Kirjat ovat muuttaneet elämääni radikaalisti. Luettuani Seppo Saarion ”Miten sijoitan pörssiosakkeisiin” vuonna 1986 tajusin, että spekulatiivisilla osakesijoituksilla voi työtä tekevästä luokasta tuleva siirtyä omistavaan luokkaan. Tämä tavallaan lopulta onnistuikin, tosin ensin meinasin päästä 90-luvun alussa poikki menneiden luokkaan. Saario ei kirjassaan varsinaisesti kannusta minun 80-luvun yltiöpäiseen riskiprofiiliini tai edes nykyiseen selkeästi pienemmän riskin spekulaatioon. Sijoitus- tai muitakaan kirjoja ei pitäisikään ottaa IKEA:n kalusteiden kasausohjeina, vaan käyttää lähinnä ideoiden herättäjänä. Olenkin herätellyt ideoitani Saarion kirjalla neljällä eri vuosikymmenellä.
Kävin talvisotani 90-luvun alussa muiden lamaan törmänneiden spekulanttien kanssa. Siinäkin sodassa meni paljon kaveria viereltä, mutta minuun eivät kuolettavasti osuneet sen enempää korkojen erääntyminen kuin vakuusvaatimuksetkaan. Vähän toisen devalvaation jälkeen sain nenän pinnalle ja vaikka 1993-95 eivät olleetkaan ihan paraatimarssia Uralille, arvioin jo joskus loppuvuodesta 1993 selviäväni sodastani vielä voittajana.
Seuraavan radikaalin elämänmuutoksen toi David Hayanon ”Poker Faces”. Sen luettuani ymmärsin, että pokerissa voittavat paremmat pelaajat ja että sillä voi elättää itsensä. Muitten rahojen hoitaminen oli minulle kovin stressaavaa puuhaa, ja ruudun tuijottaminen imukuppi otsassa aina pörssin auki ollessa oli alkanut maistua vähän kypsältä. Niinpä päätin laittaa repun selkään ja lähteä jatkosotaan vihreän veran ääreen onneani koittamaan. Joitain taisteluita olen voittanut ja toisia hävinnyt, mutta pääsääntöisesti rintamalinjat ovat menneet eteenpäin. Vuonna 2010 jouduin tekemään taktisen vetäytymisen nettipokerista, mutta onnistuin palaamaan tältä rintamalta joukot ihan hyvässä iskussa ja sekä taistelukokemusta että sotasaalista saaneina.
Tuntematon sotilas oli useimmin lukemani kirja ennen pokerikirjojen löytämistä. Syvärille ja takaisin menin vain viidesti, Sklanskyn Theory of Pokerin ja Advanced Hold’emin tavasin läpi jonkun neljäkymmentä kertaa. Toki nämä määrät kuulostavat sekä liioitelluilta ja liiallisilta, mutta olin vuoden 1996 armeijassa ja siellä on aika paljon luppoaikaa. En voi väittää ymmärtäväni kunnolla suhteellisuusteoriaa, mutta pokeriteoriani luulen osaavani aika hyvin. Lisäksi 22 pokerisotavuoteni aikana olen törmännyt aika paljon ammattisotureihinkin, jotka eivät vaikuta ymmärtävän varianssista edes sen vertaa, mitä mie Einsteinin sadan vuoden takaisista teorioista.
Kävin perjantaina katsomassa uuden Tuntemattoman. Olin sitä ennen lukenut Hesarin kuuluisan arvostelun, jossa elokuva todettiin turhaksi. En ottanut arvosteluun mitään kantaa ennen elokuvan näkemistä. Leffan nähtyäni totean, että on melko surullista, että Hesari päästää arvostelijansa vetämään klikkijournalismilinjalla.
Olen nähnyt Edvin Laineen 1955-version yli viisi kertaa, vaikka pidän sitä kirjan rinnalla aika onnettomana. Kolmesti näkemästäni Mollbergin vuoden 1985 pätkästä tykkäsin enemmän, sotilaatkin olivat vanhalle faktanipottajalle oikeamman ikäisiä. Uusin leffa on ylivoimaisesti paras näistä kolmesta. Jokaisella on toki oikeus mielipiteeseensä, mutta Hesarin arvostelija oli selkeästi lähinnä halunnut itsensä nettikohun keskipisteeksi, ja siinä toki onnistuikin. ”Näyttelijät ovat toki hyviä rooleissaan, mutta kyllähän ammattilaiset näytellä osaavat.” Kynäilijän pallit eivät riittäneet sentään tuomitsemaan Eero Ahon aivan erinomaista Rokan roolia.
On aivan höpönpöpöä, että ”kaikki” osaavat Tuntemattoman vuorosanat ulkoa. Mie osaan joo, mutta tiedän paljon väkeä, jotka eivät ole lukeneet kirjaa eivätkä nähneet kumpaakaan versiota, mutta ovat käyneet katsomassa uuden leffan. Veikkaan, että osa jopa ottaa Sotaromaanin eli sensuroimattoman version kirjasta käteensä elokuvan nähtyään.
Olen hyvin huolissani siitä, että nykylapset lukevat vähemmän kirjoja kuin vanhemmat ikäluokat. Kun ihminen jää netti- tai muun kuplansa sisään, voi hän päätyä esimerkiksi Otso Kantokorpena tuomitsemaan Stubbin elämäkerran Tieto-Finlandia-ehdokkuuden kirjaa lukematta. Jos joku elokuva saa vähäisenkin määrän ihmisiä lukemaan vielä kirjankin, tekee yksin se leffasta tekemisen arvoisen.
Tutkimusten mukaan menestyneitä yritysjohtajia ja muita rikastuneita ihmisiä yhdistää runsas kirjojen lukeminen. Warren Buffet on kertonut, että hän käyttää 80% työajastaan lukemiseen. Näitä esimerkkejä pitäisi käyttää kannustettaessa lapsia lukemaan. ”Sivistyksen” tarpeellisuudesta puhuminen on kuin taloudellisten faktojen esittäminen Li Anderssonille; ei uppoa. Mutta jos onnistutaan uskottavasti väittämään, että lukemalla saat rahaa, mainetta ja vaikutusvaltaa ja nämä saavutettuasi vielä seksiäkin, voisivat teinitkin olla vielä pelastettavissa.
Suosittelen kirjojen lukemista kaikille yleensä ja Seppo Saarion kirjaa sijoittajille erikseen. Kirjoja kirjoittamalla on Suomessa hyvin hankala vaurastua, mutta niitä lukemalla ja fiksusti soveltamalla se voi hyvinkin onnistua.
P.S. Vaikuttaa siltä, että Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) on tippumassa kymmenen katsotuimman kotimaisen elokuvan joukosta. Aku tarvitsisi Teuvon haudassa kääntymiseen 730.000 katsojaa, ja se näyttäisi olevan saavutettavissa. Sadattuhannet katsojat eivät voi olla kokonaan väärässä, paitsi ehkä Luokkakokous kakkosen tapauksessa.
