Amerikkalaiset eivät usko sanaakaan Trumpin ja Putinin puheista Ukrainasta
Vladin ja Donin bromanssia tuntuu häiritsevän käännösvirheet miesten keskustellessa: When the interpreter tells Trump that Putin says he’s ready to do anything for “peace” in Ukraine, I’m pretty sure what Putin really said was he’s ready to do anything for a “piece” of Ukraine.
The Times oli kertonut, että Putin suostui tiistaina kaksi ja puoli tuntia kestäneessä puhelussa Trumpin kanssa lopettamaan iskut Ukrainan energiainfrastruktuuriin, mutta Putin oli myös tehnyt selväksi, että hän ei suostuisi yleiseen 30 päivän tulitaukoon, josta Yhdysvallat ja Ukraina olivat jo sopineet ja ehdottaneet Venäjälle.
Kreml oli ilmoittanut, että Putinin "avainehto" konfliktin lopettamiselle oli ulkomaisen sotilas- ja tiedusteluavun "täydellinen lopettaminen" Kiovalle - toisin sanoen Ukrainan riisuminen alasti kaikesta kyvystä vastustaa Venäjän täyttä valtaamista Ukrainassa. Nämä ovat lisää todisteita - jos joku tarvitsisi- siitä, että Putin ei etsi rauhaa Ukrainan kanssa, kuten Trump typerästi uskoi; Putin tähtää Ukrainan omistamiseen.
Pahoittelen ilmaisuani, mutta en luota yhteenkään sanaan, jonka Trump ja Putin kertovat yksityisistä Ukrainaa koskevista keskusteluistaan, sanoo Thomas L. Friedman The New York Timesin mielipidekirjoituksessaan. Jokin on haissut pahasti alusta alkaen tässä Trump-Putin sopimuksen hieromisessa Ukrainasta.
Konkaridiplomaatti Henry Kissingeriltä kesti kuukausien intensiivinen tapaamisten kierto hieroa sopimukset Israelin ja Egyptin sekä Israelin ja Syyrian välillä 1973 sodan lopulla, ja silloin nämä osapuolet todella halusivat rauhaa. Väittääkö joku vakavissaan, että pari tapaamista Trumpin liikeystävän Steve Witkoffin ja Putinin välillä ja muutama puhelinsoitto Putinin ja Trumpin välillä olisi riittävää lopettaakseen Venäjän invaasio Ukrainaan kohtuullisin ehdoin Kieville?
Trump ei myisi edes hotellia näin nopeasti - ellei hän ole antamassa sitä pois.
Wait, wait — unless he was giving it away. …
Lord, I hope that is not what we’re watching here. Message to President Trump and Vice President JD Vance: If you sell out Ukraine to Putin, you will forever carry a mark of Cain on your foreheads as traitors to a core value that has animated U.S. foreign policy for 250 years — the defense of liberty against tyranny.
Tätä amerikkalaiset nyt pelkäävät: Trump ja Vance menevät historiaan maanpettureina Marco Rubion, Pete Hegsethin ja Michael Walzin rinnalla.
Trump jankkaa sitä, että hän haluaa tappamisen loppuvan - end “the killing”. Näin kaikki muutkin, mutta siihen riittäisi, että hyökkäävä osapuoli lopettaisi hyökkäämisen: Presto — killing over.
Putin tarvitsee Trumpin apua vain, jos hän haluaa jotakin muuta enemmän kuin pelkän tappamisen loppumista. Tämä on ymmärrettävä niin, että Ukrainan on luovutettava jotakin Putinille. Kysymys on, kuinka paljon. Asiassa haisee myös, että Putinin ainoa tapa saada haluamansa erittäin suuri siivu maata ja haluamansa sodanjälkeiset rajoitukset Ukrainalle - ilman lisäsotimista - on palkata Trump hankkimaan ne itselleen.
Epäilykset kasvavat lisää, koska Trump on jättänyt kaikki eurooppalaiset liittolaiset sivuun neuvotellessaan Putinin kanssa. Ja sekin vielä, että eurooppalaiset liittolaiset ovat lahjoittaneet miljardeja dollareita sotilasvarusteita, taloudellista apua ja pakolaisapua Ukrainalle – enemmän yhdessä kuin Yhdysvallat, ja siitä Trump valehtelee – ja he ovat tehneet selväksi, että he ovat nyt valmiita tekemään vielä enemmän estääkseen Putinia valtaamasta Ukrainaa ja hyökkäämästä heidän alueilleen seuraavaksi.
Miksi Trump ryhtyisi neuvotteluihin Putinin kanssa eikä tuo parasta vipuvoimaa - liittolaisia - mukanaan? Se, mikä teki Kissingeristä ja ulkoministeri James Bakerista erityisen tehokkaita neuvottelijoita, oli se, että he tiesivät, kuinka liittolaisia hyödynnetään vahvistamaan Yhdysvaltain valtaa.
Trump kääntää typerästi kädenselkänsä liittolaisillemme ja ojentaa samalla avoimen kätensä Putinille. Näin luovut vipuvoiman vaikutuksesta.
Leveraging allies — the biggest asset that we have that Putin does not — “is what smart statecraft is all about,” Dennis Ross, the longtime Middle East adviser to U.S. presidents, told me (Friedman).
“The key to good statecraft is knowing how to use the leverage that you have — how to marry your means to your objectives. The irony is that Trump believes in leverage — but has not used all the means that he has” in Ukraine, said Ross.
Sekin haisee, että Trumpilla ei näytä olevan aavistustakaan, miksi Putin on hänelle niin kiltti. Kuten eräs venäläinen ulkopolitiikan analyytikko Moskovassa minulle (Friedmanille) äskettäin sanoi: "Trump ei ymmärrä, että Putin vain manipuloi häntä saavuttaakseen päätavoitteensa: heikentää Yhdysvaltain kansainvälistä asemaa, tuhota sen turvallisuusliittojen verkosto - mikä tärkeintä, Euroopassa - ja horjuttaa Yhdysvaltojen sisäistä vakautta, ja siten tehdä maailmasta turvallisemman Putinille ja Xille."
Trump kieltäytyy ymmärtämästä, analyytikko lisäsi, että Putin ja Kiinan presidentti Xi Jinping haluavat kumpikin nähdä Amerikan sijoittuneena läntisen pallonpuoliskon alueelle sen sijaan, että jenkit sekoilisivat kummankaan kanssa Euroopassa tai Aasiassa/Tyynenmeren alueella – ja he molemmat näkevät Trumpin näppäränä pelinappulana tämän toteuttamisessa.
Kummastusta herättää myös, ettei Trump ole koskaan tehnyt selväksi, mitä myönnytyksiä, uhrauksia ja takuita hän vaatii Venäjältä saadakseen rauhansopimuksen aikaan Ukrainasta. Ja kuka lähtee neuvotteluihin ilman hyvin selkeää ja tinkimätöntä lopputulosta amerikkalaisten keskeisten etujen suhteen?
Putin haluaa Ukrainan, jonka hallitus on pohjimmiltaan sama kuin naapurinsa vasalli-Valko-Venäjä. Putin ei halua Ukrainaa, joka on itsenäinen kuten naapurimaa Puola – vapaamarkkinademokratia, joka on ankkuroitunut Euroopan unioniin.
Millaisen Ukrainan Trump haluaa? Valkovenäjän version vai puolalainen version?
Siitä ei ole epäilystäkään, kumpi on Ukrainan, Amerikan ja eurooppalaisten liittolaisten edun mukainen. Tässä amerikkalaisia kalvaa se, että ei ole tiedossa, mikä Donald Trumpin mielestä on hänen henkilökohtaisten etujensa mukaista – ja sillä on nyt merkitystä Trumpin Washingtonissa.
Vasta kun on selvää, että Trumpin haluama lopputulema on se, minkä pitäisi olla Amerikan ydin – ei Ukrainan alueen muodollista luovuttamista Putinille, vaan yksinkertaisesti tulitauko; Ukrainalla ei ole Naton jäsenyyttä, mutta jäsenyys Euroopan unionissa; ja kansainväliset rauhanturvajoukot kentällä, tukemana tiedustelutiedoilla ja aineellisella tuella Yhdysvalloista – saa hyvin skeptisesti epäilemään jokaista sanaa, jonka Trump ja Putin sanovat Ukrainasta.
Thomas L. Friedman on ulkomaisten asioiden mielipidekolumnisti. Hän on liittynyt The New York Timesin toimituskuntaan vuonna 1981 ja on voittanut kolme Pulitzer-palkintoa. Hän on kirjoittanut seitsemän kirjaa, mukaan lukien "From Beirut to Jerusalem", joka voitti kansallisen kirjapalkinnon National Book Awardin.
Nähdäkseni tämän päivän juttu heijastelee aika lailla jenkkien pohdiskelua Trumpin puuhailujen suhteen vaikkakin nämä pääpiirteissään keskittyvät mieluiten oman maansa tapahtumiin. Jenkkejä nolottaa.
Pelkästään se että Trump saa Euroopan Nato-maat nostamaan merkittävästi puolustusmenojaan on todella kova saavutus. Kylmän sodan jälkeen yksikään Trumpin edeltäjistä ei ole tähän pystynyt.
Pelkästään se että Trump saa Euroopan Nato-maat nostamaan merkittävästi puolustusmenojaan on todella kova saavutus. Kylmän sodan jälkeen yksikään Trumpin edeltäjistä ei ole tähän pystynyt.
Tällä hetkellä näyttää myös, että Euroopan maat alkavat panostamaan omaan aseteollisuuteensa, ihan vain Trumpin epäluotettavuuden ansiosta. Voi siten olla, että Euroopan aseteollisuuteen liittyvä kaupankäynti USA:n kanssa vähenee merkittävästi. Siihenkään on harva Trumpin edeltäjistä pystynyt.
Aika toki näyttää, miten tämä skenaario etenee, jos etenee.
Jo presidentti Obaman aikana sovittiin että Euroopan Nato-maat nostavat puolustusmenonsa vähintään kahteen prosenttiin bkt:stä. Vieläkään kaikki Nato-maat eivät tähän pysty. Koska ollaan kymmenen vuotta vitkasteltu kaksi prosenttia bkt:stä ei enää riitä.
Trump lopettaa Euroopan vapaamatkustamisen ja siitä moni tuntuu olevan vihainen. On se niin väärin kun rikkaan Euroopan pitää ihan itse puolustuksensa hoitaa.
Jo presidentti Obaman aikana sovittiin että Euroopan Nato-maat nostavat puolustusmenonsa vähintään kahteen prosenttiin bkt:stä. Vieläkään kaikki Nato-maat eivät tähän pysty. Koska ollaan kymmenen vuotta vitkasteltu kaksi prosenttia bkt:stä ei enää riitä.
Trump lopettaa Euroopan vapaamatkustamisen ja siitä moni tuntuu olevan vihainen. On se niin väärin kun rikkaan Euroopan pitää ihan itse puolustuksensa hoitaa.
Kuinka monella tavalla ajattelit muotoilla tämän saman viestin tänne, ja kuinka monta kertaa? Viestin sisällössäkään on tuskin kenellekään täällä mitään uutta.
Pelkästään se että Trump saa Euroopan Nato-maat nostamaan merkittävästi puolustusmenojaan on todella kova saavutus. Kylmän sodan jälkeen yksikään Trumpin edeltäjistä ei ole tähän pystynyt.
Tällä hetkellä näyttää myös, että Euroopan maat alkavat panostamaan omaan aseteollisuuteensa, ihan vain Trumpin epäluotettavuuden ansiosta. Voi siten olla, että Euroopan aseteollisuuteen liittyvä kaupankäynti USA:n kanssa vähenee merkittävästi. Siihenkään on harva Trumpin edeltäjistä pystynyt.
Aika toki näyttää, miten tämä skenaario etenee, jos etenee.
Hyvä, jos Eurooppa alkaa panostamaan omaan aseteollisuuteen. Eurooppa on vuosikymmeniä ulkoistanut oman turvallisuuden ja puolustusmenot amerikkalaisille veronmaksajille. Tilanne on toki ihan normaali ja 350 miljoonan Amerikkalaisten kuuluukin hoitaa 500 miljoonan Eurooppalaisen turvallisuus. Krimin valtaamisen jälkeen 2014 Euroopan maista pelkästään Saksa on ostanut Venäjältä öljyä ja kaasua yli 200 miljardilla eurolla eli maksanut miljardeja Putinin sotakassaan. Samalla Saksa on jättänyt oman puolustuksen täysin hoitamatta.
Joku objektiivinen tarkkailija voisi kysyä: Kuka on epäluotettava kumppani NATO:ssa?
Alla lyhyt tiivistelmä Naton "taakanjaosta" alkaen 1950-luvulta.
Dwight Eisenhower administration (1953–1961), the U.S. pushed for Europe to take on more conventional defense roles, partly to offset U.S. troop costs in West Germany and elsewhere. Eisenhower’s “New Look” policy emphasized nuclear deterrence over massive conventional forces, but he still wanted Europe to bolster its armies. European reluctance—due to economic recovery priorities and domestic politics—frustrated U.S. leaders, setting a precedent for burden-sharing debates.
John F. Kennedy (1961–1963) and Lyndon Johnson (1963–1969) administrations, the U.S. was preoccupied with Vietnam, which strained its military and budget. This led to louder calls for Europe to increase defense spending. In 1966, France’s withdrawal from NATO’s integrated military command under Charles de Gaulle heightened U.S. irritation, as it underscored European disunity.
Senator Mike Mansfield’s 1966 resolution to reduce U.S. troops in Europe unless allies spent more gained traction, reflecting Congressional pressure—a recurring theme.
Richard Nixon (1969–1974), the “Nixon Doctrine” signaled that allies should bear more of their own defense burdens, though détente with the Soviet Union softened some urgency. Still, the U.S. grumbled about Europe’s low spending—West Germany, for instance, hovered around 3–4% of GDP, but others like the Netherlands lagged. The 1970s saw NATO’s “burden-sharing” concept formalized, with the U.S. pushing for a 3% annual real increase in defense budgets starting in 1977 under Jimmy Carter (1977–1981). Carter’s administration tied this to Soviet aggression—like the 1979 Afghanistan invasion—but European responses were uneven, with economic woes (oil crises) cited as excuses.
Ronald Reagan administration (1981–1989)tramped up pressure as Cold War tensions peaked. Reagan’s massive U.S. defense buildup—reaching 6–7% of GDP—contrasted sharply with Europe’s stagnant budgets. The U.S. deployed Pershing II missiles in Europe to counter Soviet SS-20s, but grumbled that allies weren’t matching the effort.
1984, the Nunn-Roth Amendment threatened U.S. troop cuts in Europe unless NATO allies boosted spending, echoing Mansfield’s earlier stance. Countries like the UK under Thatcher increased budgets slightly, but others resisted, citing welfare state priorities.
George H.W. Bush (1989–1993) and Bill Clinton (1993–2001) administrations saw Europe’s “peace dividend” slash defense budgets further—Germany’s dropped below 2% by the mid-90s. The U.S., still spending 3–5% of GDP, pushed NATO expansion eastward but grew frustrated as new missions (e.g., Bosnia, Kosovo) relied heavily on American power. Clinton’s team began framing Europe as underinvested in capabilities, not just cash, laying groundwork for later 2% debates.
George W. Bush Administration (2001–2009):
Early in Bush’s tenure, especially after 9/11, the U.S. began urging NATO allies to bolster their military capabilities to support operations like the war in Afghanistan. While the focus was more on operational contributions than strict budget targets, Defense Secretary Robert Gates in 2008 explicitly criticized Europe’s declining defense budgets, warning they threatened NATO’s effectiveness.
Barack Obama Administration (2009–2017):
Obama formalized the push for higher European defense spending at the 2014 NATO Wales Summit, where allies pledged to reach 2% of GDP on defense by 2024. This came amid Russia’s annexation of Crimea and concerns over European reliance on U.S. forces. Obama’s tone was diplomatic but firm, emphasizing collective responsibility.
Donald Trump Administration (2017–2021):
Trump took a more confrontational approach, loudly and repeatedly demanding that European NATO members meet—and even exceed—the 2% target. He often framed it as Europe owing the U.S. for protection, famously calling out Germany and others at summits and suggesting higher benchmarks like 4% or 5%. His pressure led to some acceleration in European spending commitments.
Joe Biden Administration (2021–2025):
Biden continued the call for increased European defense spending, though with a less abrasive style than Trump. Post-2022 Ukraine invasion, the administration has urged Europe to strengthen its military capabilities to counter Russia, reinforcing the 2% goal while also pushing for investments in specific areas like deterrence and resilience.
Pelkästään se että Trump saa Euroopan Nato-maat nostamaan merkittävästi puolustusmenojaan on todella kova saavutus.
Puhtaan idealistisesta näkökulmasta puolustusmenojen merkittävä nostaminen ei ole mikään saavutus. Jos kaikki maat voisivat laskea puolustusmenojaan, se vasta olisi saavutus.
Jos puolustusmenojen nostaminen on saavutus, niin ideaalitilanne olisi varmaan sitten se, että kaikki käyttävät kaiken mahdollisen puolustukseen.
Trumpin puolustaminen ei ole sallittua, ainoastaan hänen arvostelunsa on? Arvostelijat samaa levyään kerta toisensa jälkeen soittavat mutta sinusta se on OK?
Näistä puolustusmenoista voisi toki todeta sen, että Euroopassa ei ole ennen Ukrainan sotaa tarvinnut juuri sotia. Jenkit sitten ovat olleet sotimassa vähän siellä sun täällä ja joissakin näistä ovat eurooppalaisetkin olleet auttamassa vaikka niistä osa on ollut Usan itsensä aloittamia. Melko loogista, että jenkkien sotilasmenot ovat suurempia, koska ovat myös sotineet huomattavasti enemmän.
Trumpin puolustaminen ei ole sallittua, ainoastaan hänen arvostelunsa on? Arvostelijat samaa levyään kerta toisensa jälkeen soittavat mutta sinusta se on OK?
Mää puolustan Trumppia (jos ei kukaan muu). Kukaan USA:n presidentti ei ole ennen saanut tätä käyrää näin loistavaan nousuun heti alkajaisiksi.
Kuva
Trumppi on myös saanut nopeesti 180 asteen käännöksen osakemarkkinoille ja Finlandiankin nousuuun! On tää fantastista heti tän vuoden 2025 alkutahdit! Hyvä Trumppi!
I love King Charles': Trump makes jaw-dropping hint as he vows US could become 'associate member' of Commonwealth.
Trump stunningly agrees U.S. will become 'associate member' of the Commonwealth: 'I love King Charles' By EMILY GOODIN, SENIOR WHITE HOUSE CORRESPONDENT 14:13 21 Mar 2025, updated 15:08 21
Ja nyt pyrkimässä aateliseksi liittämällä Yhdysvallat brittien Kansainyhteisöön.
USA:n uusi hallinto on luonut aivan uuden turvallisuusparadigman.
Parhaimmillaanhan salaista viestintää suojellaan pätevyydellä - käytetään viestiliikenteen suojaamiseen hyväksi tunnettua kryptografiaa, laitteita joille niiden käyttäjät eivät saa itse asentaa ylimääräistä softaa, luomalla proseduureja joissa ihmisillä on jonkinlainen digitaalinen varmistus keskustelukumppaninsa identiteetistä.
Sitten usein tämän rinnalla on "secutiry by obscurity". Proseduurit ja käytetyn teknologian yksityiskohdat pyritään pitämään salassa. Ehkä toivotaan, että kaikki on turvallista ja riittävän bugitonta, mutta siihen ei luoteta, ja siksi pidetään hyödyllisenä, jos oletettu vastapuoli ei pääse etsimään haavoittuvuuksia liian läheltä.
Noh - nyt tullaan tähän uuteen systeemiin - käytetään siitä nyt vaikka nimeä "security by implausibility". Hoidetaan asiat niin naurettavan epäpätevästi, että jos salaus vuotaa, niin kukaan ei kuitenkaan usko näkemäänsä aidoksi.
Amerikkalainen toimittaja kutsuttiin mukaan chat-ryhmään, jossa hallinnon huippu suunnitteli yksityiskohtaisesti tulevaa sotaoperaatiota. Tilanne oli niin absurdi, että toimittaja oletti kyseessä kuitenkin olevan jonkinlainen hybridioperaatio jolla häntä yritetään ansoittaa - kunnes pommitukset todella alkoivat.
Hiukan vastaavanlainen absurdismi on luotu myös kotosuomeen. Lukiessa kotimaamme poliitikkojen lausuntoja transatlantisista suhteista ja Yhdysvaltojen luotettavuudesta kumppanina ja toisaalta esimerkiksi viittaamasi whatsup-keskustelun kommentteja, ei voi kuin pyöritellä epäuskoisena silmiään. Suomettumisen taitaa olla niin syvällä DNA:ssamme, että siitä taitaa olla mahdoton irtautua. Kohde vaan vaihtuu....
Vika oli tietysti viestin vastaanottaneen toimittajan:
Hegseth, who according to the Atlantic’s report disclosed to the group how the Yemen strike would take shape before it occurred, forcefully denied any wrongdoing and attacked Goldberg in personal terms — calling him a “deceitful” journalist who “peddles in garbage.”
“Nobody was texting war plans,” Hegseth told reporters after landing in Hawaii late Monday, “and that’s all I have to say about that.”
Hiukan vastaavanlainen absurdismi on luotu myös kotosuomeen. Lukiessa kotimaamme poliitikkojen lausuntoja transatlantisista suhteista ja Yhdysvaltojen luotettavuudesta kumppanina ja toisaalta esimerkiksi viittaamasi whatsup-keskustelun kommentteja, ei voi kuin pyöritellä epäuskoisena silmiään. Suomettumisen taitaa olla niin syvällä DNA:ssamme, että siitä taitaa olla mahdoton irtautua. Kohde vaan vaihtuu....
Jos pienellä nuoleskelulla ja tosiasioiden toteamisen sijaan hiljaa olemalla lisää parillakin prosentilla todennäköisyyttä, että jenkit tulee Suomen avuksi sonnan lentäessä tuulettimeen, minusta on ihan no brainer, että niin toimitaan. Vastaavasti, jos suoraan puhumalla saadaan valkoisen talon isäntä vihaiseksi ja voitetaan vain se, että joku tällaisella foorumilla voi olla ylpeä meidän poliitikoista, niin ehkä loppupeleissä se ei ole niin tärkeää, että saa peukkuja sijoitustiedosta. Itsekin tykkään huudella meidän poliitikkoja munattomiksi, mutta samaan aikaan olen tyytyväinen, että ovat hyvin harkitsevia sen suhteen, mitä Trumpista sanovat.
En luonnollisesti tarkoittanut että pitäisi sanoa rehellinen mielipide herra Trumpista. Tai mitään hänestä. Mutta kai voisi todeta vaikka että Yhdysvallat on selvästi uudelleenmäärittelemässä suhdettaan Eurooppaan ja epäilemättä tilanne on selvästi erilainen kuin liittyessämme natoon. Jne jne...
Sen sijaan kommentoidaan jotain käsittämätöntä tuubaa. Kuten esimerkiksi Urpon mineraalisopimuksella USA sitoutuu Ukrainaan lausunto.
En usko että on mitään hyötyä tai syytä suoraan valehdella, varsinkin kun kaikki ymmärtävät sanotun olevan täyttä sontaa. Mutta se vaan tuntuu olevan meillä maan tapa.
