Loukkaan sijoituskirjoituksissanikin epäloogisia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä ihan tarkoituksella. Nämä ovat usein profeettoja, joilla on paljon opetuslapsia, kuten Antti Rinne tai Laura Huhtasaari. Suhtaudun opetuslapsiensa sijoittumiseen kärkipäähän älynjakojonossa hyvin skeptisesti. Saan vihapalautetta käsittämättömän harvoin.
Merja Mähkä kirjoittaa sijoittamisesta Hesariin ja Laura Linkoneva Kauppalehteen. Molemmat kirjoittavat neutraalisti maalittamatta sen enempää populistisia poliitikoita kuin näiden hönöjä kannattajiakaan. He ovat saaneet uskomattoman määrän terohannuloita kimppuunsa selittämään, miten lottokansan pitää antaa lotota rauhassa.
Liputan avoimesti Nato-jäsenyyden puolesta, olen kyseenalaistanut vastustajien pragmaattisen analysointiosaamisen ja olen kirjoittanut kurkiaurojen edessä lentelevästä pikkumiehestä aika paljon ilkeämmin kuin Jessikka Aro koskaan. Mitään raiskausuhkauksia ei ole kukaan koskaan soittanut tai edes mailannut.
Olen aika varma, että olen saanut olla suhteellisen rauhassa, koska en ole sukupuolivammainen. Jotkut miehet nimittäin katsovat asiakseen soitella raiskausuhkauksia naisille, jos nämä kirjoittavat jostain mistä nämä aikamme Kari Grandit eivät tykkää.
En osaa sanoa, miltä tuntuu pohtia, onko kulman takana mahdollinen raiskaaja. Juuri tämä ei ole nimittäin koskaan huolettanut. Mutta sen muistan, miltä tuntuu mennä seitsemännellä luokalla kouluun joka päivä jännittäen, mahtaako tänäänkin tulla lättyyn. Joten pidän soveliaana rangaistuksena raiskausuhkauksen lähettämisestä pitkäaikaista pakkotyötä Harlem Gay Globetrottersien pukukoppiviihteenä.
Enkä erityisesti kaipaa kimppuuni nettikiusaajia. Muistan oikein hyvin pokeribuumin aikaiset nettikirjoitukset, miten mie en osaa pelata pokeria ja miten saarnaamani pelityyli on auttamatta vanhentunut. Purin hammasta ja teeskentelin, että ei tunnu missään. Lisäksi heittelin esineitä seiniin ja haudoin kostoa. Onneksi huutelijat kostivat itse itselleen huuhtoutumalla pokeriveneestä palkkatyöläisten mereen jo kauan sitten.
Olen pohdiskellut, mikä saa ihmiset hyökkäämään herkemmin naisten kimppuun. Se ei ainakaan Lauritsalan yläasteen oppien mukaan ole kovin reilua. Vain tytöt saivat siellä lyödä toista tyttöä ja välillä löivätkin, joskaan eivät läheskään yhtä usein kuin pojat hakkasivat heikompiaan. Yhtään reilua tappelua en nimittäin yläasteella käynyt. Analyysini mukaan vastassa oli kerran kerrasta ylivoima, ja opin putoamaan ensimmäisestä sipaisusta nopeasti maahan toivoen, että ”Maassa olevaa ei potkita” -koodi pitää.
Tästä päättelen, että nettihyökkääjätkin preferoivat pehmeitä kohteita, aivan kuten koulukiusaajat ja terroristit. Naiset taas koetaan pehmeämmiksi kohteiksi, vaikka eivät sitä välttämättä edes ole. Seurasin twitterissä, miten Merja kohtasi paskamyrskyn selittämällä ystävällisesti ja rauhallisesti, miten ei ole hänen vikansa, että hänen vanhempansa ymmärsivät ostaa hänelle pienen määrän osakkeita jo lapsena. Mie en olisi tähän pystynyt, vaan olisin joko jättänyt vastaamatta tai lähtenyt paskanheittokilpailuun, missä olenkin ihan pätevä ja kokenut soturi.
Yksi hyökkääjistä pyysi jopa anteeksi, mikä on täysin vastoin twitterin yleistä moraalikoodia. Ehkä tähän täytyy alleviivata, että anteeksipyyntö oli siis Milo Toivoselta esimerkillinen suoritus, josta kaikki somettajat voisivat ottaa oppia. Kaikkien vihreiden ei selkeästi tarvitse olla twitterissä villeniinistöjä, jotka omasta mielestään tietävät kaikesta kaiken eivätkä myönnä koskaan olleensa väärässä.
Merja twiittasi myös ”Mä jouduin miettimään, pyydänkö, että jutussa lukee "melkein kaikki voivat" vaurastua vai "kaikki voivat". Ensin pyysin sen "melkeinin" mukaan, sitten sen pois. Jos siinä olisi lukenut melkein, olisin tullut sanoneeksi, että kaikki eivät voi vaurastua.”
Ymmärrän pohdinnan vaikeuden. Itsekin kirjoitin vajaat viisi vuotta sitten ”Jokainen tietää jostakin jotakin”. Kirjoittaessanikin tiesin, että osa ihmisistä ei vaikuta tietävän mistään mitään, mutta miekin halusin uskoa ihmisiin.
Tero Hannula on muuttanut käsitykseni: Osa ihmisistä ei todellakaan voi vaurastua. Suurin syy tähän ovat juuri nämä Terot, jotka selittävät, että parempi on pyytää valtiolta apua tai lotota kuin yrittää itse vaikuttaa omaan talouteensa.
Toki on ihmisiä, jotka eivät tilaansa pysty vaikuttamaan. En tiedä mikä on nykyisin poliittisesti korrekti termi vammaiselle, mutta esimerkiksi heistä yhteiskunnan tuleekin pitää huolta. Toki kehitysvammaisistakin jotkut perustavat bändejä, jotka myyvät kultaa ja osallistuvat Euroviisuihin.
Enkä näe varsinaisesti pahaa siinä, että yritetään pelastaa ne, jotka pelastettavissa ovat. Mie suuntaan kirjoitukseni sille melko suppealle joukolle, joka haluaa kantaa itse kaiken vastuun sijoittamisestaan. Laura taas saarnaa lähes koko kansalle, koska indeksisijoittaminen sopii kaikille, jotka vain saavat askarreltua taloutensa hiukankin ylijäämäiseksi. Kaikki eivät tähän tietenkään pysty, koska eivät kykene, osaa tai jaksa. Tähän voi yrittää muutosta, mutta lopullista ratkaisua ei kaikille varmasti löydy.
Olen syntynyt kultalusikka suussa siinä mielessä, että kouluttamaton punakaartilaisen tytär eli äidinäitini päätti yrittää luokkahyppyä, ryhtyi toriyrittäjäksi nelikymppisenä ja otti miut töihin 11-vuotiaana. Lisäksi demarivanhempani kannustivat kovasti hankkimaan akateemisen koulutuksen. Iskä havaitsi jo varhain, että metallimieheksi pojastaan ei ole. Hirveällä tuurilla taas valitsin Kauppakorkeakoulun, vaikka en edes tiennyt, mitä siellä oikein opiskellaan. Vaasankadun asuntolasta taas löysin paljon sijoittajahenkisiä kavereita, joista osa oli jo vuonna 1986 varsin kokeneita sijoittajia.
Kultalusikka tuli siinä, että melko nuorena sain hankittua sekä ymmärryksen yrittämisestä että sijoitusosaamisen. Ymmärsin esimerkiksi, että osakkeet ovat yrityksen osia, eivätkä abstraktioita, kuten Jussi Halla-aho hiljan Kauppalehdessä väitti. Yritykset taas pyrkivät tekemään voittoa, ja tämä tekee osakkeista ylivoimaisen sijoituskohteen. Kulta ja muut Halla-ahon metallit eivät yritä tehdä voittoa, eivätkä joukkovelkakirjat tuota korkoaan enempää mitenkään. Lisäksi bondien eräpäivänä on aina uudelleensijoitusongelma.
Syntymäarpajaisissakin kävi hyvä tuuri, kun synnyin pojaksi. Kukaan ei ole koskaan tytötellyt eikä vähätellyt. Kun olen saanut älyvapaita raivareita, ei kukaan ole kysellyt kuukautisista. Sukupuoleni on ollut ”urallani” esteenä korkeintaan baarista helpon irtoseksin saamisessa.
Sijoitusalallakin askaroi paljon sovinisteja, jotka oikeasti eivät usko riskinoton sopivan naisille. Olen ollut tilaisuudessa, missä nuoret oikeistolaiset opiskelijat hakkaavat toisiaan selkään ja kertovat miten akkoja he eivät sitten hallituksiinsa ota. Mie taas en ottaisi näistä jampoista omien yhtiöitteni hallituksiin yhtäkään. Kompetenssilla on väliä, mitä taas haarojen välistä löytyy, ei ole relevanttia. Naiskiintiöt taas ovat lähinnä loukkauksia omilla ansioillaan edenneitä naisia kohtaan.
Pohdiskelin myös, olisiko eräskin sijoitustoimittaja aikoinaan ihmetellyt, miten opiskelijat nykyisin pääsevät kirjoittamaan sijoittamisesta Kauppalehteen, jos Laura olisi ollut miesopiskelija? Tuskin muuten olisi. Sanovat feministit mitä sanovat, miehet ovat keskimäärin herkkähipiäisempiä, aggressiivisempia ja kostonhimoisempia. Pelkona olisi ollut, että siellä on joku akipyysing, joka vainoaa jounilaihoa aina eläkkeelle asti. Jounilta voi kysellä, oliko fiksu liike määrätä Pyysing ja silloinen vaimonsa pidätettäväksi ja valehdella julkisuudessa pokerin olevan onnenpeli.
Mieskirjoittajat pääsevät helpommalla.
Keskustele kirjoituksesta tässä ketjussa
Voisiko naiskolumnisti laittaa tätä kuvaa nettiin ja saada pelkästään positiivista palautetta?
