Olen huomannut, että kaikille omistajille ei ole täysin selvää kuka kantaa riskin. Riskin kantaa viime kädessä omistaja.
Mietitään vaikkapa pörssiyhtiön osakkeenomistajaa. Jos yritys pärjää hyvin, saa omistaja nauttia kasvavista osinkoja ja arvonnoususta. Jos yritys pärjää huonosti, saa omistaja ”nauttia” arvonlaskusta. Pahimmillaan yritys menee konkurssiin ja omistaja menettää sijoituksensa kokonaan.
Riski on kokonaan (osakkeen)omistajalla.
Jos henkilö omistaa auton ja siihen tulee vika, maksaa omistaja korjauksen. Hän voi hankkia autoon vakuutuksen, joka kenties korvaa osan korjauksesta. Mutta mikäli vakuutusyhtiö on eri mieltä vahingosta, maksaa omistaja korjauksen itse. Hän ottaa siis riskin vakuutusyhtiön kanssa, että saako korvausta vai ei.
Tätä riskiä voi toki pienentää lukemalla vakuutusehdot tarkkaan ennen ostopäätöksen tekemistä.
Jos taas henkilö omistaa asunnon ja sieltä hajoaa jääkaappi koska vuokralaisen kaveri suuttui ja löi oven rikki, on vuokralainen velvollinen korvaamaan jääkaapin asunnon omistajalle. Ja vuokralainen taas voi vaatia kaveriltaan korvausta.
Mutta korvausketju menee siis suoraan sopimussuhteiden mukaan, eikä vuokranantajan välttämättä tarvitse keskustella vuokralaisen kaverin kanssa lainkaan. Toki se voi olla käytännön kannalta helpompaa.
Mikäli vuokralaisen kaveri ei suostu maksamaan uutta jääkaappia ja vuokralainenkin on pennitön, jää asunnon omistaja maksumieheksi.
Kuten amerikkalaiset sanovat, ”buck stops with the owner”. Omistaja siis vastaa viime kädessä, eikä hän voi siirtää vastuuta eteenpäin.
Tämä ajatus kannattaa sisäistää ennen isompia menetyksiä.
Kun tämän sisäistää, voi riskejä pienentää. Esimerkiksi kauppakirjaan on myyjän helppo laittaa ehto, että hän korvaa mikäli myyty tuote oli vahingoittunut, varsinkin jos korvausvelvollisuus olisi näin joka tapauksessa. Mutta kirjaamalla tämän kauppakirjaan, saa hän goodwilliä ostajalta, minkä vuoksi ostaja taas voi suostua parempiin kauppaehtoihin koska kuvittelee riskinsä olevan pienempi.
Mikäli lopullista riskiä ei halua kantaa, silloin ei kannata omistaa.
Esimerkiksi mikäli ei halua kantaa murhetta siitä, että jääkaappi voi yllättäen hajota ulkopuolisesta syystä, johon ei voi itse vaikuttaa. Tämä on aina omistajan murhe viime kädessä.
Voi tuntua epäreilulta, että jonkun muun takia joutuu itse selvittämään mistä saa vastaavan hintaisen ja tasoisen jääkaapin, käydä ostamassa se, kuljettamassa kotiin ja asentamaan paikalleen. Paljon hommaa ja itse on syytön. Mutta sellaista omistaminen toisinaan on.
Jos tätä riskiä ei halua kantaa, voi riskin jättää omistajalle ja jäädä itse vuokralle. Tällöin jos salama hajottaa jääkaapin, ei tarvitse kuin soittaa asunnon omistajalle tai hänen käyttämälle palveluntuottajalle, että jääkaappi hajosi, saisinko uuden.
Omistaja ei tietenkään kanna tätä riskiä hyvää hyvyyttään, vaan hän vaatii sitä vastaan tuottoa. Vuokralainen maksaa omistajalle vuokraa, josta kulujen jälkeen toivottavasti jää omistajalle tuottoa. Viimeistään sitten kun tulonhankkimislaina on maksettu pois, on omistajalla velaton asunto.
Tämän takia sanotaan, että tuotto ja riski menevät käsi kädessä. Mitä enemmän riskiä otat (tai kannat, näkökulmasta riippuen), sitä enemmän tuottoa yleisesti ottaen saat.
Suosittelenkin kääntämään ajatusmaailma siihen, että riskiä kannetaan, ei oteta.
Jos ajattelee ottavansa riskiä, voi se muodostua abstraktioksi, luvuksi excelissä, vailla kosketusta todelliseen maailmaan. Vähän kuin vedonlyöntiä.
Tällöin riskiä voi tulla ottaneeksi enemmän kuin olisi tarpeen.
Mutta jos ajattelee kantavansa riskiä, on ajatusmalli se, että sijoituskohde on lähtökohtaisesti hyvä ja kannattava, mutta sen omistamiseen kuuluu tiettyjen riskien kantaminen.
Tämä on tietyllä tapaa sama ajatusmaailma kun Buffet ostaa osan yrityksestä sen sijaan, että hän sijoittaisi osakkeisiin.
Käytännössä puhutaan samasta asiasta, mutta mentaliteetti on täysin eri. Ja kenties myös lopputulos.
