Pekka Salmi sanoi vuosituhanteen vaihteen tienoilla televisiossa, että hän on aina tarjonnut kaikille suomalaisille mahdollisuutta laittaa pokeripöytään satatuhatta markkaa. Hän taas panostaa vastaavasti kaksisataatuhatta. Voittaja saa pitää kaikki. Kukaan ei kuulemma ollut koskaan ottanut kiinni.
Nauhoitin ohjelman, jotta voisin olla varma siitä mitä Pekka oli sanonut. Sitten soitin Pekalle ja ilmoitin, että ensimmäinen vapaaehtoinen on nyt siten löytynyt. Salmi oli vähän sitä mieltä, että hän nyt oli enemmän showmielessä sanonut. Minä taas olin sitä mieltä, että yhdet puheet pokerissa.
Olisin mieluusti pelannut teksasia tai vielä mieluummin omahaa, mutta en ollut arvellutkaan Pekan tähän suostuvan. Pekan pelaajaura piti sisällään enimmäkseen sököä ja seveniä. Hooleriura piti sitten sisällään paljon muitakin pelejä, kuten rulettia ja baccaraa.
Sovimme pelaavamme seveniä satasen antella ja forced betillä eli pakkolyönnillä, jonka lyö pienempi kortti. Limiitti oli 300-600, eli kolmannella ja neljännellä kortilla ainoa sallittu lyönti on 300 ja lopuilla korteilla 600. Ainoa poikkeus on neljäs kortti, jolloin jos pinnassa on pari, voi myös lyödä isomman lyönnin. Aloitusmerkkipino piti sisällään 100.000 pistettä.
Arvelin itseni ilman muuta paremmaksi pokerinpelaajaksi. En tosin ollut pelannut headsupseveniä kuin jonkun irtokerran turnauksen lopussa. Mutta olin varma, että oppisin pelin nopeasti.
Tuohon aikaan käsitykseni omista pokerikyvyistäni oli huipussaan. Minulle oli itsestään selvää, että Bobby’s room kutsuu pian. Sen lisäksi, että olin jumalattoman itsevarma, olin ainakin jälkikäteistarkastelussa myös hyvin ylimielinen.
Minua kävi etukäteen varoittelemassa useampi peluri Pekka Salmen maineesta tekopakkojen tekijänä ja ei niin rehellisten pelien järjestäjänä. Kuulin kaikenlaista merkatuista korteista mikrokokoisiin kameroihin.
Oletin juttujen olevan enimmäkseen kateellisten puheita. Olin nimittäin pelannut Pekan kanssa American Stud Poker Assiciates Oy:ssä eli ASPAssa täyden ringin seveniä. Pekka biittasi tuon fieldin tuohon aikaan vasemmalla kädellä. Huonommat pelaajat ovat kautta aikojen syyttäneet parempia väärinpeluusta.
Toki otin kuulemani huomioon, ja järjestin paikalle jakajat, joihin luotin. Pelipaikkana oli Pekan klubi, jossa olin aiemminkin pelannut korttia varsin hyvällä menestyksellä.
Pelin alkamiseen asti elin ja hengitin seven card studia. Hankin kolme harjoitusvastustajaa ja opiskelin kaiken saatavissa olevan (niukan) materiaalin. Sparraajilleni, jotka olivat kaikki hyviä pokerinpelaajia, pärjäsin ihan mukavasti.
Salmen ulkomainen vedonlyöntiyhtiö tarjosi tapahtumasta kertoimia, joissa minä olin selvä altavastaaja. Useat pokerinpelaajat löivät puolestani vetoa. Myös jokaisesta sessiosta, joissa sovimme pelattavaksi tietyn määrän jakoja, pystyi lyömään vetoa. Itse en lyönyt, koska arvelin panoksen osaltani olevan riittävä, vaikka omasta mielestäni kertoimien olisi pitänyt olla toisin päin.
Ensimmäisen session jälkeen minulla oli 78.000 merkkiä ja Pekalla 122.000. En panikoinut yhtään, vaan laitoin varianssin piikkiin. Pekka oli mielestäni vienyt kaikki isot potit showdownissa ja arvelin tämän olevan väliaikaista.
Toiseen sessioon ensimmäinen vaimoni halusi lyödä vetoa puolestani. Noudatin tuohon aikaan politiikkaa, jossa tilitin rouvalle viisi prosenttia pelivoitoista käytettäväksi 80 prosenttia katetta sisältäviin liian pieniin kenkiin ja 90 prosenttia katetta sisältäviin nuorentaviin vaatteisiin. Toisin sanoen rahat tuli tuhlata siihen mihin valtaosa naisista irtorahansa hukkaa. Myös selluliittivoiteet yms. voodootuotteet olivat sallittujen listalla. Nyt hän panosti siivunsa minun erävoittooni. Kun olet riittävän itsevarma, niin maallikotkin alkavat luottaa kykyihisi.
Toisen session sitten voitinkin niukasti. Olin edelleen tappiolla kokonaistilanteessa. Viimeisiin käsiin lähinnä kippailin varmistaakseni erävoiton. Olin edelleen auringonvarma lopullisesta voitostani.
Ja sitten minut vedettiin syvään kuoppaan metrin korkeudelta ilmasta leijumasta. Kolmannessa sessiossa otin pahasti pataan ja neljännen jälkeen ei enää tarvinnut pelata. Viimeisen neljänneksen merkeistäni hävisin sellaisessa tiltissä, jossa päässä humisee ja fyysinen olo on kuin kahden viikon äijäretkeltä palatessa.
Kolmannen ja neljännen session välissä minuun iski nimittäin kauhu. Pidin hyvin mahdollisena, että otin pataan koska olin huonompi headsuplimiittisevenissä kuin Pekka. Suomessa ei ollut ketään, jolta olisin voinut apua saada. Tuttujen jakajien vittuilu sevenkyvyistäni ei auttanut tunnelmiani.
Loppuvaiheissa Pekka löi pimeästi 300, oli sitten forcessa tai täydentämässä. Ja tästä huolimatta en onnistunut kääntämään. Olin iloisesti sortunut pokerinpelaajien perussyntiin eli omien kykyjen yliarvioimiseen.
Tekopakat oli poissuljettu ja Pekka teki mm. kerran ison kippivirheen riverissä bluffreissuun, joten merkattuihin kortteihin tai kameroihin en usko. Lisäksi onko kortit merkattu, näkee silmistä. Katsooko pelaaja sinun vai omia korttejasi on avainkohde. Voitte olla varmoja, että vahtasin Pekan silmiä kuin kettu tarhasta karkaamassa olevaa kanaa.
Kumma homma, että en voittanut. Pelasin peliä todennäköisesti silloisen Suomen parhaan kanssa seavenheadsuppelurin kanssa ilman varsinaista kokemusta pelistä. Sun-Tzu oli opettanut minulle, että taistele itse valitsemassasi paikassa, ei vastustajan valitsemassa. Ylimielisyyteni ja perusteeton itsevarmuuteni esti minua muistamasta tätä.
Lohdutukseksi sain annettuani 100.000 markan shekin pari lasia 70.000 markan samppanjaa. Kitkerältä maistui.
Jännä nähdä, mitä Pekka kertoo tästä tapahtumasta tulossa olevassa elämäkerrassaan, jonka ovat kirjoittaneet Jorma J. Mattila ja Marko Erola.
