Jos ei ole katsellut peliongelmaa silmästä silmään, pitää sitä yleensä pelkästään luonteen heikkoutena. Koska olen pyörinyt aikuisikäni pitkälti kasinoilla, olen nähnyt ongelmapelaajia enemmän kuin lakisääteisen osuuteni. Siviilit voivat korona-aikojen ulkopuolella tarkkailla heitä kauppojen, kioskien ja baarien mummorullissa. Jenna Mäkelä löysi ongelmapelaajan myös peilistä.
Luin Jennan 2018 ilmestyneen kirjan ”Kun pelihimo ottaa vallan – Peliriippuvuus ja siitä selviäminen” vasta viime viikolla. Arvelin varmaan, ettei siinä ole miulle mitään uutta. Olen kuitenkin tarkkaillut itsemurhaankin päättyneitä ongelmapelaajauria livenä ja melko läheltä. ”Tuskin mitään opittavaa” kun on varsin tavanomainen ylimielinen lähestymistapani. Tai sitten ei vaan tullut hankittua kirjaa.
Kirjailija yllätti sujuvan kynänsä lisäksi kypsällä analyysillään suomalaisen peliongelman syistä. Käsi sydämelle: Kuka odottaisi itsemurhaa yrittäneen ja läheistensä rahoja kavaltaneen peliriippuvaisen kirjoittavan sujuvasti ja analysoivan ilman paatosta?
Jenna toivoo kirjan antavan uskoa ja toivoa tulevaan peliriippuvaisille ja heidän läheisilleen. Toiminee sellaisenakin, joskin havaintojeni mukaan ongelmapelaajien läheiset yleensä elättelevät turhaa toivoa aivan liian pitkään.
Kirjassa annetaankin erinomaisen hyvä ohje, jota noudatetaan aivan liian harvoin: Älä anna, lainaa tai jätä edes esille peliriippuvaiselle pennin jeniä. Ruokakaupassa voi käydä poikkinaisen puolesta, mutta käteinen raha on menossa Moolokin kitaan. Kyse on lähinnä siitä, kuinka pian. Siinä ei auta sen enempää Juan Carlos kuin Jeesus Kristuskaan.
Näihin molempiin saatetaan kyllä vedota. Likviditeettipulassa oleva pelihimoiset keksivät paljon uskottavampia satuja ja tarinoita kuin Veikkauksen edunsaajat rahapelijärjestelmäämme puolustaessaan.
Suosittelenkin kirjaa ensisijaisesti sellaisille, jotka pitävät rahapelimonopolia erinomaisena verotusmuotona, koska siinä verojen maksaminen on vapaaehtoista. Tässä on ilmiselvä ajatusharha. Ei kukaan synny peliongelmaisena ja tuskin varsinaisesti päättää aikuisellakaan iällä luoda uraa juuri slottiammattilaisena.
Suomalaisten hyvän menestyksen ”Rahapeleihin häviäminen per henki” -kansainvälisissä kilpailuissa selittyy vain Suomen positiivisella pelikulttuurilla. Tätä on meillä vuosikymmeniä lakisääteisesti ja vieläpä yleisen mielipiteen tuella menestyksekkäästi ylläpidetty.
Olin vähän hämmästynyt, kun kirjassa oli mukana, että ulkomaisille nettikasinoille saa elinikäisen porttikiellon ja Veikkauksella ei meinaa päästä irti kanta-asiakkuudestaan, vaikka haluaisi. Jenna Mäkelä on nimittäin hävinnyt ulkomaisille pelintarjoajillekin valtavia summia muiden(kin) rahaa. Olisi luullut, että tämän seurauksena osoittelisi sormella enemmän näiden suuntaan.
Kirja tuki (sanomatta sitä) omaa teoriaani, jonka mukaan rahapelimainokset (Veikkauksenkaan) eivät ole niin vaarallisia, kuin yleisesti kuvitellaan. Jokainen sisälukutaitoinen ymmärtää ne kuitenkin mainoksiksi. Tosin jo 70-luvulla moni luuli jollain toisella pesuaineella saavan paljon puhtaampaa pyykkiä, joten eivät ne toki ongelmattomiakaan ole.
Mutta pelaamisen arkipäiväistäminen ja sen rinnastaminen hyväntekeväisyyteen ovat ne eliksiirit, joita Suomessa juotetaan kaikille pienestä pitäen. On kiva haaveilla lottovoitosta ja luontevaa heittää muutama kolikko hedelmäpeliin. Näin saadaan altistettua kaikki mahdolliset vähänkään peliriippuvuuteen taipuvaiset ainakin vähän kokeilemaan.
Jenna suositteli (erilaisten auttavien järjestöjen lisäksi) peliriippuvaisille totaalikieltäytymistä kaikista rahapelistä. Mie suosittelen täsmälleen samaa.
Taitopelaajat ovat suurimmassa vaarassa ajautua peliriippuvaisiksi?
Ns. taitopelaajat ovat suurimmassa vaarassa päätyä peliriippuvaisiksi ja heidän irti pääsemisensä pelaamisesta on myös heikointa.
Taitopelaajat kokevat oman pelinsä erilaisena, ja pelurin voi olla vaikea luopua haaveesta päästä pelaamaan pokeria ammattimaisesti, kun otsikoissa hehkutetaan suuria voittoja saaneita pelaajia.
Taitopelit (urheiluvedonlyönti ja pokeri) -osiossa vähän ammattipeluri kurtisteli kulmiaan. Omat empiiriset tutkimukseni kertovat, että taitopelien pariin tulevat peliongelmaiset useimmiten siirtyvät rivakasti onnenpelien kimppuun.
Toki olen nähnyt omaisuuksia ja avioliittoja poltettavan taitopeleihinkin. Missään nimessä en väitä pokeria harmittomaksi peliksi, kyllä siihen voi helposti koukuttua. Erityisen helppoa on kuvitella olevansa parempi veturi kuin oikeasti onkaan.
En lähde kiistelemään aiheesta, vaan setämiehenä kehotan pokerinpelaajia suhtautumaan omiin kykyihinsä realistisesti. Todennäköisesti urasi pokeritulos on hyvin lähellä sitä, mitä ansaitset. Huonoon pelaamiseen on mennyt poikki paljon enemmän väkeä kuin löperöön kassanhallintaan.
Ja jos joku haluaa pelikaveriaan ahdingossa auttaa, rahan lainaaminen pelaamistarkoituksiin ei ole pokerissakaan se oikea tie. Sen sijaan toimivaa voisi olla opettaa pelaamaan paremmin. Vielä tärkeämpää olisi oppia valitsemaan peliseuransa sellaiseksi, jossa pärjää. Voiko tätä opettaa, on miullekin epäselvä kysymys.
Vielä viimeisenä sormenheilutuksena: Älkää koskaan pelatko rahoilla, joita ei ole oikeasti varaa hävitä. Ja lukekaa Jenna Mäkelän kirja. Sitä saa vieläkin kaupoista.
P.S. Kirja olisi ehkä ollut suositumpi, jos Jennan peluriura ja siitä toipuminen olisi kirjoitettu jännärin muotoon, eikä itsemurhaa yritetty jo sivulla 30. Tarinastaan ei nimittäin puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
P.P.S. Jenna ei ole kunnostautunut pelkästään kirjailijana, vaan myös peliongelma-aktivistina. Kannattaa käyttää 12 minuuttia sen katsomiseen, kun Porin kokemusasiantuntija laulaa Lauttasaaren oraakkelin suohon:
