Ristiriita.
Vaurastuminen on iloinen asia. Miksi se muka olisi sietämättömän tuskaista? Kysytäänpä näin päin: miksi suurin osa suomalaisista ei vaurastu?
Kuten suuri osa lapsista ja nuorista, minäkään en aikoinaan muodostanut juuri minkäänlaista suhdetta vaurastumiseen. Elimme kyllä mukavasti ja mistään olennaisesta ei ollut puutetta, mutta elämä ei koskaan ollut pröystäilyä tai mitään sellaista, mikä viittaisi yltäkylläiseen vaurauteen. Minulle normaali suhde rahaan oli se, että pieni niukkuus on täysin arkipäiväistä. Opiskeluajan elin jatkuvassa niukkuudessa, mutta sekin kuului asiaan.
Myöhemmin työelämään siirryttyäni ylimääräistä alkoi hiljalleen kertyä tilille ja sille piti keksiä jotain käyttöä. Ensimmäisenä mielessä pyöri auton päivittäminen, uudenkarhea puhelin ynnä muuta "tärkeää". Onnekseni olin opiskeluaikana tottunut elämään suu säkkiä myöten, joten olin kehittänyt jonkinlaisen luontaisen resistenssin rahan tuhlaamiselle.
Kohtuullisen nopeasti mukaan kuvioihin tuli sijoittaminen, joka oli aina ollut pieni kiehtova mysteeri. Nyt vihdoin tuntui siltä, että oli tarpeeksi rahaa siihen, että tuolla saralla voisi saada jotain järkevää aikaiseksi. Tässä vaiheessa varallisuuteni kuitenkin pyöristyi vielä aika lähelle nollaa, joten mistään todellisesta vaurastumisesta ei voinut puhua – ensiaskeleista ehkä korkeintaan.
Lasken vaurastumiseni alkaneen siitä hetkestä, kun kesällä 2015 kirjasin nettovarallisuuteni ensimmäistä kertaa exceliin. 15975 euroa.
Siitä alkoi vaurastumisen sietämätön tuska.
Rahan ikuinen polttelu
Raha ei voi poltella taskussa, jos sitä ei ole. Jos palkka tulee ja menee kuukauden sykleissä, ei ylimääräisen rahan polttelusta tarvitse välittää. Jos kuitenkin haluaa vaurastua, ylimääräistä on pakko alkaa kerryttää ja polttelua on pakko sietää. Kun sijoitussalkkuni oli ensimmäistä kertaa niin suuri, että sillä olisi saanut kohtuullisen uuden Mersun, polttelu oli todella kovaa.
Minut pelasti se, että tämän hetken saavuttamiseen meni pari vuotta sijoittamisen aloittamisesta ja olin sinä aikana ehtinyt lukea useita kirjoja sekä katsoa lukemattomia tunteja YouTube-videoita vaurastumisen periaatteista ja menestymisen ajattelumalleista. Olin myös ehtinyt tehdä tietoisen päätöksen vaurastua, joten vaikka Mersu poltteli kovaa, pystyin pitämään katseen pallossa. Polttelu tuntuu vieläkin jatkuvasti, mutta nykyään sen osaa jo rutiininomaisesti tukahduttaa.
Vaurastumisen kalvava hitaus
Vuodet vierivät ja laitoin suuren osan tuloistani sijoituksiin. Silti mitään ei tuntunut tapahtuvan. Kuinka perustella itselleen, että tässä tätä nyt laitetaan suurin osa tuloista sijoituksiin, vaikka lopputulos ei näy missään? Vaurastuminen oli monta pitkää vuotta niin tuskaisen hidasta, että luovuttaa olisi ehtinyt monta kertaa.
Olin kuitenkin oppinut korkoa korolle -ilmiön dynamiikan. Ilmiö alkaa voimistua kunnolla vasta vuosikymmenten kuluttua. Toivon kipinä eli ja oli vain pakko sokeasti uskoa, että niin se kiihtyvä kasvu omalla kohdallanikin jossain vaiheessa alkaa. Nettovarallisuuden tarkka seuraaminen ja kuukaudesta toiseen jatkuva hidas kasvu kertoivat tarinaa, että olen ainakin menossa oikeaan suuntaan, mikä auttoi jaksamaan.
Pääomasta luopumisen haikeus
Vaurastuminen tapahtui hitaasti. Yritin kiihdyttää tätä prosessia säästämällä aina vain suuremman osan tuloistani sijoituksiin. Samalla päätöksellä sinetöin myös sen, että käytettävissä olevat tuloni olisivat minimaaliset määräämättömään tulevaisuuteen asti. Kun tulojaan allokoi sijoituksiin vaurastumismielessä, käytännössä sanoo rahoilleen hyvästit siihen asti, että voi elää niiden tuotoilla. Näin dynamiikka toimii ainakin firettäjien ajatusmaailmassa, jota itsekin tältä osin edustan.
Pystyin tekemään tämän päätöksen, koska olin jo tässä vaiheessa aloittanut seuraamaan kaikkia tulojani ja menojani excelissä. Pystyin tämän seurannan pohjalta tekemään tavoitteellista budjetointia ja eri osa-alueiden kuluoptimointia. Näin euron tarkkuudella mikäli olisi minimikulutus eri kululajeissa ja rakensin skenaarioita siitä, kuinka paljon maksimissaan jäisi viivan alle. Tavoitteellista budjettia noudattamalla pääomista luopumisen haikeutta kompensoi suunnitelmassa pysymisestä tullut onnistumisen ilo. Tuska sai vastapainokseen onnistumisen tunteen.
Erilaisuuden pelko
Kun varallisuutta alkoi kertyä, seurasi hämmennys: jos minulla on alle 30-vuotiaana ja muutaman vuoden työelämässä olleena suomalaisen mediaanikotitalouden verran nettovarallisuutta, mitä kaikki muut ovat elämällään tehneet? Tuon varallisuuden olin kaiken lisäksi kerryttänyt töistä, joissa palkan suuruus ei eronnut mitenkään keskimääräisestä suomalaisesta palkansaajasta. Kysymyksiä alkoi nousta pintaan. Mitä olen tehnyt eri tavalla kuin muut? Voinko oikeasti vaurastua muita nopeammin? Jos vaurastuminen kerran on näin helppoa, mikseivät muut tee sitä? Erilaisuuden pelko ja hämmennys asettivat ajattelulleni mitä ihmeellisempiä blokkeja, jotka ovat hidastaneet vaurastumistani merkittävästi.
Tämän tuskan purkaminen ei ollut helppoa. En vieläkään näytä varallisuuttani ulospäin mitenkään. Minua tuskin pystyisi pukeutumistyylini perusteella erottamaan normaalista opiskelijasta ja pyrin välttämään ulkoisia symboleja, jotka kielisivät vauraudesta. On helpompaa kuulua joukkoon kuin pyrkiä erottautumaan. Fyysisen puolen olen siis ratkaissut sulautumalla joukkoon.
Henkinen puoli on ollut tuskaisempi taival. Olen joutunut tekemään täydellisen ajatusmaailman transformaation omaksuakseni sen, että voin oikeutetusti kuulua oman ikäryhmäni ylimpään yhteen prosenttiin varallisuudella mitattuna. Tulen lähtökohdista, jossa tämä ei tuntunut realistiselta mahdollisuudelta juuri minulle. Niinpä alitajuntani harasi pitkään vastaan ja keksi mitä ihmeellisempiä esteitä vaurastumiselle. Onnistumiset työelämässä ja hyvä palaute tehdystä työstä useiden vuosien ajan ja useissa eri työtehtävissä antoivat vahvistusta sille, että ehkä sittenkin osaan asiani. Kokemuksen tuoma itsevarmuus on ollut avain henkisen puolen lukkojen avaamiseen ja erilaisuuden tuska on muuttunut innostukseksi hyvästä kehityksestä.
Epäonnistuneiden sijoitusten luoma turhautuminen
Ensimmäisinä vuosina vaurastuminen oli kalvavan hidasta. Tilannetta ei parantanut pieleen menneet sijoitukset. Jäin ensimmäisenä neljänä sijoitusvuotena merkittävästi jälkeen vertailuindeksiä – olin hädin tuskin omillani. Epäonnistuneiden sijoitusten tuska oli todellinen. Miten voisin ikinä vaurastua, jos puhdas säästäminen ei vain riitä ja sijoitukset menevät sen lisäksi pieleen kerta toisensa jälkeen?
Aloitin indeksisijoittamisen. Aloitin sijoitusblogin kirjoittamisen. Pyrin oppimaan virheistäni ja vältin tekemästä samoja virheitä uudestaan. Oli pakko luottaa omaan tekemiseeni ja siihen, että lopulta olen oikeassa. Tuskaisen alkutaipaleen jälkeen tilanne on kääntynyt merkittävästi parempaan suuntaan, mutta mietin harva se päivä niitä uusia sijoittajia, jotka tulevat markkinoille ja tekevät samat virheet kuin itse tein. Kuinka monella heistä on tarpeeksi antihaurautta viisastua virheistään ja muuttua jatkuvasti paremmaksi sijoittajaksi? Toivottavasti monella.
Pörssissä menestymisen yhteydessä koen tärkeäksi mainita myös sen faktan, että sijoitushistoriani on liian lyhyt todellisen osaamisen mittaamiseen. Tuurilla ja yleisellä markkinoiden sentimentillä on ollut suuri osuus saavutettuihin tuottoihin (30% p.a.) ja pörssissä ylpeys käy lankeamuksen edellä. Mikäli nöyryyden kadottaa edes vähäksi aikaa, on riskinä menettää pääomansa osittain tai kokonaan. Jos vielä kymmenen vuoden päästä tahkoan samanlaisia tuottoprosentteja, voin jo varovaisesti alkaa puhua taidosta (30% vuosituotolla sijoitussalkkuni olisi 10 vuoden päästä noin 7,7 miljoonan euron arvoinen ilman uusia sijoituksia. Uskoo ken tahtoo).
Vaurastumisen tuskainen onnellisuus
Miksi useampi suomalainen ei vaurastu? Alkutaival on sietämättömän tuskainen. Raha polttelee taskussa, eteneminen on hidasta, kulutuksesta joutuu tinkimään ja pörssi nöyryyttää sijoittajaa kerta toisensa jälkeen. Liikkeellelähtö on kamppailua ihmisluontoa vastaan.
Se on kuitenkin kaiken sen tuskan arvoista.
Kun varallisuus lopulta lähtee kohoamaan, pilvien yläpuolella aurinko paistaa kirkkaana ja hymy on herkässä. Sen tunteen toivoisi jokaisen elämänsä aikana kokevan.
T.A.
