”Jollen ole perehtynyt asiaan, katson aina mitä mieltä Erkki Tuomioja on siitä ollut, ja olen sitten eri mieltä” sanoi Lasse Lehtinen puoluetoveristaan kymmenkunta vuotta sitten. Ottaen huomioon esimerkiksi, että Tuomioja oli 1974 Suomen ja EEC:n välisen vapaakauppasopimuksen kiivaimpia vastustajia ja nolkytluvulla Ottawan miinakieltosopimuksen allekirjoittamisen kiimaisimpia kannattajia, miun oli hyvin helppo nyökkäillä Lassen sutkaukselle.
Paljon haastavampaa olisi väittää samaa jostain omasta puoluetoveristaan, kuten toisesta fundamenttisijoittajasta. Ikoniset osakehurut olisi jo itsesuojelusyistä syytä jättää muutenkin rauhaan. Heillä on nimittäin paljon faneja, jotka vetävät herkästi mansikoita nenään, jos idoleittensa näkemyksiä vähäisimmässäkään määrin kyseenalaistetaan. Onneksi eivät kuitenkaan ole likikään yhtä aggressiivisia kuin silakat.
Olemme kuitenkin olleet yritysten osingonjakopolitiikan merkityksestä yhtiön arvonmuodostukselle eri mieltä legendaarisen Kim ”Osinko, Osinko, Osinko” Lindströmin kanssa 1980-luvulta asti. Takavuosina Lindström kysyi listautumisannin markkinointitilaisuuksissa kerran kerrasta yhtiön osingonjakopolitiikkaa. Luultavasti kysyy vieläkin, mutta otantani on heikentynyt niistä ajoista, kun sekä Kim että mie kävimme kaikissa. Olen aina ollut enemmän kiinnostunut esim. vallihaudoista ja markkinaosuuksista kuin joistain politiikoista, jotka sitä paitsi voi vetää vessasta alas päivänä minä hyvänsä.
Seitsemisen vuotta sitten Lindström tuomitsi vihamieliset yritysvaltaukset hyvämaineisten pörssiyhtiöiden keinovalikoimaan kuulumattomiksi. Itse taas toivoisin vihamielisten yritysvaltausten kohdistuvan juuri omiin yhtiöihini.
Tässä kuussa Lindström vaati Nasdaq Helsinkiä sulkemaan keittiönoven, jota kautta Wetter luiskahtaa pörssiin Sopranon paikalle. Jos tämän muuten uutisoi pörssitiedotteen mukaisen ”Soprano ostaa Wetterin” sai miun silmissäni laiskahkon taloustoimittajan leiman. Tiedotteessa kyllä kerrottiin, että Sopranon vanhoille omistajille tulee seitsemäsosa kokonaisuudesta, eli todellisuudessa Wetter lähinnä osti Sopranon pörssipaikan - ja vähän muustakin sovittiin.
Tällaisia kauppoja on tehty jo kauan ennen kuin ensimmäinen suomalainen yhtiö Eirikuva listautui 3.12.2007 First Northille. Eirikuvan ruudun osti Zeeland 2012 ja nykyisin markkinointikioski tunnetaan nimellä Avidly. (Jos eläisin Mifid II -pelossa, mainitsisin tässä yhteydessä, että omistan Avidlyn osakkeita).
Itse en näe tällaisissa kaupoissa ainakaan sen enempää tuomittavaa kuin tavallisissa yrityskaupoissakaan. Osahan tuomitsee yrityskaupatkin, koska näkevät ne nollasummapelinä. Vain jos oma puoli on onnistunut vedättämään vastustajaa, kauppa on merkantilistien silmin kannattanut. Noh, höpsöjä maailmassa riittää kaikille yhteiskunnan sektoreille.
Yritän vähän selittää, miten olen näkemykseeni päätynyt:
Listautuminen on kallista
Alma Talentin analyytikko Ari Rajala tutki viimeaikaisten kotimaisten listautumisten kustannuksia. Suuruusluokkaa kymmenen prosenttia kerätystä rahasta oli mennyt kuluihin. Ääriesimerkkinä Fodelia poltti keräämistään neljästä ja puolesta megasta kuluihin yhden. Inderes taas listautui niin halvalla kuin Suomessa on inhimillisesti mahdollista, eli noin 300.000 eurolla.
Kun listautuminen pahimmillaan maksaa miljoonia, on luonnollista, että listalla vaikeuksissa kipristelevät pikkuyhtiöt ja listalle jostain syystä pyrkivät vähän isommat kioskit löytävät välillä toisensa.
Pääomistajat eivät polta omia rahojaan tahallaan
Yleensä pörssipaikkansa kauppaava narikka on menestynyt edeltävinä aikoina heikohkosti. Tämä luultavasti näkyy kurssissakin ja harmittaahan tämä kaikki pienosakkaitakin. Mutta jos pääomistajat päättävät laittaa pörssiruutunsa lihoiksi, eivät he sitä tee siksi, että yhtiön nykyisen liiketoiminnan näkymät ovat heidän mielestään niin erinomaiset.
Tietysti jos haluaa pitää silmiä kiinni ja toivoa kuraposition kurssille uutta erektiota sisukkaasti vanhalla toimialalla, on sekin toki sallittua. Itse yritän mieluummin tunnustaa virheeni ja mennä eteenpäin.
Nasdaq väittää tarkastavansa myös takakautta yrittävät
En kaipaa yhtään First Northiin tai edes päälistalle varsinaisia kusetusfirmoja. Lindström muotoili: ”Käänteiset listautumiset toteutetaan minimitiedoin, mikä ei vastaa pörssitoiminnan julkisuusvaatimusta.”
Nasdaq Helsingin toimitusjohtaja Henrik Husman kuitenkin vakuutti Almalle, että pörssiin ei voi vain livahtaa.
”Prosessi on aivan samanlainen tavanomaisissa listautumisissa ja näissä käänteisen yrityskaupan tapauksissa. Arvioimme syntyvän uuden kokonaisuuden listakelpoisuuden.”
Olen taipuvainen uskomaan Husmania enkä niinkään Lindströmiä. Miten asiat oikeasti ovat, en ole ihan varma.
Yleensä kurssi pomppaa myynti-ilmoituksesta
En nyt toki tehnyt asiasta mitään tutkimusta. Mutta vahva kutitustuntumani on, että joka kerta kun pörssipaikka on mennyt kaupaksi, on ostetun yhtiön kurssi noussut. Tämä on sikäli loogista, että lähtökohta tällaisissa kauppaneuvotteluissa on molempien osapuolien hyötyminen. Jos sijoittajat näkevät julkaistun kaupan hyödyttävän yhtiötä, sen kurssi yleensä reagoi positiivisesti.
Jos vanha osakkeenomistaja ei tykkää uudesta kokonaisuudesta, on hänellä täysi vapaus ampua laput laitaan eilistä korkeammalla hinnalla. Ei muuten ole ihan kamalin ihmiskohtalo.
Itse suhtaudun suopeasti omien osakkeitteni kurssinousuihin. Lisäksi näen positiivisena uusien yhtiöiden listautumisen pörssiin. Mahdollisimman suurien listautumispalkkioiden maksamista en investointipankkiiriystävieni kauhuksi kannata. Miksi Kim Lindström kiukuttelee käänteisistä listautumista, en ymmärrä. Tai on miulla pahantahtoisia arvauksia, mutta pidän ne omana tietonani.
Jos kerran takakautta saa halvemmalla, niin Nasdaqin on parempi antaa kaikkien kunnollisten ja halukkaiden kävellä ovesta sisään. Takaoven sulkemisen yrittäminenkin johtaisi vain entistä korkeampiin listautumiskustannuksiin ja pienempään listattujen yhtiöiden yhteiseen markkina-arvoon.
31.5.2015: Antakaa minulle vihamielinen yritysvaltaus
