loppujen lopuksi kiinni. Luulen että jos ei pysty tuntemaan merkitystä koskaan, edes hetkittäisesti, normaalissa työssä, elo ei välttämättä ole sen auvoisempaa joutomiehenäkään.
Kyllä mä luulen että aika harva rakennussiivooja tuntee siitä rakennuksesta ylpeyttä niin kuin arkkitehti ja muu suunnittelija.
Eikä tyytyväisyys välttämättä johdu siitä, että arkkitehdin työ on kiinnostavampaa. Motivaatio tulee paljolti myös arvostuksesta ja statuksesta, jota siivoja tuskin saa. Palkka ja status liittyy usein myös toisiinsa, mutta ei aina. Esim. startupissa status voi olla korkea, mutta palkka ei.
Ehkä vähän turhaa maalailla illuusioita siitä, että riippumatta työtehtävästä, siitä saatavasta arvostuksesta ja palkasta kaikki voivat kokea työnsä yhtä mielekkääksi ja arvokkaaksi?
Toki on aina se stoori miten siivoja eteni toimitusjohtajaksi.
Vahva +1. Jos olet ollut muutaman vuoden kerrossiivoojana ja saanut tyydytystä hyvin tehdystä työstä, niin uskon ja kumarran. Varmasti tällaisiakin zen-mestareita on, mutta yleisesti ottaen kun ihmiset jotka tekevät vaihtelevia, vaativia, arvostettuja ja hyvin kompensoituja töitä puhuvat siitä miten tyydyttävää työ kuin työ voi olla oikealla asenteella, niin pidän paskapuheena. Ehkä olisi vaan kiva ajatella niin, koska maailma olisi sillon paljon parempi paikka, ja tarvitsisi kokea oma asema vähemmän etuoikeutetuksi.
Pidän työtäni unelmatyönä, koska 1. itse työ on minulle kiehtovaa 2. se on valtavan hyvin kompensoitua 3. olen hyvin kapeassa nichessäni maailman paras tai hyvin lähellä sitä 4. saan jatkuvaa positiivista palautetta kollegoilta ja asiakkailta. Kun näitä aletaan tiputella pois, niin kyllä se työn mielekkyyskin alkaa karista hyvälläkin asenteella. Ehkä 1 tai 2 kohtaa riittäisi vielä hyvinkin mielekkääseen työhön, mutta on valtavasti töitä joissa ainakin tuolta listalta toteutuu pyöreästi nolla. Monotonisia töitä joissa kompensaatio on paskaa, ja paras palaute mitä voit odottaa on, että joskus kukaan ei valita kun olet tehnyt työsi hyvin.
Tämähän sen alleviivaa, omasta asenteesta kaikki on loppujen lopuksi kiinni. Luulen että jos ei pysty tuntemaan merkitystä koskaan, edes hetkittäisesti, normaalissa työssä, elo ei välttämättä ole sen auvoisempaa joutomiehenäkään.
Kyllä mä luulen että aika harva rakennussiivooja tuntee siitä rakennuksesta ylpeyttä niin kuin arkkitehti ja muu suunnittelija.
Eikä tyytyväisyys välttämättä johdu siitä, että arkkitehdin työ on kiinnostavampaa. Motivaatio tulee paljolti myös arvostuksesta ja statuksesta, jota siivoja tuskin saa. Palkka ja status liittyy usein myös toisiinsa, mutta ei aina. Esim. startupissa status voi olla korkea, mutta palkka ei.
Ehkä vähän turhaa maalailla illuusioita siitä, että riippumatta työtehtävästä, siitä saatavasta arvostuksesta ja palkasta kaikki voivat kokea työnsä yhtä mielekkääksi ja arvokkaaksi?
Toki on aina se stoori miten siivoja eteni toimitusjohtajaksi.
Itse en usko että arvostus tai status tuo motivaatiota. Ei ainakaan mulle, eli varmaan ihmiset on erilaisia. Voin aika hyvällä omallatunnolla sanoa että status ei kiinnosta eikä oikeastaan uralla eteneminenkään ainakaan esimiestehtäviin. Töissä olen jättänyt muutamaa hyvää päällikköpaikkaa hakematta koska ei kiinnosta ryhtyä esimieheksi sitten yhtään. Luulen myös että olisi ollut ihan OK mahdollisuus saada paikat. Palkka varmaan olisi noussut ja jonkun mielestä statuskin, mutta samalla stressiä olisi tullut lisää ja koska progressiivinen verotus niin totesin ettei maksa vaivaa vaikka palkka olisikin jonkinverran noussut.
Motivoidun paljon enemmän työn sivussa tehtävistä töistä jotka tosin koen enemmän harrastukseksi. Ehkä jonain päivänä pitääkin tehdä tästä täysipäiväinen työ..
Minulla ne palkitsevimmat hetket tulevat aika pikkuasioista. Viime viikolla piti välineellä A kytkeytyä palveluun B (ohjelmistoja siis) ja osoittaa asiakkaalle että se on tehtävissä. Suorituksena sinänsä ihan simppeli juttu, mutta sattumoisin kukaan muu ei ole vielä moista tehnyt. Nyt on, ja kyllä se tuntui ihan hyvältä kun se ensimmäisen kerran toimi.
Minulla on sellaista perfektionistin vikaa (tosin vain joissain asioissa), että jaksan tehdä saman jutun monta kertaa uudestaankin, jos voin tehdä sen aina vähän paremmin. Eräänkin palvelun olen tehnyt vissiin kolmeen kertaan, eri välineillä ja aina vähän parantaen. Nyt se alkaa olla jo aika hyvä, ja on tietääkseni ihan tuotantokäytössäkin, vaikken varsinaisesti työkseni enää koodaakaan. Tuokin sellainen homma, että suorituksena siinä ei ole mitään (kovin) monimutkaista, mutta sitä varsinaista tehtävää asiaa ei jostain syystä kovinkaan moni Suomessa hallitse (voisi hallita jos viitsisi perehtyä, mutta jostain syystä kovin moni ei ole viitsinyt). Minä viitsin, ja luultavasti ne jotka tietävät siitä nimenomaisesta asiasta enemmän kuin minä ovat aika harvassa. Kyllä sekin omalla tavallaan tuottaa tyydytystä.
Niistä webbilomake ja tietokanta -jutuistakin voi kyllä innostua. Harrasteprojekteina olen tehnyt erilaisille harrasteporukoille ja yhdistyksille yksinkertaisia softia ihan vaan sen takia, että aikaisemmat toteutukset ovat olleet kivikaudelta (tai niitä ei ole ollut lainkaan). Niissä tosin tulee tehtyä aika paljon "helmiä sioille", eli esim. pieniä käytettävyyttä parantavia juttuja, joita kukaan ei välttämättä edes huomaa ja ilmankin pärjäisi ihan hyvin. Ei niistä juuri koskaan kiitosta saa, mutta omaa mieltä lämmittää kun tietää miten paljon ne oikeasti helpottavat monen elämää.
Töissä olen jättänyt muutamaa hyvää päällikköpaikkaa hakematta koska ei kiinnosta ryhtyä esimieheksi sitten yhtään. Luulen myös että olisi ollut ihan OK mahdollisuus saada paikat. Palkka varmaan olisi noussut ja jonkun mielestä statuskin, mutta samalla stressiä olisi tullut lisää ja koska progressiivinen verotus niin totesin ettei maksa vaivaa vaikka palkka olisikin jonkinverran noussut.
Motivoidun paljon enemmän työn sivussa tehtävistä töistä jotka tosin koen enemmän harrastukseksi. Ehkä jonain päivänä pitääkin tehdä tästä täysipäiväinen työ..
Tuo on varmaan aika yleinen tapa saada sisältöä tekemisiin. Oma perusduuni ei ole niin antoisaa, mutta repii sitten sen vähän muusta. Koen jotenkin, että ainakin itselle tuo on tapahtunut, koska ura jumittaa syystä tai toisesta ja/tai ole myöskään realistisia vaihtoehtoja joihin riittää motivaatiota (ehkä myös kykyä?), jotta saisi oman uran muuttumaan.
Voi tosiaan vielä ajatella, että vastuut ja muut lisääntyvät ja käteen jäävä palkka aika vähän. Mutta jotenkin koen silti tämän vähän sellaisena "ansana". Voi jäädä tehtävään, jonka osaa ja se ei tuo paljoakaan uutta. Keskittää oma motivaatio harrasteisiin. Mutta silti jossain takaraivossa miettii, että olisi se kivaa jos duunissakin oma arvostus ja asema nousisi? Ja toki se palkkakin edes vähän.
Mutta tosiaan ihmisiä on erilaisia.
hauturi kirjoitti:
Niistä webbilomake ja tietokanta -jutuistakin voi kyllä innostua. Harrasteprojekteina olen tehnyt erilaisille harrasteporukoille ja yhdistyksille yksinkertaisia softia ihan vaan sen takia, että aikaisemmat toteutukset ovat olleet kivikaudelta (tai niitä ei ole ollut lainkaan). Niissä tosin tulee tehtyä aika paljon "helmiä sioille", eli esim. pieniä käytettävyyttä parantavia juttuja, joita kukaan ei välttämättä edes huomaa ja ilmankin pärjäisi ihan hyvin. Ei niistä juuri koskaan kiitosta saa, mutta omaa mieltä lämmittää kun tietää miten paljon ne oikeasti helpottavat monen elämää.
Tosiaan jonkun seuran tms. webbisivut voi olla kiva duunata, jos voi suunnitella ja tehdä kaiken grafiikasta ja ulkoasusta alkaen.
Sitten taas IT-korporaatiossa on se 1 resursssi, joka vääntää sinne jonnekkin koodia, jonka toiminnan ja tarpeen joku muu on miettinyt. Eikä välttämättä edes tajua kokonaisuutta mihin kaikella pyritään. Kunhan tekee yhden tiketin listalta pois. Se ei pitemmän päälle ole kovin motivoivaa...
Eiköhän näissä ole takana se, että on enemmän asioiden herra ja voi itse miettiä miksi tehdään ja miten, niin motivaatio kasvaa. Ja tietää, että se oma käden jälki näkyy ja tuntuu asiakkaalla ja käyttäjillä.
Pakko oli kaivaa omatkin tunnukset jostain esiin, kun tuli tällainen mielenkiintoinen ja itseäni koskeva aihe. Aikaisemmin olen ollut täällä lähinnä passiivisena katselijana. Sori siitä.
Oma tilanne on sellainen, että muutaman vuoden päästä vietellään 50:siä. Palkkatyö on alkanut nyppimään rankasti. Omat duunit on sellaisia, että joutuu istumaan lentokentillä ja maantiellä aika paljon. Lisäksi täytyy joka päivä lähteä töihin. Aamulla väsyttää. Hommat sinänsä on kivoja, mutta tämä jokapäiväisyys nyppii. Korona tuli sillä lailla kivasti sopivaan paikkaan, että joutui pitämään matkustelusta taukoa ja sai olla kotona.
Varallisuutta on kertynyt maksetun kämpän lisäksi app miljoonalla asuntoja, osakkeissa puoli milliä ja joutilasta rahaa puoli milliä tilillä. Uituttaa aikas paljon, kun tuli oltua koronakuopassa liian varovainen. Velkaa on noissa sijoitusasunnoissa reilut puoli milliä. Eihän näillä vielä elele mukavasti ns. pääomatuloilla vaan tähtäimessä on n. 100ke pääomatulot, jolloin voisi haistattaa korporaatiolle pitkät.
Mutta mitä sitten? Harrastukset on tietysti jees ja niihin voisi satsata, mutta jotenkin se elämä tuntuisi tyhjältä. Nyppiä jotain heiniä takapihalla ja lukea kauppalehteä verkossa. Päiväkauppiaaksi ei jaksa lähteä. Omaa businesta ehkä, mutta jaksaako sitäkään sitten alkukiiman jälkeen. Vähän tuntuu, että jotain viidenkympin villitystä saisi jo tulla vai onko tämä jo sitä. Vaimoko tässä pitää vaihtaa?
VAROITUS: avaus osui ja upposi oman urakehitykseni kannalta niin hyvin, että nyt tulee pitkä stoori vertaistukea.
Hurttiukko kirjoitti:
Tilanteeteeni ei nimittäin varmasti ole mitenkään "lumihiutaleinen", vaan uskoisin foorumilta löytyvän monia dilemman tavalla tai toisella ratkaisseita kohtalotovereita.
Tervetuloa kerhoon! Tunnistan tilanteesi, koska urakehitykseni kannalta olen pitkälti samassa tilanteessa. Ero on ehkä siinä, että minä teen nyt sitä, mikä minua kiinnostaa, mutta sinä olet käsittääkseni ajautunut tähän tilanteeseen ilman omaa syytäsi? Katsotaanpa ymmärsinkö postisi oikein (en editoinut tekstiäsi, mutta vaihdan järjestystä ratkaisun etsimiseksi):
Hurttiukko kirjoitti:
Mutta sitten itse asiaan, eli valitettavasti on korkea aika myöntää, ettei työurastani koskaan tule mitään järkevää nousujohteista jatkumoa...
...Oli miten oli, urakehitykseni on jo pitkään ollut korkeintaan lateraalista...
...suurelta osin täytynee pistää pettymys hieman epäsosiaalisen ja auktoriteettivastaisen luonteen piikkiin.
...tuntuu ylivoimaiselta kiinnostua mistään välittömästi ulottuvilla olevista mahdollisuudesta, joka luultavasti tarkoittaisi entistä heikompaa positiota taantuvalla alalla - ja jollain tapaa myös sen myötä realisoituvasta epäonnistumisesta aiheutuvaa häpeää.
Isommat natsat kauluksessa, pidempi työsuhdeauto ja kulmahuone yhä korkeammassa kerroksessa on helposti ymmärrettävä klassinen urakehityksen mitta.
Onko tämä kehityksen mitta myös sinulle?
Olin jo yli 20 vuotta sitten silloisen työnantajani toiminnalle kriittisen lähes 50 asiantuntijan linjaesimies. En todennäköisesti olisi itse ymmärtänyt enkä uskaltanut hakeutua pois tehtävästä, joka ei antanut minulle kuin rahaa ja jonka tekemiseen en siksi osannut paneutua oikein. Olin tyypillinen esimieheksi nostettu vahva asiantuntija, vaikka hyvän suunnittelijan ja esimiehen skill setit ovat ihan erilaiset. Onnekseni toisella kädellä ainoana maadoituksenani reaalimaailmaan ollut tekninen roolini kasvoi yhtä aikaa ryhmäni koon kanssa pakottaen minun lopulta valitsemaan näiden kahden välillä. Suoraan sanoen pelkäsin, että jos luovun teknisestä roolistani nelikymppisenä, menetän kosketukseni alani nopeasti kehittyvään tekniikkaan en enää ikinä kelpaa teknokraatiksi. Valitsin asiantuntijaroolin arvellen, että jos esimiestehtävä kiinnostaa, vaihto siihen suuntaan onnistuu helpommin myöhemminkin. Jatkoin vuosia kansainvälisen teknisen työryhmän puheenjohtajana, riitojen sovittelijana ja mannertenvälisenä teknopoliitikkona. Vuosien kuluttua palasin aiemmin johtamaani tehtävään yhtenä tekijöistä. Viimeiset 25 vuotta urakehitykseni on siis yleisillä mittareilla kulkenut alaspäin, vai mitä?
Paskat! Olen tehnyt SWAT taulukoita tieni risteyskohidssa lähinnä itselleni omaa vastuullisuuttani korostaakseni ja lopulta silti valinnut ulottuvillani olevista mahdollisuuksista sen yrityksen ja sen tehtävän, mikä tuntuu mielenkiintoisimmalta. Nämä päätökset tehdään aina vajavaisten tietojen pohjalta, mutta onneksi vaimoni on ollut tukena kehottamassa valitsemaan se vaihtoehto, josta itse pidän eniten. En väheksy johtotehtäviä, etenkin asiantuntijaryhmän henkilöjohtaminen on haasteellista ja vaatii kommunikointia ja osaamista, jota minulla ei ole. Me asiantuntijat olemme tosi huonoja latomaan kiviä johtoteltan polun viereen. Mutta annapa kasa uusia leluja ja kerro missä on tämän hetkinen maailmanennätys, niin porukka lähtee maanisella innolla tavoittelemaan sen parantamista.
Tapasin aiemman kollegani harrastusten yhteydessä vuosien tauon jälkeen. Hän oli ottanut loparit ja virittänyt vanhoista käden taidoistaan ammatin uuniseppänä. Mallistoon kuuluu käsin muurattuja koristetakkoja ja perinnetuvan pönttöuuneja ja kaikkea siltä väliltä. Oli kuulemma täystyöllistetty, mutta ei halunnut palkata lisää tekijöitä, koska muuraa mieluummin uuneja asiakkaan toiveiden mukaan kuin pyörittää muurarilauman logistiikkaa ja palkanmaksua. Hänen aiemman työnsä suunnitteluryhmän jäsenenä tuntien minulla ei olisi mitään epäilystä tilata häneltä uunia omalle raksalleni.
Vaikka CV:ni meneekin alaspäin, teen sitä mikä minua kiinnostaa. Ihminen on yleensä parhaimmillaan tehdessään asioita, joista on aidosti kiinnostunut ja utelias. En edes yritä lohduttaa väittämällä ettei tämä tunnu missään, koska olemme eri asemassa. Sinä jouduit tähän, minä olin niin lapsellisen kiinnostunut teknoleluista, että hakeuduin laskujohteiselle uralle ihan tahallani. Siitä seuraa selittelyä kotona, lapsille ja omille vanhemmille, jotka ihmettelevät mitä olen mokannut, kun minut alennettiin. Oikea vastaus näihin kyselyihin on palavasilmäinen innostus kertoa kaikesta jännittävästä, mitä tekee nyt!
Nyt 38 vuotta jatkunut työurani tulee pian päätökseensä, joten on jo kohtuullista katsoa taaksepäin mitä on tehnyt. En halua tulla muistetuksi esimiehenä, joka oli tosi pätevä muistuttamaan työntekijöitään pitämään tuntikirjauksensa ajan tasalla ja tekemään pakolliset koulutuksensa ennen vuoden vaihdetta. En myöskään näe suurena meriittinä johtamiani kokouksia, jotka käsittelivät säntillisesti koko esityslistan ja joiden raportit on arkistoitu asianmukaisesti. Muistelen mieluummin suunnittelemiani teknisiä rakenteita, jotka on oikeasti asennettukin tuonne ulos, uusiin menetelmiin liittyviä itseäni oppineempien kirjailijoiden avuksi kirjoittamiani ammattikirjallisuuden teosten lukuja omalta erikoisalaltani, tiedeyhtiesön riemuksi kirjoittamiani julkaisuja ja yhdessä työryhmäni kanssa tekemämme maailmaa ihan pienestä nurkasta muuttaneen tutkimuksen pohjalta kirjoitetttuja patenttihakemuksia.
Matkan varrelle sattui yksi paha virhe, joka oli puhtaasti omani. Lähdin valintatilanteessa kulkemaan tienhaarasta umpikujaan ja jouduin irtisanotuksi. Uudelleen työllistyttyäni olin joutumaisillani irtisanotuksi uudelleen, mutta ehdin paeta itse ensin. Olin vielä silloin liian nuori eläkeputkeen joten varauduin jo resetoimaan koko työurani ja aktivoimaan nuoruudessani hankitut ajokorttini raskaat kirjaimet pikakurssilla uudelleen ammattipätevyydeksi. Minulla ei olisi silloin ollut varaa jäädä työttömäksi, joten tämä oli täysin realistinen mahdollisuus. En päässyt aloittamaan unelma-ammattini muistiota ihmisiä pulasta pelastavana hinausautokuskina "Koukkuautokuskin päiväkirja" blogia pitäen, koska sain aivan yllättävältä suunnalta vahan kontaktiverkkoni kautta kutsun. Tämä minusta riippumaton yllätys mahdollisti ei vain työllistymisen, vaan hyvän ja mielenkiintoisen tehtävän, jossa pystyin hyödyntämään vanhaa osaamistani. Sain siis vielä kerran mahdollisuuden jatkaa kokeneena asiantuntijana. Alaisten määrällä mitattu urani muodollinen huippu jäi viime vuosituhannelle. Hyväksyttyjen julkaisujen ja omien itse tekemieni merkittävien suunnittelutöiden huipun kirjasin 60-vuotiaana vuonna 2019. Koronakaranteenin alkaessa kaipasin kahvitaukoja kollegojen kanssa sosiaalisesta syystä. Nyt koronavuoden 2020 päättyessä joudun myöntämään, että merkittävä osa omaakin suorituskykyäni aiheutuu hienon työyhteisön stimuloinnista, joka oli tänä vuonna tavallista heikompaa ja se näkyy minunkin tuloksissani. Mutta jos rokotteet tehoavat ja maailma normalisoituu, en näe estettä oman ennätykseni saavuttamiselle uudellen 62-vuotiaana.
Kerron näitä havaintojani muodollisesti alaspäin kiertävässä urakehityksessäni koska tiedän kokemuksesta, että olennaista ei ole miltä CV:si näyttää, vaan mitä sinä itse haluat tehdä seuraavaksi.
Hurttiukko kirjoitti:
Mutta mitähän muuta sitä sitten voisi tehdä?
Eli mitä tehdä, kun työelämässä tulee seinä vastaan ja motivaatio hiipuu (eikä välttämätöntä taloudellista tarvetta työnteolle ole)?
Asuntojen tai mökkien remppauksessa, airbnb-tyylisessä hostauksessa ja metsäsijoittamisessa olisi varmaan mahdollisuuksia itsensä osittaiseen työllistämiseen ainakin jossain määrin mielekäällä tavalla. Mutta arvostus taitaa sielläkin olla melko poreileva markkinaentryyn, ainakin etelässä.
Näihin kysymyksiin en osaa vastata, koska oikeat vastaukset ovat jokaiselle omia. Mutta kun keksit, mikä sinua ajaa eteenpäin, taloudellinen riippumattomuutesihan antaa sinulle vapauden tehdä ihan mitä haluat, koska et ole riippuvainen sen tekemisen palkkauksesta. Kun asuntisijoittamiseen olet jo selvästi perehtynyt, löytyisikö siltä suunnalta ihan omin ehdoin tehtävää remontti- ja huoltotyötä, josta löytyisi synergioita sijoitusminäsi kanssa?
Toivottavasti keksit, mitä sinä itse haluat oikeasti tehdä, koska se on avainkysymyksesi.
Kerron näitä havaintojani muodollisesti alaspäin kiertävässä urakehityksessäni koska tiedän kokemuksesta, että olennaista ei ole miltä CV:si näyttää, vaan mitä sinä itse haluat tehdä seuraavaksi.
...
Toivottavasti keksit, mitä sinä itse haluat oikeasti tehdä, koska se on avainkysymyksesi.
Hyvä kirjoitus, pätkäisin vaan pari kommenttia, koska noista vähän kuin kiteytyy miten toisilla asiat ovat selkeitä ja huokuu sellaista varmuutta, että on "elämänsä herra" ja tietää mitä tekee.
Mutta ehkä monilla ei ole olemassa sellaista asiaa "mitä ihan oikeasti haluaa"? Sitä vaan ajaudutaan johonkin toki aina pyrkien vähän luovimaan oikeampaan suuntaan.
Tälläisessä tilanteessa voi tulla mieleen varsinkin jos ei niistä ikävistä johtohommista ole päässyt aikaisemmin kärsimään, että mites oliskin että ura etenis silleen muiden silmissä paremmaksi ja palkkaakin saisi vähän enemmän? On se nyt jotain kehitystä kumminkin. Kun voi olla ettei se motivaatio enää palaa niihin asiantuntijan teknisiin asioihin kaikilla samalla tavalla kaikilla... ja ei ole riittävää motivaatiota enää edes yrittää ottaa kiinni nuorempia.
Ehkä vähän turhaa maalailla illuusioita siitä, että riippumatta työtehtävästä, siitä saatavasta arvostuksesta ja palkasta kaikki voivat kokea työnsä yhtä mielekkääksi ja arvokkaaksi?
Vahva +1. Jos olet ollut muutaman vuoden kerrossiivoojana ja saanut tyydytystä hyvin tehdystä työstä, niin uskon ja kumarran. Varmasti tällaisiakin zen-mestareita on
Kävin neutraloimassa teidän kummankin saamat alapeukut yläpeukullani, mutta täsmennän että on hyvin tärkeää lukea tuo ylläoleva siten kuin se on kirjoitettu. Ehkä peräti siten kuin se on tarkoitettu. Kuten Madgecko ja JR yllä jo sanovatkin, en minäkään usko kovin monen pystyvän tietoisesti motivoitumaan itse paskaduunina pitämästään hommasta.
Sen sijaan aika moni on aidosti kiinnostunut tehtävästä, jota joku muu pitää paskaduunina. Tuskin kukaan voi motivoida itseään pitämään mistä tahansa työstä. Mutta sen mistä työn tekijä oikeasti pitää ei tarvitse olla muiden arvostamaa tai hyvin palkattua kunhan työ on tekijänsä aidon kiinnostuksen kohde. Olennaista tässä on ymmärtää ero työssä, jota tekijä arvostaa mutta muut eivät ja työssä jota kukaan ei arvosta (enkä nyt anna yhtään esimerkkiä etten loukkaa ketään omilla arvoillani jotka eivät ole universaaleja).
Itse inhoan omia fyysisiä töitä, ihan paskaa, mutta jos teen kevyen päivän niin säästän 500e ja kovan päivän niin 1000e kun teen itse remppoja. Heti kun on omaisuutta tarpeeksi niin lähtee työkalut käsistä ja nopeasti.
Oikein hyviä pohdintoja kaikilta. IT-alalla olen tehnyt itse leipäni jo pari vuosikymmentä ja voin kyllä sanoa että ala tarjoaa edelleen huikeita mahdollisuuksia. Minua on kiinnostanut tekniikka, mutta tarvitaan myös ihmisten kuuntelijoita (johtajia) ja kaikenlaista ratkaisumyyjää ja muuta vähemmän teknistä. Työnantajat maksavat höveliä palkkaa, työntekijöistä huolehditaan ja mahdollisuuksia avautuu. Ei ole ollenkaan epämukavaa sikäli. Minulle on avautunut monia ovia, koska olen halunnut tehdä ja olen panostanut täysillä. Olen myös hoitanut ne ikävät hommat, jotka ei ole kovin kiinnostavia. Näillä olen voinut kompensoida omia puutteita ja heikkouksiani, koska onhan niitäkin.
Aika tyhjätaskuna olen pari IT-firmaakin ehtinyt perustaa, koska pääomia ei kauheasti tarvita kun työvälineeksi riittää läppäri ja puhelin. Sopivia kavereita on löytynyt näihin hankkeisiin.
Omasta näkökulmastani se keneltä kaipaan arvostusta työstä on muuttunut vuosien varrella, mutta ei se oma esimies ole koskaan ollut ensisijainen. Asiakas, loppukäyttäjät, vertaiskollegat, muiden firmojen ja organisaatioiden vertaiset. Ja vasta sitten "linjaesimies". Luovuin jo vuosia sitten vertailusta muihin siinä mielessä olenko "parempi" kuin joku muu. Minulle riittää nykyisin että olen erittäin hyvä siinä mitä teen ja se ei ole niin tärkeää onko jossain joku parempi. Se oli hyvin vapauttavaa, mutta ymmärrän myös kilpailuhenkisempää suhtautumista tekemiseen.
Tarve saada arvostusta jostain taitaa olla yksi perustarve ihmisillä. Jos sitä työstä ei saa niin jostain muualta toivottavasti saa. Lapsilta, puolisolta, harrastusporukalta tai jostain.
Itse inhoan omia fyysisiä töitä, ihan paskaa, mutta jos teen kevyen päivän niin säästän 500e ja kovan päivän niin 1000e kun teen itse remppoja. Heti kun on omaisuutta tarpeeksi niin lähtee työkalut käsistä ja nopeasti.
Kannattaa laskea arvoa myös sille liikunnan/raskauden hyötyvaikutukselle. Vertailepa joutessasi joskus vaikka raksatyömaan kopissa ja jossain toimistoruokalassa olevia ruumiinrakenteita. Toki myös toimistoihmisistä on kunnossa, mutta aika iso osa on joko ihan kukkakeppejä ja hengästyy yhden porrastason kävelyssä tai niin ylipainoisia, ettei kävele edes sitä yhtä.
Tälläisessä tilanteessa voi tulla mieleen varsinkin jos ei niistä ikävistä johtohommista ole päässyt aikaisemmin kärsimään, että mites oliskin että ura etenis silleen muiden silmissä paremmaksi ja palkkaakin saisi vähän enemmän? On se nyt jotain kehitystä kumminkin.
"Ymmärrän miltä sinusta tuntuu" tulokulma olisi ollutkin minulle falski, koska tein valintani itse. Tässä on hyvin isossa roolissa se, miten itse kokee oman tilanteensa.
Omani oli aloittajaa helpompi, koska tein valintani itse. Uskalsin silti tarjota vertaistukea aloittajalle, koska omanarvontuntoa lukuunottamatta alenevan muodollisen urakehityksen seuraukset ovat samat. Perhe, tuttavat ja sukulaiset odottavat selitystä tai ainakin ihmettelevät hiljaisesti. Nuoremmat ajavat ohitse. Pikkusisko/-veli saa ensimmäisen ylennyksensä. jne. jne. Näissä ei ole mitään pahaa, jos se ylennetty on ihminen, joka tykkää junailla juttuja muille delegoiden ja isoja kokonaisuuksia halliten.
madgecko kirjoitti:
Kun voi olla ettei se motivaatio enää palaa niihin asiantuntijan teknisiin asioihin kaikilla samalla tavalla kaikilla... ja ei ole riittävää motivaatiota enää edes yrittää ottaa kiinni nuorempia.
Eikä tarvitsekaan, koska asiantuntijatehtävissä on vaikea olla pelkkänä leipäpappina, joka ei ole täysillä mukana. Ellei kiinnosta, sitten olisi hyvä löytää jotain muuta mikä kiinnostaa.
Koska vanha koira ei opi uusia temppuja, siitä seuraa nuorelle koiralle suuri vastuu omasta tulevaisuudestaan: nuoren koiran pitää oppia kuinka opitaan uusia temppuja. Tämä ei ole vitsi, vaan tietoisuus itselle parhaiten sopivista oppimistavoista helpottaa tasaamaan iäkkäämmän muistin suorituskykyeroa nuorempiin verrattuna.
Kiitos. On suorastaan mieltä ylentävää huomata tarinani resonoineen ja tuottaneen näin paljon rakentavaa ajatuksenvaihtoa. Ja toisaalta saada vahvistusta, etten ole elämäntuskani kanssa yksin, vaikka yksinäiseltä on usein tuntunut tuolla työelämän koneistossa - ja akuutisti sen ulkopuolella.
Edellä oli puhetta myös psykoterapiasta. En välttämättä tähän tilanteeseen koe tarvitsevani, mutta lupaan ottaa harkintaan heti, jos negatiivisuus jonkin ylimääräisen kierteen kautta lähtisi nousuun. Kerran kauan sitten sitäkin on tullut kokeiltua, mutta tajusin, että painolastia on aika paljon enkä saa purettua sitä tehokkaasti ja sitten aloin nuukailla kustannusten takia. Työterveyden kautta en ollut kehdannut lähestyä.
Muutamista kommenteista on tullut hyvin ilmi, että jotkut ovat sinut itsensä kanssa ilman ulkoista pätemisen tarvetta ja saavat sisäsyntyistä tyydytystä hyvin tehdystä työstä ja aina parempiin tuloksiin pyrkimisestä. Tämä olisi tietysti ihanteellinen olotila, ja näinhän varmasti parhaat tekniset innovaatiot tai muidenkin alojen mestarit ja mestariteot jalostetaan.
Mutta valitettavasti useimmilla perusfiksuillakaan ihmisillä ei taida olla mitään todellista intohimoa työhönsä, ainakaan jos opiskeluala on valittu alun perin pääasiassa työllistymis- ja tienauspotentiaalin pohjalta, ja sitten vielä ehkä redusoiduttu resurssiksi johonkin kankeaan suuryritykseen ja lusittu siellä jo yhden elinkautisen verran.
Monet niissä puitteissa hakevat sitä merkityksellisyyttä ulkoisen arvostuksen kautta pyrkimällä ohjailemaan itseään kuin Sims-ukkelia pykälä pykälältä kohti jotain huipulla häämöttävää statuksen ja rahan multihuipentumaa. Itsellänikin yleensä haaveissa siinsi koko ajan jokin seuraava hienommalta vaikuttava yksikkö tai positio, vaikka realisoituneet liikkeet olivat aina jotain muuta. Kunhan ei jää tuleen makaamaan.
Mutta loppujen lopuksi harva voi olla pörssiyhtiön toimitusjohtaja, eivätkä kaikki voi olla edes Vice Presidenttejä, mistä seuraa pettymyksiä ja kateutta. Usein vielä organisaatiopolitiikkaan liittyy epäreiluuden kokemuksia; aina jotakuta suositaan ja toisia mielestään väärin perustein sorsitaan. Ja jossain vaiheessa, kun nuorempia tai tyhmempiä alkaa mennä ohi oikealta ja vasemmalta, myönnät itsellesi, että kyllä se juna jo meni. Up or out – game over.
Luin ketjun jo pariin kertaan, enkä tietenkään tiedä, miten tarina jatkuu. Mutta jonkinlaiseen itsereflektioon pystyn nyt ehkä avullanne paremmin. Mennyttä on turha murehtia ja harmitella missattuja mahdollisuuksia tai vääriä valintoja. Varsinkin, kun ei ole mitään syytä katkeroitua, eihän minulla nyt lainkaan huonosti mene.
Paljon hyvääkin on matkan varrella ollut. Muutama läheinen työkaveri nousee mieleen, jostain aiemmista yhteyksistä. Parhaiten olen viihtynyt matalissa organisaatioissa. Pienen yksikön välitön tiedonkulku, monipuoliset tehtävät ja valmius nopeaan actioniin on voimaannuttavaa, kun taas pääkonttorin esikunnassa toimistopolitiikan määrä voi olla lamaannuttava ja tunnet olevasi ihan ulkokehällä.
Eli jos tästä vielä nousisin uuteen hyökkäykseen tuonne bisnekseen, kyllähän varmaan jokin pienempi yritys ruokkisi paremmin innostumista. Muutamilla tutuilla ja kavereilla on erilaisia virityksiä. Johonkin voisi varmaan kiilautua mukaan projektiluontoisesti, ensi alkuun vaikka palkatta tai tarvittaessa sijoittajana.
Keskijohdon kehäraakeille tai valkokaulusduunareille ei oikein taida olla vastaavaa downshiftauskysyntää kuin C-suitelle hallitusammattilaisina, vuokrajohtajina ja konsultteina, jollain paikallispuulaakitasolla tietenkin. Ehkä joku vielä joskus innovoi sellaisenkin kohtaantopalvelun?
Mutta ensi hätään voisi tosiaan aktivoitua vaikka urheiluseuratoimintaan, opiskeluun, lukemiseen jne... aloitan vaikka siitä Oblomovista. Tämähän vaikuttaa jo ihan suunnitelmalta…
Itsellä tilanne jossa osakesalkku reilu 1,2M€ ja metsään sijoitettuna 0,6M€. Oma asunto, eikä velkaa ole.
Osaamis- tai älykkyystaso luokkaa keskiverto.Mitään erityistä lahjakkuutta johonkin ns. ylevään ei löydy.
Työssä käyn ja sijoitan pitkäjänteisesti kuten ennenkin. Olen ajatellut erityisosaamiseni löytyvän sittenkin osakesijoittamisesta. Ei niin että olisin etevä löytämään ne uudet voittajaosakkeet, vaan että perse kestää merivettä ja omaan kyvyn pitkäjänteiseen vuosien ikiholdaukseen. Olen aktiivisesti passiivinen hyvien osakevalintojen äärellä.
Edellä mainittu lienee yllättävän vaikeaa monelle, joten se kai on oma erityinen osaamislaji. Olen osannut erottua joukosta oma-aloitteisesti alkamalla sijoittajaksi parikymppisenä.
Oma tausta ja sosiaalinen ystäväpiiri koostuu tavisjengistä. Yhteistä näille on tiukka talous, epäyhtenäinen työura, avioerot.Elämä on sitä seitsemästäneljään työelämää ja kysyttäessä mitkä ovat ensi vuoden tavoitteet, vastaus samaa kuin kaikki viimevuodet. Harva on onnistunut saavuttamaan vanhempiensa sukupolven elintasoa ja kesämökit ovat jääneet ostamatta.
Mitään järkevää sijoituskeskustelua näiden kanssa ei saa aikaiseksi ja oman toiminnan tekeminen on yksinäistä. On vaikea itseni ajatella jäävänsä vapaalle, kun kaikki muut tekevät päivät duunia. Samaa ulkopuolisuutta kuin pitkäaikaistyöttömillä?
Olen jääkiekkoitermein päätynyt pitäytymään Keep your Game! -tilaan. Elän ja nautin kohtuudella. Teen fyrkkaa, kun jotenkin edes sen osaan. Elämäni merkityksellisyys tulee että kuoltuani testamettaan omaisuuteni itselleni tärkeään asian edistämiseen. Se on minun antini maailmalle. Veikko Huovinen totesi kirjassaan ihmisellä olevan muurahaisen valtuudet. Ei yksi ihminen maailmaa pysty muuttamaan.
Toivottavasti keksit, mitä sinä itse haluat oikeasti tehdä, koska se on avainkysymyksesi.
Toi on avainkysymys oikeesti aika pienelle joukolle. Suurin osa joutuu tyytymään työn osalta siihen, mihin sattuu pääsemään ja joutuu myös taloudellisista syistä tekemään sitä työtä, vaikka olisi kuinka vittumaista. Vaikka osa duunareista välillä kertoo kuinka mielekästä työ on, niin todellisuus taitaa oikeesti olla ihan toista: vaihtoehtoina on taloudellinen niukkuus ja varattomuus tai rehkiä töissä tienatakseen, että voisi elää taloudellisesti edes kohtuullisen mielekästä elämää. Monella siis työn mielekkyys rakentuu varmasti sen kautta, että elämä olisi paljon ankeempaa ilman sitä ehkä ainutta työtä, jonka järkevästi sai. Ei se duunarin työ lähes koskaan oo kenellekkään ollu mikään tavote. Se on vain vähiten huono vaihtoehto. Ja jos välillä sattuisikin kokemaan työssä onnistumisen elämyksiä, niin ei se kerro kokonaiskuvaa työn miellekkyydestä.
Jos on pääsyt tilanteeseen, jossa on taloudellista vaurautta ja hyväpalkkanen työ, niin kyllä siinä vaiheessa on suhteellisen hyvässä asemassa, vaikka urakehitysmahdollisuudet eivät olisikaan jatkossa ihan mieleen. Taloudellinen turva on oikeesti yksi isoimmista onnellisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Sano kuka mitä tahansa, niin se että tiedät, että pystyt kaikissa ennakoitavissa olevissa tilanteissa tulemaan taloudellisesti hyvin toimeen parantaa elämänlaatua oikeesti ehkä eniten. Rahallinen niukkuus vaikuttaa huomattavan negatiivisesti elämään ja on kauheen kuluttavaa ja stressaavaa jos joudut oikeesti miettimään lähes kaiken sen kautta, mihin on varaa.
Jokainen kokee kuitenkin asiat omalla tavallaan ja vertaa omaa onnistumistaan siihen, millasta haluaisi elämänsä olevan. Jos täältä moni heitettäsiin onnellisen ja hyväpalkkasen duunarin elämäntilanteseen, niin melko ankeeta voisi olla. Ei duunareitakaan oo luotu duunareiksi vaan ajautuvat homman kun ei joko rahkeet riitä muuhun tai sitten on ollut jotain muita esteitä. He ovat vain laskeneet sen elämänsä tavoteriman niin alas, ettei se aiheuta niin suurta ongelmaa, jos ei satu urakehitys osottamaan ylsöpäin. Olkoonkin niin, että jokaisella on erilaiset prioriteettijärjestykset elämässä. Kaikki kuitenkin pyrkii parempaan elämään ja hyvä työ sekä raha on melko olennaisia asioita siinä.
Tuolla aiemmissa viesteissä joku esitti, että työelämässä pitää olla joko 40 tai 0 tuntia viikossa. Tää on oikeesti niitä hyväosasten ongelmia. Monet pineipalkkaset nimenomaan haluisi päästä eroon niistä osa-aikasista sopimuksista ja edes mahdollisuuden tehä sitä täyttä viikkoa. Jos siis kuitenkin oot saavuttanut tilanteen, että sulla olisi taloudellisen vaurauden vuoksi halua tehdä vähemmän töitä, niin oot saavuttanut sellasen aseman, johon monikaan ei elämänsä aikana edes pääse.
Elämässä toki pitää pyrkiä maksimoimaan omaa hyvinvointia, mutta kannattaa myös muistaa kuinka hyvin asiat on, jos on edes olemassa mahdollisuuksia valita mitä haluaa tehdä.
Toivottavasti keksit, mitä sinä itse haluat oikeasti tehdä, koska se on avainkysymyksesi.
Jos on pääsyt tilanteeseen, jossa on taloudellista vaurautta ja hyväpalkkanen työ, niin kyllä siinä vaiheessa on suhteellisen hyvässä asemassa, vaikka urakehitysmahdollisuudet eivät olisikaan jatkossa ihan mieleen. Taloudellinen turva on oikeesti yksi isoimmista onnellisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Sano kuka mitä tahansa, niin se että tiedät, että pystyt kaikissa ennakoitavissa olevissa tilanteissa tulemaan taloudellisesti hyvin toimeen parantaa elämänlaatua oikeesti ehkä eniten. Rahallinen niukkuus vaikuttaa huomattavan negatiivisesti elämään ja on kauheen kuluttavaa ja stressaavaa jos joudut oikeesti miettimään lähes kaiken sen kautta, mihin on varaa.
Jokainen kokee kuitenkin asiat omalla tavallaan ja vertaa omaa onnistumistaan siihen, millasta haluaisi elämänsä olevan. Jos täältä moni heitettäsiin onnellisen ja hyväpalkkasen duunarin elämäntilanteseen, niin melko ankeeta voisi olla. Ei duunareitakaan oo luotu duunareiksi vaan ajautuvat homman kun ei joko rahkeet riitä muuhun tai sitten on ollut jotain muita esteitä. He ovat vain laskeneet sen elämänsä tavoteriman niin alas, ettei se aiheuta niin suurta ongelmaa, jos ei satu urakehitys osottamaan ylsöpäin. Olkoonkin niin, että jokaisella on erilaiset prioriteettijärjestykset elämässä. Kaikki kuitenkin pyrkii parempaan elämään ja hyvä työ sekä raha on melko olennaisia asioita siinä.
Kyllä kirjoituksista kuvastuu se, että toisille on paljon tärkeämpää mitä tekee ja arvostus on sivuseikka. Toki tulee mieleen, että monilla näillä on raha-asiat todella hyvin verrattuna normihemmoon, joten se fuck-you-money on jossain määrin olemassa. Ja suurin osa on sitä arvostustakin saavuttanut, joten on ehkä helpompi jälkeen päin sitten siirtyä sivuraiteelle saavutetusta asemasta. Eli heillä ei ole tilannetta, jossa epämotivoiman duunin vaihtaminen kiinnostavampaan, mutta vähemmän palkattuun laskisi elintasoa mitenkään merkittävästi.
Jos voisi tehdä diilin, että pidän nykyisene keskivertopalkkani seuraavat 20 vuotta ja duuninin säilyy yhtä helppona, niin voi olla että tekisinkin. Turva ja varmuus on aika tärkeitä jos sitä F-U-Moneyta ei ole ihan tarpeeksi vielä. Ja se turva ja varmuus mahdollistaisi tuomaan elämään merkitystä muilla tavoin.
Mutta toki tämä "Joutomies" keskustelu on avattu enemmänkin varakkaiden ja hyvä osaisten elämän ja tulevaisuuden merkityksen pohdiskeluna. Eli itketään sitä ettei tullut itsestä esimerkiksi toimitusjohtajaa, mutta siskosta tuli. Vähän vitsillä tämä ;)
Itsellänikin on mahdollisuus liittyä joutomiehiin lähitulevaisuudessa. Netto-omaisuus nyt noin 1,5 miljoonaa, 90% kiinni osakkeissa. Minulla on lähivuosiksi "kultaiset käsiraudat", seuraavan viiden vuoden aikana pitäisi saada 5-numeroisen kuukausipalkan lisäksi yli puoli miljoonaa kertaluontoisia bonuksia. Olettaen että osakemarkkinat eivät ole täysin romahtaneet vuonna 2025 voin alkaa miettiä mitä tekisi seuraavaksi. Siinä vaiheessa viralliseen eläkeikään on vielä vuosikymmeniä.
Toisaalta varallisuuden kasvaessa olen huomannut omien tavoitteidenkin liikkuvan koko ajan ylemmäs. 2,5 miljoonaa voisi olla perheelliselle sellainen summa ettei tarvitse töistä niin välittää. Ihmetyttää kun netissä vilisee lukuisia kirjoittajia jotka ovat "taloudellisesti riippumattomia" pienimmillään jo 200 000 euroa säästöillä. Voihan tuokin riittää jos asuu kehitysmaassa nuudeleita syöden.
Minullakin on pitkä lista ideoita mitä voisi alkaa työstää jos palkkatyöt alka kyllästyttää. Olen köyhästä perheestä ja kaikki sukulaiset elävät käytännössä kädestä suuhun. Itsekin olin keskiluokkainen tähän vuoteen saakka ja käytännössä tulin miljonääriksi viimeisen puolen vuoden aikana Korona-aikana menestyneen yritystoiminnan myötä. Näistä lähtökohdista minulle olisi varmaan henkisesti vaikeaa olla täysin "tuottamaton" yksilö kaiket päivät.
Pitää pohtia asiaa myös lasten kasvatusten näkökulmasta. Jälkikasvu on koulussa ja haluaisin näyttää esimerkkiä ettei elämässä pääse eteenpäin mitään tekemättä. Rikastumiseni on kantautunut myös kansalaisten korviin ja lapset ovatkin kuulleet muutaman kommentin tyyliin "tiedän että olette rikkaita". Rahan käyttöni on yhtä nuukaa kuin ennenkin, roinan ostaminen lähinnä lisää stressiä. Perheen kanssa matkusteluun aion panostaa jahka pandemia hellittää. Kateellisia ei onneksi ole liiemmälti ilmoittautunut ja elämä sujuu pitkälti kuten tähänkin saakka.
monilla näillä on raha-asiat todella hyvin verrattuna normihemmoon
Veikkaisin, että (lähes) kaikilla tänne kirjoittavilla on raha-asiat todella hyvin verrattuna normihemmoon (vaikkei kuuluisikaan läheskään palstan äveriäimpiin)
Mutta ensi hätään voisi tosiaan aktivoitua vaikka urheiluseuratoimintaan, opiskeluun, lukemiseen jne... aloitan vaikka siitä Oblomovista.
Oblomov on hyvä kirja, mutta jollet lue paljon "kirjallisuutta" niin se ei ole välttämättä kovin helppo piste aloittaa. On suorastaan sen pointti, että siinä ei tapahdu mitään.
Tulin sattumalta Sijoitustietoon tyyliin jokuseen vuoteen ja heti sattui silmään näinkin mielenkiintoinen ketju.
Aikalailla samoilla linjoilla esimerkiksi JRn ja Hauturin ja muutaman muun kanssa. Olen sielultani tutkija. Minussa asuu Hari Seldon. Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa ja koen merkitykselliseksi asiat, joilla ei tyypillisesti voi juurikaan tehdä rahaa ainakaan heti. Silti toki raha kiinnostaa lähinnä mahdollistajana. Esimerkkejä löytyy kosmologiasta, teoreettisesta tietojenkäsittelytieteestä, matematiikasta ja silloista eri abstratkien osa-alueiden välillä. Olen viehättynyt mind fuckeihin/paradokseihin ja niiden pohtimiseen.
Esimerkkejä
- Mustista aukoista on ilmeisesti opittu, että fysikaalisessa aika-avaruudessamme ei voida ajatella, että annetun tilavuuden kaikkien mahdollisten tilojen lukumäärä olisi verrannollinen siihen, että tilavuus jaetaan Planckin vakion kokoiseksi gridiksi ja sitten vain lasketaan, kuinka monta erilaista gridikonfiguraatiota ko tilavuudessa on. Mustille aukoille ainakin näyttäisi pätevän, että tilojen lukumäärä tilavuudelle on verrannollinen kuoren pinta-alan gridin konfiguraatioiden lukumäärään. Tämä mind fuck on ns holografinen periaate https://fi.wikipedia.org/wiki/Holografinen_periaate eli tietyssä mielessä elämme tasolla emmekä tilavuudessa paikka-koordinaatiston osalta
- Ei ole mahdotonta, että aikaa ei ole olemassa (tai se häviää pois yhtälöistä marginalisoitavana muuttujana). Ajan tunne on vain makrotason sivuilmiö, joka on seurausta entropian kasvusta. Tämä on ns quantum loop theory. Populaariteos "Ajan luonne" Carlo Rovellilta
- On esitetty arvio, että joka sekuntti noin 20.000 tähteä katoaa kausaalihorisontistamme inflatorisen laajenemisen johdosta. Lopulta emme näe muuta kuin oman galaksin. Se ei ole enää välttämättä Linnunrata siten kuin sen ymmärrämme. Lopulta kun valkoiset kääpiöt muuttuvat mustiksi (tähän menee noin 10 miljardia kertaa se aika, joka on mennyt tästä hetkestä big bangiin) on edessä kaksi mahdollista skenaariota nykytiedon mukaan. Jos protonit ovat stabiileja, noin 10^32000 vuodessa kvanttitunneloitumiset ovat muuttaneet mustat kääpiöt rautatähdiksi, jotka räjähtävät supernovina. Aika on niin pitkä, että sitä voi pitää käytännön äärettömänä, vaikka kaikki äärellinen on lähes nollaa. Se, miksi jotain on edes olemassa on ihmeellistä, kun maailmankaikkeuden kokonaisenergia on nolla ja pieni kvanttifluktuaatio alussa sai plussat ja miinukset erilleen toisistaan muutamassa marginaalipositiossa.
- Miksi kaikki rahastot esittävät portfolionsa kehityksen suhteessa vertailuindeksiin ilman riskikorjausta? Ainoa mielenkiintoinen vertailu olisi tarkastella kulkua riskikorjattuna. Jos otat enemmän riskiä, keskimäärin yli syklien performoit paremmin, koska riskin ottamiseen hinnoitellaan korkeampi tuotto-odotus hintamekanismien kautta.
- Laskettavuuden teoria ja siihen liittyvät ongelmat.
- Informaatio ja satunnaisuus. Mitä on informaatio? Mitä on satunnaisuus? Informaatioteoreettinen näkökulma tähän on, että jos tieto ei pakkaudu, se on satunnaista. Todennäköisyysteoria ja stokastiikka lähestyy tätä ongelmaa todennäköisyyskentän käsitteillä ja melko abstraktilla mittateoreettisella tavaralla ottamatta kantaa siihen sen kummemmin. Uniformi jakauma voi aivan hyvin sattumalta generoida Eiffelin tornin, kunhan se on äärrellinen Eiffelin torni. Eiffelin torni pakkautuu melko hyvin informaatioteorian menetelmillä
Näin ollen minulle olisi luultavasti ollut luontevinta ryhtyä aikoinaan tutkijaksi. En luultavimmin olisi tullut maailmankuuluksi tai keksinyt mitään mullistavaa. Edellisen sijaan olen nähnyt monenmoista erilaista isoissa, pienissä ja myös startup-yrityksissä. Tällä hetkellä kuten koko "urani" olen ollut palkkatöissä eli renkinä. Vedän pörssiyhtiössä cross nordic yksikköä, joka vastaa mm sisäisestä analytiikasta, mutta myös kaikenlaisesta muustakin palomieshommasta.
Jos haluaa simuloin päässäni, mitä tekisin, jos olisi vapaus valita, vaikea sanoa. Ehkä noin 20-vuotiaalle itselleni sanoisin, että ryhdy kosmologiksi. Nyt on vähän turhan ikääntynyt siihen lähtemään lähtötelineistä. Todennäköisesti koodaisin ja rakentelisin erilaisia ratkaisuja, joita yritän kaupallistaa ja jatkaisin mind fuckien märehtimistä harrastuksena.
Jos haluaa simuloin päässäni, mitä tekisin, jos olisi vapaus valita, vaikea sanoa. Ehkä noin 20-vuotiaalle itselleni sanoisin, että ryhdy kosmologiksi. Nyt on vähän turhan ikääntynyt siihen lähtemään lähtötelineistä. Todennäköisesti koodaisin ja rakentelisin erilaisia ratkaisuja, joita yritän kaupallistaa ja jatkaisin mind fuckien märehtimistä harrastuksena.
Jos oikeasti olisi tutkija ja aineeha kosmologia tai muu tosi diippi, niin olisiko se niin hehkeää oikeasti?
Hidasta työtä jossa suuria keksintöjä harva tekee. Tappelua apurahoista ja miettimistä saako julkaistua jotain vai ei. Jos menestystä ei tule, niin ympäristö alkaa pitää hörhönä joka hukkasi mahdollisuutensa kirjojen tutkimiseen. Sillä kirjoja ja tutkimuksia sitä luetaan, ei olla sen suuren teleskoopin lähellä juuri, kun paljastuu kaikkea jännää leffa tyyliin. No mallinnetaan toki tietokoneilla myös. Toki kaikkihan tän tietää.
Meinaan vaan, että voi olla parempi että on vähän tylsä työ jossa menestyy ja joka tuo turvaa, ja harrastuksena kelailee muita juttuja. Kun ammattina siihen voi sitten sotkeutua kaikkia muita asioita, jotka saattavat jopa allkuperäistä aitoa intoa häiritä. Ainakin näin ihan mututuntumalta veikkaan. Kun menestys ja maine tutkijana on hyvin harvinaista. Eri asia on jos saa opettamisesta sisältöä.
100 tai ainakin 500 vuoden päästä ihmisen käsitys kaikesta on hyvin erilainen. Se onkin kiinnostavaa, kun mieltää, että olemme tulevaisuuden ihmisille "keski-aikaisia" tutkijoita. Kuinka paljon on sellaista ettemme elin aikanamme koskaan saa tietää luonnonlaeista, universiumista ja kaikkeudesta...
Toivottavasti keksit, mitä sinä itse haluat oikeasti tehdä, koska se on avainkysymyksesi.
Toi on avainkysymys oikeesti aika pienelle joukolle. Suurin osa joutuu tyytymään työn osalta siihen, mihin sattuu pääsemään ja joutuu myös taloudellisista syistä tekemään sitä työtä, vaikka olisi kuinka vittumaista. Vaikka osa duunareista välillä kertoo kuinka mielekästä työ on, niin todellisuus taitaa oikeesti olla ihan toista: vaihtoehtoina on taloudellinen niukkuus ja varattomuus tai rehkiä töissä tienatakseen
Taloudellinen turva on oikeesti yksi isoimmista onnellisuuteen vaikuttavista tekijöistä.
Tuolla aiemmissa viesteissä joku esitti, että työelämässä pitää olla joko 40 tai 0 tuntia viikossa. Tää on oikeesti niitä hyväosasten ongelmia.
Tämä pätee yleisesti, jos keskustelua käytäisiin vaikkapa Iltalehden kommenttipalstalla. Sijoitusvarallisuuden on havaittu tuovan mielenrauhaa sen antaman valinnanvapauden kautta. Rauhoittava vaikutus ei liity arvokkaan tuottamattoman omaisuuden omistamiseen eikä jatkuvaan ostamiseen, vaan siihen, että tietäisi voivansa niin tehdä, jos haluaisi. Vaikka omaa valinnanvapauttaan käyttäisikin vain harvoin, sen vapauden poistuminen vähentään onnellisuutta rakentamalla taloudellisen Berliinin muurin, jonka taakse jääneeltä on viety valinnanvapaus.
Mutta tässä yhteydessä vastasin aloittajalle, joka kertoi jo avauksessaan, että hänellä on miljoona sijoitettuna asuntoihin ja toinen osakkeisiin. Niiden tuotoilla hän on yksi hyväosaisista, joilla työ ei ole enää pelkkää olemassaolon taistelua vaan keskimääräistä merkittävämmältä osalta omaa identiteettiä.
Trolli kirjoitti:
Elämässä toki pitää pyrkiä maksimoimaan omaa hyvinvointia, mutta kannattaa myös muistaa kuinka hyvin asiat on, jos on edes olemassa mahdollisuuksia valita mitä haluaa tehdä.
+1.
Joskus arkimurheiden asettamiseen omaan pieneen perspektiiviinsä helpottaa kun tajuaa olevansa hyväosainen. Siitä huolimatta elämä itkettää toisinaan, mutta useimmat silti itkevät mieluummin Jaguarissa kuin katuojassa, jos saavat itse valita.
Jos oikeasti olisi tutkija ja aineeha kosmologia tai muu tosi diippi, niin olisiko se niin hehkeää oikeasti?
Hidasta työtä jossa suuria keksintöjä harva tekee. Tappelua apurahoista ja miettimistä saako julkaistua jotain vai ei. Jos menestystä ei tule, niin ympäristö alkaa pitää hörhönä joka hukkasi mahdollisuutensa kirjojen tutkimiseen. Sillä kirjoja ja tutkimuksia sitä luetaan, ei olla sen suuren teleskoopin lähellä juuri, kun paljastuu kaikkea jännää leffa tyyliin. No mallinnetaan toki tietokoneilla myös. Toki kaikkihan tän tietää.
Meinaan vaan, että voi olla parempi että on vähän tylsä työ jossa menestyy ja joka tuo turvaa, ja harrastuksena kelailee muita juttuja. Kun ammattina siihen voi sitten sotkeutua kaikkia muita asioita, jotka saattavat jopa allkuperäistä aitoa intoa häiritä. Ainakin näin ihan mututuntumalta veikkaan. Kun menestys ja maine tutkijana on hyvin harvinaista. Eri asia on jos saa opettamisesta sisältöä.
100 tai ainakin 500 vuoden päästä ihmisen käsitys kaikesta on hyvin erilainen. Se onkin kiinnostavaa, kun mieltää, että olemme tulevaisuuden ihmisille "keski-aikaisia" tutkijoita. Kuinka paljon on sellaista ettemme elin aikanamme koskaan saa tietää luonnonlaeista, universiumista ja kaikkeudesta...
Olen semisti nähnyt aidan molempaa puolta. Olin 90-luvun lopulla suoraselkäinen "substanssi ensin raha sitten". Muistelen kuitenkin, että noin 97-98 paikkeilla Nokia lähetti kaksi Kovasen mustaa bussia meidän laitoksen eteen noutamaan villapaitaisia pyöreäsilmälasisia nörttejä kuuntelemaan sanaa ja syömään Keilaniemen pääkonttorille. Kaikki oltiin keskenkasvuisia ja opiskelut vielä vaiheessa olevia tietojenkäsittelyä opiskelevia. Vastassa ei ollut Steve Jobs tyyppisiä rennosti pukeutuvia liiketoimintajohtajia vaan ihan vain laivastonsiniset italialaiset puvut päällä olevia johtajia italialaisin silkkikravatein. Heti alkuun pääsi kättelemään Alahuhtaa, joka oli silloin vielä Nokian dream teamissa ja Koneen ajat olivat edessä. Taustalla soi harppu ja flyygeli. Oli pikkusnäkkiä. Viiniä. Rypälettä. Jne. About siltä seisomalta jengiä rekryiltiin taloon sisään, jos ei heti, niin ainakin halusivat kesätöihin ja sitä kautta silloiseen viralliseen varusmiespalvelukseen, johon kuului kaikille tietotekniikan opiskelijoille noin 2-5 vuotta Nokia-palvelusta muodossa tai toisessa. Olin kuitenkin kovana silloin. Menin pienemmällä palkalla Suomen akatemian huippuyksikköön tutkimusassariksi ja onnistuin sätkimään jatko-opinnotkin kasaan. Sitten kun oikeasti piti päättää meneekö Sith-lordien joukkoon liiketoimintamaailmaan ja ottaa heti lähdössä 2.5 kertaa kovemman kiinteän liksan kuin Jedi-joukoissa yliopistolla tutkijatohtorina - annoin silloin rahan puhutella itseäni. Jälkeenpäin olen lähinnä kelaillut, olisiko pitänyt jäädä tutkijaksi. Rahaa olisi toki tullut vähemmän eikä olisi koskaan voinut pelata kännipokeria läpällä.
Erinäisillä foorumeilla on tullut huomattua, että monella ei todellakaan pää kestä sitä joutilaisuutta ja vapautta tehdä mitä huvittaa. Kun ei ole enää ulkoisia tekijöitä työntämässä suuntaan tai toiseen, eikä ole tottunut ohjaamaan itse itseään. Monelle työ on ollut se elämän suuri sisältö, eikä oikein koskaan ole tullut hiljennyttyä, oltua ihan yksin tarpeeksi kauan ja mietiskeltyä mitä minä oikeasti haluan. Sosiaalisemmilla tulee mökkihöperyys jo kauan ennen sitä, tartuttua puhelimeen ja tarkastettua some, äkkiä jotain ärsykettä ettei vain joudu olemaan *itsensä* kanssa.
Tämä pätee ihan samalla lailla hyväosaisiin kuin toisen luokan kansalaisiinkin. Moni pitkäaikaistyötön sossurotta on ihan samojen ongelmien kanssa, ei tiedä mitä tekisi itsensä kanssa kun kerrankin on tilaisuus. Eikä siihen välttämättä sopeudu vuosienkaan jälkeen. Tapahtuu vähän sama kuin joillain eläkeläisillä, muututaan vihannekseksi telkkarin eteen. Ehkä kehitetään riippuvuus johonkin.
Toiset taas ovat elementissään, poissa stressistä ja maailman vaatimuksista, kukoistavat vapaana kahleista. Heitä on kohtuu pieni osa, mitä olen havainnut. Jos sellaiseen tilanteeseen pyrkii tai joutuu, niin todellakin kannattaa oppia tuntemaan itsensä, tietämään haluaako sitä ja selviääkö siinä. Ei ole häpeä todeta ettei se sovi sinulle, ja tehdä jotain muuta. "Coping strategy"jen etsintä on tasan tarkkaan väärä tapa, se on itsensä harhautusta kun ei uskalla ajatella todellisia juurisyitä.
--
En tiedä onko mitään hyötyä selittää omaa tilannettani, mutta ehkä joku saa siitäkin jotain. Olen introvertti ja viihtynyt jo pienestä yksin. Luen paljon, pelaan paljon, olen ollut virtuaalisesti pelastamassa prinsessoja, tuhoamassa galakseja, kansanmurhaamassa vähemmistöjä, pyörittämässä maatilaa. Olen ollut mafioso, johtaja, siivooja, bussikuski. Luonut, tuhonnut, kehittänyt, pyydystänyt ja vapauttanut. Nähnyt hautoja, henkiä, demoneita, kuollut tuhansia kertoja. Tappanut jumalia ja tullut itse jumalaksi. Nähnyt valintojeni seuraukset.
Yhtä lailla olen hiljentynyt ja viettänyt paljon aikaa ilman ärsykkeitä. Siinä menee useampi päivä yksin itsensä kanssa ennen kuin päivittäinen ajatusten häly taukoaa.
Tiedän mitä haluan ja mistä minun merkitykseni tulee. Tiedän mistä pidän, mistä nautin, mikä vaikuttaa hyvin ja mikä huonosti. Tunnen itseni. Pääsin tähän jo kohtuullisen nuorena, parin kympin alkaessa.
Minulle oli selvää jo ennen kuin valmistuin etten todellakaan aio lusia seuraavaa 60 vuotta 40 tunnin orjuudessa. Ajalla on minulle huomattavasti enemmän arvoa kuin rahalla, se että joku muu komentaa tekemään jotain mitä et itse tekisi, kolmanneksen tai yli päivästäsi, oli täysin kestämätön ajatus. Aloitin sijoittamisen ja perustin yrityksen jo ensimmäisenä opiskeluvuotena. Sitä ei silloin kutsuttu FIRE:ksi, mutta sama idea oli takana. Laitoin kovat tavoitteet, samanlaiset joita moni yhä päivittelee täälläkin - eläkkeelle 30v. Kaiken päälle pyrin siihen rennosti ja niin, ettei edes säästämisaikana tarvitsisi tehdä tuota kirottua 40 tunnin juoksupyörää.
Valmistuttuani olin sitten yrittäjä; aloin yrittäjäksi jotta saisin tehdä vähemmän töitä. Tälle on moni hörähdellyt, mutta niin se vain meni. Kukaan ei nimittäin palkkaa yhdeksi päiväksi viikossa, mutta yrittäjänä olen saanut tehdä <10h viikkoa, monesti alle kaksi tuntia tai ei mitään. Silti olen tullut toimeen, ja joka kuukausi on jäänyt sijoitettavaa. Olen pitänyt hauskaa ja nauttinut hyvin matalan stressin elämästä.
Vaikkei tavoitteeseen päästykään, elämältä tuli kierrepalloja, niin tavallaan olen kuitenkin onnistunut. Olen nyt 30. Talon osto siirsi tavoitetta parilla vuodella eteenpäin, mutta samalla kohensi elämänlaatua reilusti. En kadu tuota. Tällä hetkellä passiiviset tuloni kattavat yli puolet vuosittaisista menoistani. Koronavuoden sijoitukset eivät onnistuneet, tästäkin saattaa tulla pientä viivettä. Ei suuresti haittaa, teen mukavia, kiinnostavia, hyväpalkkaisia hommia sen verran kuin jaksan. Asiakkaat ovat mukavia, deadlinet olemattomia, ei paineita. Haluan yhä siitäkin pois, täyteen vapauteen, mutta ei se ole enää niin tarkkaa tapahtuuko se kellon iskiessä 32 vai 33.
Erinäisillä foorumeilla on tullut huomattua, että monella ei todellakaan pää kestä sitä joutilaisuutta ja vapautta tehdä mitä huvittaa. Kun ei ole enää ulkoisia tekijöitä työntämässä suuntaan tai toiseen, eikä ole tottunut ohjaamaan itse itseään. Monelle työ on ollut se elämän suuri sisältö, eikä oikein koskaan ole tullut hiljennyttyä, oltua ihan yksin tarpeeksi kauan ja mietiskeltyä mitä minä oikeasti haluan. Sosiaalisemmilla tulee mökkihöperyys jo kauan ennen sitä, tartuttua puhelimeen ja tarkastettua some, äkkiä jotain ärsykettä ettei vain joudu olemaan *itsensä* kanssa.
Tämä pätee ihan samalla lailla hyväosaisiin kuin toisen luokan kansalaisiinkin. Moni pitkäaikaistyötön sossurotta on ihan samojen ongelmien kanssa, ei tiedä mitä tekisi itsensä kanssa kun kerrankin on tilaisuus. Eikä siihen välttämättä sopeudu vuosienkaan jälkeen. Tapahtuu vähän sama kuin joillain eläkeläisillä, muututaan vihannekseksi telkkarin eteen. Ehkä kehitetään riippuvuus johonkin.
Juuri näinhän se menee. Ei siihen, että on hukassa itsensä kanssa, tarvitse ensin raataa vuosia työelämässä ja hankkia miljoonien salkku. Onnistuu ihan tekemättä yhtään mitään. Tosin omasta mielestäni olisi kiva, että saisi valita tekeekö niin vai jatkaako jonkun toisen viitoittamalla tiellä. Pitkäaikaistyöttömällä tai eläkeläisellä ei tätä valintaa yleensä ole.
Samoin jos on sattunut löytämään jonkun jutun, jota intohimoisesti tekee, sitä voi tehdä ajan salliessa jo nyt ja aina rahatilanteen salliessa. Jos sellaista juttua ei ole, niin ei kai sinne oloneuvokseksi mikään kiire ole?
aliisan_avaimet kirjoitti:
En tiedä onko mitään hyötyä selittää omaa tilannettani, mutta ehkä joku saa siitäkin jotain. Olen introvertti ja viihtynyt jo pienestä yksin. Luen paljon, pelaan paljon, olen ollut virtuaalisesti pelastamassa prinsessoja, tuhoamassa galakseja, kansanmurhaamassa vähemmistöjä, pyörittämässä maatilaa. Olen ollut mafioso, johtaja, siivooja, bussikuski. Luonut, tuhonnut, kehittänyt, pyydystänyt ja vapauttanut. Nähnyt hautoja, henkiä, demoneita, kuollut tuhansia kertoja. Tappanut jumalia ja tullut itse jumalaksi. Nähnyt valintojeni seuraukset.
Yhtä lailla olen hiljentynyt ja viettänyt paljon aikaa ilman ärsykkeitä. Siinä menee useampi päivä yksin itsensä kanssa ennen kuin päivittäinen ajatusten häly taukoaa.
Tiedän mitä haluan ja mistä minun merkitykseni tulee. Tiedän mistä pidän, mistä nautin, mikä vaikuttaa hyvin ja mikä huonosti. Tunnen itseni. Pääsin tähän jo kohtuullisen nuorena, parin kympin alkaessa.
Hieno juttu! Osaan samaistua monella tavalla, ja kokenut myös, että tarvetta olla yksin on aika turha yrittää selittää sellaisille, jotka eivät moista tarvetta koe. On vietetty viikkokausien lomia omissa oloissaan. Kone päälle ja paluu todellisuuteen loman loppuessa. En ollut missään yhteyksissä kehenkään.
Vaan ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat, ja ne intohimot voivat osoittautua vähemmän himoittaviksi vuosien päästä. Uusiakin voi tulla. Tykkään kyllä edelleen puuhata omissa oloissani, mutta koen, etten saa yksinäni mitään kovinkaan hienoja asioita aikaiseksi. En missään nimessä aio luopua yksinolosta, mutta sen lisäksi pitäisi olla jotain muutakin. Jotenkin minua on aina kiehtonut ajatus siitä, että maailma jollain tapaa muuttuisi edistyksellisemmäksi omien tekojensa seurauksena. Softahommissahan olen kyllä mainiossa paikassa tämän suhteen. Ei kaikki tekemäni paranna maailmaa, mutta omasta mielestäni osa kyllä. Toki monet muutkin työt parantavat, mutta softan teko nyt sattuu sujumaan itseltäni.
Joka tapauksessa tällainen kuvitelma on itselleni inspiroivaa, ja tunnen kaipaavani jotain sellaista. Jos duuni lakkaa inspiroimasta, niin tasan tarkkaan häivyn sieltä tuhlaamasta firman rahoja ja omaa aikaani. Toistaiseksi olen aina päätynyt jonnekin muualle duuniin.
Toiset haluavat auttaa hädässä olevia, toiset taas panostaa itseensä vaikkapa kokemusten muodossa, toiset keskittyä 100%:sti rahan haalimiseen. Eikä minusta sen oman jutun tarvitse olla mikään yksi juttu, monta pientä juttua tarjoaa "hajautusta", jos vaikkapa raha- tai koronatilanne estää niiden toteuttamista, puhumattamaan siitä, että tarpeita voi olla monia. Kyllä minusta ihminen voi haluta auttaa sekä itseään, että muita.
Vaikka tilanne saattaa vaivata, ei minusta kannata ottaa stressiä siitä, että sitä omaa juttua ei nyt ole eikä löydy. En oikein usko, että sellaisen saa kovasti yrittämällä ja pinnistämällä. Ammattiauttajalle puhuminen voi hyvinkin auttaa, mutta kyllä silti joutuu itse miettimään, mitä haluaa. En yritä vähätellä asiaa, joskus omat voimat eivät riitä ja silloin apua on parempi hakea ennemmin kuin myöhemmin. Omalta osaltani jatkan edelleen muiden laulujen laulamista ja leivän syöntiä. Asetan kyllä vuodelle 2021 tavoitteen, että lisään ja laajennan ihmiskontakteja, josko sitä kautta löytyisi jotain.
On kyllä oikeasti hyvä ketju, todella mielenkiintoisia näkökulmia ja avautumisia.
Kyllähän monella on yrittämisestä sellainen näkemys, että joutuu pää märkänä leipänsä ansaitseman.. mutta totuus voi olla toisenlainen kuten aliisan_avaimet tuossa yllä toteaa. Vaimo kun herää aamulla niin käännän kylkeä ja jatkan uniani.. kuka tonne pimeään loskaan jaksaa lähteä, kun voi herätä koska haluaa. Työtä voi tehdä silloin kun siltä tuntuu.. ja itsellä ainakin yrittäminen on mukavaa ja joskus tekee 16 h päiviä kun on semmonen fiilis. Tärkeintä on se ajankäytön valinnan vapaus.
Kerkesin kyllä parikymmentä vuotta pörssiyhtiöissä työskennellä ja glopaalipisniksissä touhuta. Mukavaahan sekin oli, mutta jotenkin alkoi maistuun puulta kun loputonta reissuu ja loputonta miitinkiä ja tuntui usein että asiat ei etene ja joutokäynnillä mennään.. kyllä niin paljon löysää ja turhaa on monessa firmassa, johon olen tutustunut.. pikkuhiljaa heräs ajatus, että asioita voi tehdä vähemmällä vaivalla ilman turhaa matkustusta ja palaveria ja paperin pyöritystä.. no talo kun oli maksettu niin hyppäsin oravanpyörästä Enkä oo katunut hetkeäkään.. ei tarvi enää lähteä maanantaiaamuna Seutulaan.. Etätyöt ja korona on varmaan nykyään opettanut kuinka paljon tätä turhaa matkustusta ja palaveria on ollut.. nyt se on muuttunut tuo työn luonne..
Ainut ehkä miinus puoli on että yksityisyrittäjä yrittää yksin.. sosiaalisena otuksena kaipaa seuraa. No onneks on asiakkaat ja ex-työkaverit.
Joskus sitä miettii, olisiko mielekästä kirjautua yliopistolle lukemaan jotain ajanvietettä? Kaksikymppisten kanssa tuntuisi varmaan kiusalliselta.
Itte huomasin hiljattain, että mun yo-todistuksella pääsisi nykyään lukemaan oikeustiedettä tai kauppatiedettä vapaavalintaisessa kaupungissa. Mun kannalta toi on irrelevanttia sikäli, että ei ole rahaa opiskella yhtään mitään. Aloin miettiä, että miksei meillä voisi olla sellaista systeemiä, jossa arvosanansa saisi myydä eniten tarjoavalle? Varmasti joku massimies maksaisi ihan kivasti siitä, että hänen jonnensa/jonnettarensa saa varman paikan Helsingin oikeustieteellisessä. Ostavathan ne nytkin muksuilleen tuhannen euron valmennuskursseja, jotka eivät edes anna mitään taetta opiskelupaikasta. Jos yo-arvosanoja saisi kaupata eteenpäin, köyhäkin voisi hyötyä L:istään jotain. Kai nyt edes kokoomus olisi valmis tällaista ratkaisua tukemaan?
