Useamman päivän juopottelun lopettamisesta seuraa vieroitusoireita. Nämä ovat vaarallisia. Kyseessä ei ole tavanomainen krapula, jossa on vähän huono olo ja janottaa. Lihassäryt ja ahdistus ovat vieroitusoireiden tyypillisiä ilmenemismuotoja.
Siksi pitempiaikainen käyttö on syytä lopettaa varoen. Viimeisenä ryyppypäivänä on syytä pidentää groginväliä pilkkua kohden. Ensimmäisenä kuivana päivänä ei kannata ottaa loiventavia, koska vieroitusoireet eivät loivene, ne siirtyvät eteenpäin.
Vieroitusoireet koskaan kokeneet välttävät niitä kuin pilkkukuumetta. Vanhemmat harrastajat joutuvat niiden pelossa jo hukkaputkessa ollessaan vähän sylkemään lasiin. Parasta seuraamuksien lieventämiseksi on päästää promillet nollaan välissä. Jos herää vähän kännissä, alkaa korjata heti, ja menee nukkumaan umpitunnelissa ja touhu jatkuu päiviä, on odotettavissa liskoja kylään.
Minä päädyin noin viikoksi viihteelle joka päivä. Noudatin omia ohjeitani ja sunnuntaina olin jo hyvässä kunnossa eivätkä liskot soitelleet ovikelloa, sisäänpääsystä puhumattakaan.
Minulla on ollut kaksi kuukautta laihdutusveto, ja olen loppusuoralla. Näin ollen en sitten syönyt matkan varrella juuri mitään. Tällaisessa touhussa ei ole kovin suurta terveydellistä valoa.
Juopoilla on aina selityksensä ja niin toki minullakin. Tajusin joku aika sitten tulleeni iloisesti hyväksikäytetyksi ja nyt olevani kiristysyrityksen osapuolena. Viikon verran pärjäilin jotenkuten taistellen himoa hakea lohdutusta pullosta vastaan. Lähdön minä voitin, mutta sitten minä jäin (Munkkiniemen Ekin kansanviisauksia).
Kirjoitin aikoinani kidnappaajille maksamisesta. Lunnasrahojen maksaminen on edelleen mielestäni yhteiskunnan kannalta tarkastellen edesvastuutonta.
Kiristäjälle maksaminen taas on yksinkertaisesti tyhmää, ellei nyt sitten ole saamassa murha-asetta haltuunsa. Kun maksat kerran, maksat loppuikäsi. Näin tyhmä sentään minä en ole.
Vaikka helvetin tyhmä olenkin. Olen kehuskellut erottavani tavallista paremmin, milloin ihmiset valehtelevat. Lisäksi olen erittäin epäluuloinen ihmisten sanomisiin. Minun ja Miss Marplen filosofian mukaan kun ihminen sanoo jotakin, on kaksi mahdollisuutta, he joko valehtelevat tai puhuvat totta. Nykäsen Matin sanoin fifty-sixty.
Koska olen pitänyt itseäni ylivertaisena kykynä ja luullut olevani tavallista varovaisempi, olen hyvin harvoihin luotettuihini sitten luottanutkin kovasti.
Tajusin uskoneeni todennäköisen patologisen valehtelijan tarinoita pitkät pätkät. Luultavasti monet muutkin ovat kuulleet uskomattomia kertomuksia, jotka ovat osin totuutta lähellä. Taitavat manipuloijat laittavat mukaan niin paljon totuutta kuin pystyvät.
Meillä kaikilla on ollut omat toilailumme, joita ei erityisesti huvittaisi kertailla. Olen joutunut tunnustamaan sinne tänne kaikenlaisia typeryyksiä, joita olen tehnyt. Hävettäväkin totuus on pakko kertoa, kun valheita levitetään. Minun oli joko otettava seuraamukset tässä ja nyt tai roikkua löysässä hirressä lopun ikääni.
Kumpikaan vaihtoehto ei ollut erityisen miellyttävä, varmaan olisin valinnut vaikka hetken tšetšeenisissien kuulusteltavana, jos se olisi ollut mahdollinen kolmas vaihtoehto. Tämä olisi ollut virhevalinta, vastoin pelkojani minua ei ammuttukaan päähän. Jos on valittava, kumpi lapsista tapetaan, vai tapetaanko molemmat, on pakkovalinnan edessä.
Viimeviikkoisesta alan miesten mukaan tissuttelustani ja raittiusohjaajien mukaan tolkuttomasta läträämisestäni ei ollut mitään iloa. Päinvastoin, henkiseen oksetukseen fyysisen lisääminen ei erityisesti helpota. On harvoja ongelmia, joita ei voi runsaalla viinanjuonnilla vielä pahentaa.
Mutta miehet eivät itke, vaan laittavat leuan rintaan ja suuntaavat kohti uusia epäonnistumisia. Baariin suuntaamisen taidan jättää kuitenkin tänään väliin.
Minä en tässä itke maailman pahuutta, vaan omaa tyhmyyttäni.
P.S. On eri asia onko edustustilaisuuksissa tunnelmassa mukana vai meneekö eteenpäin.
