Lähes joka päivä kuulen ihmisten valittavan pokeripöydässä huonosta tuuristaan. Kaliforniasta paluumuuttanut mamukollegani Anssi taas säännöllisesti kehuskelee hyvällä tuurillaan. Muutkin pelaajat ovat sitä mieltä, että tämä lauantaina syntynyt on ollut ainakin Mikonkadulla erityisen onnekas.
SaiPan hyökkääjät Chad Rau ja David McIntyre taas ovat tällä ja viime kaudella tehneet paljon tuurimaaleja. Esimerkiksi sellaisia, joissa pakin siniviivalaukaus on ohjautunut mailanvarrella maaliin. He ovat siis selkeästi onnekkaita kavereita.
Tosin kuulin Lappeenrannassa, että tämä kaksikko tapaa pyytää treenin jälkeen junnupakkeja vetelemään siniviivalta laukauksia ja yrittävät ohjailla niitä sitten ilmasta maaliin. Kyllä pojat ovat sitten tosi onnekkaita, kun monta kertaa kaudessa sattumalta napsahtaa kiekko mailanvarrella maaliin!
Samantapaista teki SaiPassa jo legendaarinen Ralph Cox. SaiPassa 70-80-luvuilla puolustajana pelannut enoni kertoi, että harjoituksissa hyökkääjät tavallisesti narisivat paskoista syötöistä. Cox taas pyysi usein syöttämään nimenomaan huonoja. Ralph Cox oli niin onnekas, että onnistui pelaamaan SaiPassa kolme kautta keskiarvolla yli piste per peli.
Minä rutinoituneesti vastaan pokerissa onnea toivottaville, että se on taitopeli, jossa onnea ei tarvita. En usko Anssinkaan erityisen hyvään tuuriin. Hän vain pelaa erinomaisen taitavasti. Anssi laittaa surutta kaikki merkit sisään, jos katsoo tilanteen niin vaativan. Tällä metodilla tulee väkisin kaikille joskus pieniä arviointivirheitä, ja välillä ajautuu näppäräkin poika työntämään rahat pottiin esimerkiksi 70/30 takamatkalle. 30 prosenttia tulee kuitenkin lähes kerran kolmesta. Jos Anssi sattuu tällaisen potin voittamaan, muistelee vastustaja sitä pitkään. Juuri tätä pottia sitten Anssikin mielellään kertaa.
Kun kysytään urheilun tai taiteen huippumenestyjiltä, kauanko he käyttävät harjoitteluun aikaa, vastaus on tavallisesti ”kaiken mahdollisen ajan”. Larry Bird esimerkiksi sanoi, että jos laitat kaiken aikasi sata prosenttia peliin, jotenkin asiat lopulta suttaantuvat.
Jens Kyllösenkin olen usein kuullut mainittavan onnekkaaksi. Jens ei välttämättä olekaan Suomen lahjakkain pokerinpelaaja. Mutta hän eli ja hengitti pokeria vuosikausien ajan. Voi olla, että on olemassa pelianalyysin kiviä, joita Jens ei ole kääntänyt, mutta tuskin niitä ovat muutkaan löytäneet. Jeans89 on parantanut onneaan todella kovalla työllä niin paljon, että hänelle saattaisi olla tänä päivänä rahallisesti kannattavampaa keskittyä enemmän sijoituksiin kuin pokeriin.
Itse asiassa minun hevoseni lahjakkaimmaksi suomalaiseksi peluriksi on edelleen Ilari Sahamies. Ilppi on pelannut vuosikausia hyvin epäammattimaisesti, mutta hyvällä – joskin varianssipitoisella – menestyksellä. Tämän selittää vain poikkeuksellinen lahjakkuus. Tosin olen aivan viime vuosina havainnut Ilarissakin pyrkimystä kohti ammattimaisuutta. Asiat saattavat olla niin, että superlahjakas voi päästä pokerihuipulle vähän rennommallakin otteella, mutta siellä pysyminen vaatii jo sitten kovaa työtä.
Minä ja Ilari olisimme muuten voineet parantaa pokeriurillamme tuuria helpolta vaikuttavalla metodilla. Jos olisimme pelanneet samat tunnit, mutta ilman alkoholilla makeutettuja virvoitusjuomia, olisimme epäilemättä voittaneet enemmän. Toisaalta ainakin minä olen nauttinut matkastani, ja kyllä Ilarillakin on vaikuttanut hauskaa riittäneen. Lisäksi vissy raakana on aika brutaalin makuista.
On jokaisen oma valinta, paljonko käyttää aikaansa treenaamiseen ja missä kunnossa kentälle surffailee. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että hyvältä vaikuttavan onnen takana on usein kova työ. Heikon menestyksen taustalla taas voi olla kokonaan väliin jätetty peruskuntokausi.
Tuuriaan ei voi oikeasti kukaan parantaa. Kaikille tulee samat kortit, kun pelataan tarpeeksi kauan. Mutta siihen voi vaikuttaa, miten onnekkaaksi muut sinua luulevat.
