”Mikään ei ole kauheampaa kuin tippua viimeisenä supersatelliitissa ja mikään ei ole riemastuttavampaa kuin luiskahtaa rahoille, kun olet hyvin vähissä merkeissä.”
Näin sanoo Dara O’Kearney erinomaisessa kirjassaan ”Poker Satellite Strategy”. Olen sekä bubblannut turnauksissa (=tippunut viimeisenä ennen rahasijoja) että luiskahtanut pikkustäkillä rahoille vaikka kuinka monta kertaa. Kuitenkin riemastuin Suomen voitosta kanukeista Skoda-Cupin alkusarjassa enemmän kuin mistään minicashistä ja jupisin tappiosta lapinpolttajille ainakin painokkaammin kuin keskimääräisistä turnaustippumisistani.
Tosin meitä on moneen junaan. Miekin kirjoitan tätä junassa matkalla Haapajärvelle. Dara ottaa pokerin hyvin vakavasti, kuten aikoinaan myös kestävyysjuoksun. Irkku voitti nylkkyurallaan mm. Irlannin mestaruuden 24 tunnin juoksussa.
Pokeriammattilaiseksi hän siirtyi vasta 42-vuotiaana vuonna 2007, eli kyseessä on siis miuta kaksi vuotta vanhempi Buumin Lapsi.
Mie taas otan uskontoni, eli Suomen ja SaiPan kannattamisen vakavasti, mutta pelaan pokeria nykyisin enimmäkseen puolivaloilla – ja useimmiten pieni pilke silmäkulmassa. Kun pelaamisesta pääosan ajasta nauttii, eivät tunnekuohutkaan tulosten suhteen ole enää niin isoja.
Supersatelliitit ovat tylsiä
Supersatelliitti on monen pöydän turnaus, jossa rahoille pääsevät saavat tasapalkinnon, joka yleensä on turnauslippu. Yhä enenevässä määrin kielellisesti laiskistuva yhteiskunta käyttää näistäkin termiä ”satelliitti”. Mie pidän dinosauruksena kiinni jurakautisesta terminologiasta. Olenkin käynyt kouluni aikana, jolloin Dizzy Gillespien käyttämää termiä ”negro spiritual” ei dokkaritekstityksessä käännetty ”gospeliksi”.
Alkuperäisessä merkityksessään satelliitti tarkoitti yhden pöydän turnausta, jossa vain voittaja saa lipun. Englanniksi käytetään nykyisin paljolti termejä multi-table satellite ja single-table satellite. Jossain olen nähnyt super satellitella tarkoitettavan turnausta, jolla pääsee seuraavaan karsintaturnaukseen. Jos mitään satelliiteja millä nimellä tahansa pelaa, ensimmäiseksi kannattaa joka tapauksessa selvittää, ketkä saavat palkintoja ja millä ehdoilla.
En ole pelannut supersatelliitin supersatelliittia vuosikausiin. Turnausta kun ei voi ”voittaa” siinä mielessä, että lopulta jää yksin kukkulan kuninkaaksi. Lisäksi palkintona ei ole rahaa, vain pelkkä turnauslippu, jonka voi myös ostaa.
Pelasin aikoinani näitä kuitenkin ihan runsaasti varsin hyvällä menestyksellä. Kypsyin kuitenkin kahden tunnin bubbleihin, joissa optimistrategia useimmille stäkeille on kipata kaikki. Lisäksi jos on monta pöytää jäljellä, on odotusarvollisesti kannattavaa jo paljon varhaisemmassa vaiheessa alkaa stallata, eli kuluttaa kelloa olemalla miettivinään.
Ainoa kritiikkini Daran klassikoksi vielä tulevaa kirjaa kohtaan on, että hän kannustaa stallaamaan aina kun se suinkin vaikuttaa kannattavalta. En ole koskaan tykännyt stallareista, eivätkä 70-luvun stallarit olleet hyväksi Suomelle eikä tämän päivän stallarit turnauspokerille. Nettiturnaukset ovat asia erikseen, niissä stallaamatta oleminen on lähinnä hönöilyä, koska kaikki muutkin tekevät sitä.
Supersatelliitit ovat kuitenkin supersuosittuja, koska
Supersatelliitilla voi toteuttaa unelmia
Kaikilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia lähteä Las Vegasiin kuukaudeksi pelaamaan omilla rahoillaan turnauksia. Mutta useimmilla on varaa sijoittaa kymppi tai kaksi nettiturnauksiin, josta voi voittaa turnauslipun, majoituksen ja matkarahaa. Sen jälkeen, kun Chris Moneymaker voitti maailmanmestaruuden ja 2,5 miljoonaa dollaria sijoittamalla 86 dollaria nettisatelliittiin, on erilaisten satelliittihärpäkkeiden suosio räjähtänyt käsiin.
Myös ammattilaiset pelaavat satelliitteja, koska
Supersatelliitit ovat osaavalle superkannattavia
Jos jotain pokerilajia pelaa lauma vehreämmistä niityistä haaveilevia ruohonsyöjiä, saapuvat paikalle myös petoeläimet. Tosin ruohonsyöjät voivat puolustautua helposti opiskelemalla järkevän supersatelliittistrategian. Daran 211 sivun omaksuminen riittää voittavaksi supersatelliittiammattilaiseksi asti.
Kirjan idea aloittaa sisältö loppupelistä on suorastaan nerokas. Karmeimmat supersatelliittivirheet nimittäin tehdään kuplan haminoissa. Muistan hyvin, kun kaksi patonginpurijaa löi Ranskassa isot stäkkinsä vastakkain, kun oli kolme jäljellä ja kaksi palkintoa. Noin kahdella blindilla napilla ollut Jari ”No Fear” Salonen ei voi olla räkättämättä vieläkään, kun tapahtumaa aina välillä muistellaan.
Lisäksi tykkäsin kovasti oletuksesta, jossa lukija tietää etukäteen mistä puhutaan, joten 75% kirjasta ei ole sääntöjen selitystä, kuten usein jenkkiopuksissa on asia. Mutta Irlannissa muistetaan vielä perunaruton aiheuttama nälänhätä, ja säästetään paperiakin pahan päivän varalle. Ellei Independendent Chip Model eli ICM ole etukäteen tuttu, sen voi näppärästi opiskella netistä kirjan lukemisen lomassa.
Sen lisäksi, että fieldit ovat pehmeät (=keskimääräinen pelaaja heikkotasoinen), takaavat netti- ja maakasinot usein lippuja enemmän arvosta kuin osallistujat päätyvät turnaukseen sijoittamaan. Tällöin puhutaan ”overlay”-turnauksesta, eli pelaajat ryhmänä voittavat rahaa osallistuessaan. Hivenen eri logiikka kuin hedelmäpeleissä, joita kasinot eniten toivovat turnausosallistujien päätyvän pelaamaan.
Riippuen kasinosta tai saitista, voi toisen tai jopa ensimmäisenkin lipun muuttaa rahaksi. Nämäkin mahdollisuudet kannattaa selvittää, ennen kuin osallistuu. Esimerkiksi ystäväni Jari onnellisena huomasi voittaneensa Pariisissa lipun turnaukseen, johon ei pystynyt enää osallistumaan.
Miten supersatelliitteja pitäisi pelata?
Miekin sain aikoinani satelliittilippuni strategialla, joka oli hyvin lähellä Daran suosittelemaa.
Perusidea on hyvin yksinkertainen: väistele turnauselämäsi riskeeraamista kuin Päivi Räsänen aborttia ja laita painetta, ennen kuin on myöhäistä. Paine laitetaan lyömällä koko hivakka keskelle. Raise/fold poistetaan vähänkään myöhemmässä vaiheessa turnausta pelikirjasta kokonaan.
Tarkemmat nyanssit voi opiskella kirjasta. Luin teoksen yhdeltä istumalta eilen, enkä löytänyt virheitä, vaikka nillittämiseen taipuvaisena mielellään pointtaan juuri niitä. Usein toistuvia vittuiluja ystävälleen David Lappinille en pidä virheinä lainkaan.
Löysin kuitenkin Daran huomanneen saman SnapShoven käyttäjien perusvirheen, mitä olen itsekin todistanut tapahtuvan. Kaverit katsovat kännykän ohjelmasta, oliko marginaalinen maksu oikein ja taputtavat itseään selkään, kun olihan se.
SnapShove on erinomainen ohjelma, mutta siinä oletetaan vastustajien puskevan optimaalisesti. Tämä on aika paljon liikaa oletettu lähes kaikissa tämänkin päivän turnauksissa, supersatelliiteista puhumattakaan. Kiitoksia muuten näin julkisestikin Samuli ” Kurkoilla Katki” Sipilälle, kun aikoinaan asensi apin puhelimeeni.
Lisäkehuja kirjalle
Opin uuden englanninkielisen termin ”spite call”, jonka luulen osaavani loppuelämäni, joten kirjan lukeminen kannatti varmasti. Tämän kääntäisin suomeksi vittuillessaan maksamiseksi. Spite callin tekijä tietää, että maksu on arveluttava, mutta koska maksun tullessa lyöjäkin odotusarvomielessä häviää, voi sen vittuillessaan tehdä.
Olen itsekin tällaisia nyt vanhempana tehnyt esimerkiksi Sampo ”Omahan Hilkka Riihivuori” Ryynästä vastaan, joka on erinomaisen taitava ICM-paineen antaja. Yleensä olen sanonut ”Fuck the ICM” ja sitten maksanut. Tässä on myös metapelipuolia, eli jatkossa voi tulla puskuja vastaan vähän vähemmän. Sammolta tuskin, mutta muilta ehkä.
Luin kirjasta niin monta kertaa Dara O’Kearneylla olevan ”long standing reputation as the best satellite specialist in the game”, että alkoi jo vähän ahdistaa. Mutta kun kanssakirjailijallaan kirjoitettiin viimeisellä sivulla olevan ”long standing reputation as a mediocre player” annoin anteeksi.
Jos GTO ja ICM eivät ole tuttuja termejä, kirjan lukemisen jälkeen ne ovat. Puskurangejaan voi hioa Darana loputtomiin, tai sitten voi lukea opuksen ja vähän pohtia niitä, niin siitä on paljon apua tavallisiinkin turnauksiin.
Tämän ilon Blokkikosket haluavat meiltä viedä
Vaikka en itse pelaa juuri mitään satelliitteja, ymmärrän hyvin miksi monet pelaavat. Osa nauttii niistä, ja saa vielä mahdollisuuden voittaa pienellä rahalla isoa rahaa. Osa Farseerina kärsii niistä, mutta voittaa riittävästi jatkaakseen. Sitten on vielä sellaisia kummajaisia, jotka sekä voittavat että nauttivat.
Joka tapauksessa tehokkaat nettiblokit veisivät meiltä overlay- ja muutkin supersatelliitit ulkomaisiin turnauksiin. Onneksi on vielä hyvin mahdollista, että niitä ei kuitenkaan tule. Jos ihmiset vapaaehtoisesti tekevät jotain kivaa keskenään, ja se kielletään, tulee muuten roimasti hyvinvointitappiota.
P.S.
Laitan yhden omasta ja luultavasti muidenkin friikkien mielestä hilpeän esimerkin supersatelliittien GTO-pelaamisesta: Kaksi lippua, kolme jäljellä. Blindit 500/100
Buttonilla 35.000
Pieni blindi 6.000
Iso blindi 6.000
Intuitio sanoo, että nappi puskee koko rangensa. GTO sanoo, että nappi kippaa koko rangensa. Olisikohan kukaan lukijoista tajunnut tätä suorilta? Ainakaan mie en.
Mutta koska GTOSB puskee 72,9% ja GTOBB maksaa 55,7%, loppuu turnaus 40% ajasta omalla kipillä tähän jakoon.
Käytännön elämässä puskisin luultavasti kuitenkin aika paljon, vähän riippuen ketä siellä blindeissa majailee. Kaksi 90-luvun opeilla pelaavaa, all-in aina. Samuli Sipilä ja Sampo Ryynänen, kippi aina.
P.P.S. Kiitos Juhani ”adMinisteri” Tyrisevälle tämän Daralta saamasta kirjasta. Muuten olisi jäänyt sekä hyvä kirja lukematta että arviontynkä tekemättä.
