Kävin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Pietarissa 42 kertaa pokerireissulla. Näistä neljä kertaa miulla oli palatessani vähemmän dollareita kuin mennessä. Sotaveteraaniystäväni tykkäsivätkin kovasti, kun kävin perimässä sotakorvauksia takaisin.
Tulin venäläisten kanssa keskimäärin selkeästi paremmin juttuun kuin esimerkiksi länsisuomalaisten. Itärajalla syntyneellä neljännesvenäläisellä geeniperintö ja huumorintaju ovatkin lähempänä pietarilaista kuin turkulaista. Lisäksi pokeriammattilaisuutta arvostettiin vuonna 2000 itärajan takana enemmän kuin Helsingissä tai Lappeenrannassa.
En koskaan valehdellut olevani liikemies humputtelemassa Pietarissa, vaan kerroin aina pelaavani pokeria työkseni. Tämä oli oikea ratkaisu, vaikka totuuden puhuminen ei silloinkaan varsinaisesti venäläiseen kulttuuriin kuulunut. Tästä tiedosta oli paljon iloa, koska jos joku paikallinen kertoi pokerikädestään jotakin, pystyi kertomansa sulkemaan arvailemastani käsivalikoimasta kokonaan pois.
En usko jussisaramomaisen tarinankerronnan olevan kuitenkaan itänaapureittemme geeneissä. Vaan sen johtuvan törkeän huonoista yhteiskuntajärjestelmistä, joissa venäläiset ovat joutuneet aina askaroimaan. On siellä ollut vallassa sitten tsaari, puoluesihteeri tai presidentti, aina on kansalle valehdeltu silmät ja korvat täyteen. Julkinen tapa kertoa muunneltua tarttuu myös kansaan. Tämän tietävät ainakin kaikki Kekkoslovakiassa eläneet ja aikaa rehellisesti muistelevat.
Heikompi aines jopa uskoo riittävän monta kertaa toistettuja naurettaviakin julkisia valheita. Tämän tiesi jo Joseph Goebbels aikoinaan ja sen tietää Vladimir Vladimirovitš tänään. En yhtään ihmettele, miten joku 20-vuotias kalugalainen voimistelija poseeraa maailmancupin palkintopallilla zeta rinnassa. Päästäkseen voimistelussa maailman huipulle, täytyy treenata pyöreästi vain kaikki valveillaoloaikansa viimeistään kolmevuotiaasta asti. Siinä ei paljon kriittiselle poliittiselle analyysille jää aikaa.
Edelleen vähän harmittelen, etten muuttanut vuonna 2003 Pietariin, vaan suostuin lähtemään Pariisiin. Ranskalaisten kanssa en varsinaisesti tullut toimeen, enkä koskaan oppinut ymmärtämään kieltään kunnolla. Venäläiset olivat siitä mukavia, että jos rallivenäjäksi pyysi niitä puhumaan vähän medlenneeje, ne tosiaan hidastivat tahtia. Sammakonsyöjät laittoivat vastaavasta pyynnöstä lähinnä lisää hanaa.
Tosin pariisilaiset olivat keskimäärin paljon huonompia pokerinpelaajia kuin pietarilaiset, joten taloudellisesti päätös saattoi olla oikeakin.
Suomi menee Natoon
Nyt kun poliittinen tahto Suomen Nato-jäsenyydelle on riittävällä tasolla, uskallan kertoa miksi Venäjän hyökkäys Suomeen on epätodennäköisempää kuin monet luulevat.
Itse olen kannattanut jäsenyyttä 1990-luvulta, koska olen itärajalla syntyneenä ja semikielitaitoisena hyvin perehtynyt Venäjän historiaan, kulttuuriin ja venäläiseen yhteiskuntaan. Näkemykseni ei muuttunut siitä, kun Venäjä siirtyi mafiavallasta oligarkkivaltaan. Eikä oligarkkien vallasta Putin-valtaan päätyminenkään varsinaisesti mieltäni muuttanut. Jos tunnistaa asuvansa epävakaan ydinasevaltion länsinaapurissa, olisi nähdäkseni maailman mahtavimman puolustusliiton suojan hakeminen jo kauan sitten ollut täysin no-brainer.
Tätä se ei tosin ole kansan ja poliitikkojen enemmistön mielestä ollut kuin vasta Venäjän hyökättyä Ukrainaan, joten olen avautunut aiheesta suuruusluokkaa vain kerran vuodessa. Pakkomielteinen itsensä toistaminen karkottaa kuulemma lukijoita. Erityisesti jos toistaa hyvin epäsuosittua sanomaa.
Sitä vähän hämmästelen, että miksi ei 080808 tapahtunut Venäjän hyökkäys Georgiaan riittänyt kääntämään suomalaisten Nato-kantaa. Tai Krimin miehitys 2014. Toisaalta suurimman osan rahoistani olen tehnyt ihmisten henkisen laiskuuden ansiosta, joten en varsinaisesti valita.
Olen siis pitänyt vakan alla kynttilääni, joka valaisee viittä miljoonaa pietarilaista. Lappeenrannasta itään alle kahdensadan kilometrin etäisyydellä kyllä tiedetään, että yhteiskunta meidän puolellamme rajaa toimii paremmin. Ja että suomalaiset eivät enää lähde valloittamaan Karjalaa takaisin, vaikka olisivat missä sotilasliitossa. Itsekin leningradilaisena Putinin pitäisi olla asiasta tietoinen. Kuvittelisin, että edes Parkinsonin taudin runtelema pakkomielteinen, mutta sotahullu presidentti ei halua menettää kotipesänsä tukea.
Eikä Vova ole koskaan uhitellut Suomeen hyökkäävänsäkään. Ukrainasta ei-valtiona se on puhunut jo pitkään. Kuuluisa Suomi-syöjä Žirinovskikin vihdoin tässä kuussa kuoli. Joskin hänen poliittinen painoarvonsa nyky-Venäjällä oli loppuvaiheissa olematon, mutta apu se on yksi vähävaltainenkin sotahaukka vähemmän.
Silti Nato-vakuutus kannattaa ilman muuta ottaa. Kun diktaattori selkeästi luopuu hyöty-haitta-analyysistä, on rajanaapureidensa hyvin viisasta laittaa rautaa rajalle. Ja mielellään toimivampaa kamaa kuin neuvostoaikaiset panssarit. Selvemmät ja paremmin hengissä pysyvät kenraalit kuin Venäjän armeijassa olisivat myös eduksi.
Salkkunikaan ei karkaa
Näiden pohdintojen pohjalta en ole siirtämässä salkkuani entistä lännemmäksi, kuten jossain vaiheessa suunnittelin. Tunnen ja tiedän monia paniikkinappulaa painaneita. Eli on laitettu kämppiä myyntiin, ostettu kultaa ja katseltu asuntoa ulkomailta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että isot ulkomaiset instituutiot uskovat Suomen Nato-jäsenyyteen ja itärajan pitävyyteen. Joten Putinin tähänastisten sotaseikkailuitten vaikutukset Suomen markkinoihin näkyvät pörssikursseissa ja asuntomarkkinoilla jo nyt. Ja kun Suomi sanoo tahdon aviomiehensä sisarelle, voitaisiin kenties saada Suomenlahden pohjoispuolelle lisääkin ulkkarirahaa. Suomalaisten rahan vuotaminen ulkomaille jatkunee vielä hetken. Monet entiset Naton vastustajat pakkailevat kamojaan ja jättävät itärajan lähinnä natohaukkojen puolustettavaksi. Ihmisten paniikkihäiriöisyyttäkään on turha aliarvioida.
Sijoitussuunnitelmani voi muuttua yhdessä yössä – kuten aina – jos päädyn johonkin uuteen uhka-analyysiin. Pörssiosakkeet ovatkin siitä kivoja sijoituskohteita, että niistä pääsee halutessaan eroon varsin rivakasti.
Vihatkaa putinisteja, ei venäläisiä
Lämpenin otsikon aiheeseen, koska tällä viikolla luin ja kuulin varsin ala-arvoisia analyysejä venäläisistä ihmisistä. Hupaisaa on, että innokkaimmat ryssittelylle sormeaan heristelevät usein seuraavassa lauseessa ihmettelevät miksei Venäjän kansa nouse Moskovan barrikadeille. Mie en ihmettele, opin Pietarin kaduilla jo kauan sitten, että venäläisiä miliisejä on syytä oman turvallisuutensa takia vältellä. Jos ei muuten yhteiskunnan väkivaltamonopoliin voi luottaa, on syytä olla huolissaan yhteiskunnan sisäisen turvallisuuden lisäksi sen naapurienkin turvallisuuden puolesta.
Venäjällä on ollut jopa Suomeakin pahempaa aivovuotoa jo pitkään. Kummankaan maan poliittinen johto ei tunnu olevan tästä yhtään huolissaan. Toki diktaattorin etujen mukaista onkin älymystön pakeneminen maasta. Ja lisäksi kannattaa murhata aina silloin tällöin pari-kolme vähänkin vastaan hangoittelevaa oligarkkia esimerkiksi muille.
Kun maan diktaattorille ihmisen henki ei maksa mitään, niin mene siinä sitten kadulle vaatimaan yhtään mitään. Mie en ainakaan menisi. Jos olisin syntynyt Venäjällä 1967, tuskin enää asuisin siellä. Ehkä uskaltaisin twiittailla rivoja Venäjän tärisevästä pienestä suuresta miehestä jostain USA:n länsirannikolta käsin. Ehkä.
P.S. Katsokaapas eduskunnan Nato-vastustajien nimilistoja. Niitä tutkiessaan voi päätyä sellaiseenkin lopputulokseen, että demokratian ongelma on, että ihmiset pääsevät äänestämään. Tosin näistä edustaja Ano Turtiaiselle olen kiitollinen. Joka kerta kun luen tai näen tekemisiään, hakkaan itseäni selkään päätöksestäni olla ottamatta hormoneita sen enempää aitajuoksu- kuin jenkkifutisaikoinakaan.
P.P.S. En pidä eduskunnan Natovastustajia Mika Niikkoa lukuun ottamatta epäisänmaallisina. Vaan lähinnä hönöinä. En edes Erkki Tuomiojaa, joka silmissäni näyttää päivä päivältä entistä enemmän Alzheimer-tapaukselta.
Pokeritieto 27.7.2011: Puolijumalaksi Pietarissa
