Toimittaja on monen pikkupojan ja -tytön toiveammatti. Suomi on pieni kielialue. Näistä faktoista loogisesti seuraa, että Suomessa toimittajille ei makseta kovin paljoa. Tästä taas seuraa, että alan parhaat kyvyt tuppaavat jossain vaiheessa hakeutumaan muihin töihin.
Joten on hivenen epäreilua hyökätä alipalkattujen ja printtimedian luisun ahdistamien toimittajien osaamisen kimppuun. Mutta elämä on epäreilua
Mitään erikoista vahinkoa ei ole siitä, että huonoina aikoina tekee työnsä hyvin. Lisäksi toimittajillakin pitäisi olla ammattiylpeys. Näistä ensimmäinen on fakta, toinen idealistista haihattelua.
Aloin opiskella medianlukutaitoa Etelä-Saimaasta (paikallisille tunnettu myös nimellä Possu-Viesti ainakin vielä 80-luvulla) vuonna 1972. Lehti oli tuolloin keskustalainen, ja minä asuin demariperheessä, joten mediakritiikkiä kuuli ihan suullisesti melko pienestä pitäen.
Lisäksi isovanhemmilleni tuli sunnuntaihesari. Havaitsin, että siellä oli ihan eri uutiset. Osa sunnuntain uutisista oli tosin seuraavan maanantain Etelä-Saimaassa.
Löysin kirjastosta vielä muita lehtiä, kuten Uuden Suomen ja Kansan Uutiset, joissa usein kirjoitettiin samasta uutisesta aivan eri tarina. Melko pienenä keksin, että toimittajat pyrkivät värittämään totuutta haluamaansa suuntaan. Vielä aikaisemmin olin keksinyt, että tätä tekevät vielä suuremmassa mittakaavassa vanhemmat, joten päädyin olemaan luottamatta suoralta kädeltä juuri mihinkään.
Internetin mukaantulo uutismaailmaan on ollut isku laatumedian päähän. Tällä hetkellä painitaan klikeistä, joten nopeus on täysikäsi ja analyysi ja lähteentarkastus alapään suoranveto. Näistä edellinen voittaa usein ja jälkimmäinen ei onnistuessaankaan välttämättä riitä.
Vielä muutama vuosi sitten jaksoin yrittää korjailla erityisesti rahapeliuutisten ilmiselviä asiavirheitä. Soitin toimittajalle ja keskustelu meni yleensä näin:
Aki: ”Juttusi ei pidä paikkaansa.” Toimittaja: ”Lähteeni sanoi näin.”
Aki: ”Lähteesi valehtelee tai ei tiedä mistä puhuu. Kuka se on?” Toimittaja: ”En kai minä lähteitäni paljasta.”
Argumentointi ja faktojen esittäminen ei auttanut yhtään. Kukaan ei koskaan suostunut korjaamaan mitään. Pään hakkaaminen seinään on siinä mielessä kivaa puuhaa, että lopettaminen tuntuu tosi hyvältä. Olen siis pääosin luovuttanut.
Tosin Etelä-Karjalassa ei lopullisesti luovuteta. Julkaisenpa muutaman esimerkin toimittajien perussynneistä laiskuudesta, sensaatiohakuisuudesta ja oman asian ajamisesta.
Laiskuus
Arvopaperilehti (jota siis pidän vieläkin pääosin laatulehtenä) julkaisi 20.3.2014 nettiuutisen, jossa kirjoitettiin mm.: ”Koko pörssilistan pahimmat laskijat olivat kiinteistösijoitusyhtiöt Sponda ja Citycon, joiden kurssit luisuivat yli kuusi prosenttia.”
Tässä toimittaja teki päivittäisuutista pörssin kehityksestä, katsoen luultavasti suurimmat laskijat jostain feedistä. Taloustoimittajan voisi olettaa osaavan ottaa huomioon, että kyseessä oli molemmilla yhtiöillä osingonirtoamispäivä, joten sijoittajan näkökulmasta kummankin kurssi pysyi paikallaan. Mutta saattoi olla päivä tulossa täyteen ja kaljallekin olisi kiva mennä.
Sensaationhakuisuus
Harri Pirinen kirjoitti kolumnin ”Miksi SaiPa valitsi itkuvirret?” Ilta-Sanomiin 9.4.2014. Alkuperäisessä versiossa oli mm. ”Olin arvellut, että miestä, joka on kokenut tragedioista suurimman – oman lapsen tapaturmaisen menehtymisen – ei yksi väärä vihellys (joka ei ollut edes väärä) hetkauttaisi mitenkään.”
Olen eri mieltä Pirisen kanssa siitä, että saako valmentajat ja pelaajat arvostella tuomareita. Tällä ei ole merkitystä, mielipiteet nyt ovat lähinnä mielipiteitä.
Mielestäni koko juttu perustuu hyvän kirjoittajan nerokkaaseen oivallukseen karjalaisten itkuvirsien ja eteläkarjalaisen tuomioista valittamisen yhteydestä.
Tämän jälkeen on pyritty saamaan otsikolle sisältöä ottaen mukaan vain otsikkoa tukevat näkökulmat. ”Ensimmäinen maali saattoi olla seurausta hyökkäyspään poikittaisesta mailasta.” Tässä ei valehdella, koska “saattoi” pitää sisällään mahdollisuuden siihen, että se otteluvalvojankin mielestä oli rangaistuksen arvoinen poikittainen.
Pirisen argumentointia SaiPan pelillisistä virheistä en kiistä, samaa mieltä. Tosin peli päättyi yhden maalin eroon, joten ”Totuus on, että tuomarit eivät ratkaisseet yhtään ottelua SaiPaa vastaan tai SaiPan eduksi”, on Pirisen kolumnissaan taitavasti luoma illuusio totuudesta, joka sopii otsikkoon, eikä yhtään mitään muuta.
SaiPa kaatui pelillisiin virheisiin, mutta tässä pelissä myös tuomarivirheisiin. En nyt lähde käymään läpi ensimmäisen erän viheltämättä jätetyitä sitomisia. Nämä ja kaiken muun kuin otsikkoansa tukevat faktat Pirinen sivuuttaa.
Hyvää otsikkoa kannattaa tukea kaikella mahdollisella faktantyngällä ja sitten maustaa juttu maalivahdin henkilökohtaisella tragedialla. Hieno mies, mutta kyllä klikkejä varmaan tuli kivasti. Jälkimmäisen vyön alle lyönnin Pirinen lopulta sentään ymmärsi poistaa.
Mainittakoon, että minä kirjoitin viime kolumnissa, että kolmas maali oli selvä maali – jos hanskaan saa lyödä. En väittänyt kiekon olleen hallussa. Olen edelleen sitä mieltä, että jos linja on hanskaan lyömisen salliminen, on se huonoa lajille.
Oman asian ajaminen
Kun Antero Kekkonen päästi Mauno Koiviston revolverihaastatteluissaan 1982 helpommalla kuin muut ehdokkaat, muistan ajatelleeni ”tuo on varmaan demari.” Taputtelin itseäni selkään hyvästä oivaltamisesta, kun hänestä myöhemmin tuli demarikansanedustaja.
Sinänsä en vaadi poliittisilta toimittajilta puolueettomuutta (enkä Suomen rahapelimonopolia nurin), koska tämä on epärealistista. Kunhan sidokset tuodaan reilusti esiin.
Minulle avautui eräs peluri, että minä olin jäävi kirjoittamaan toimittajasta, joka oli kirjoittanut anonyymistä lappeenrantalaismiehestä, joka osoittautui hänen aviomiehekseen. Minun rahapelipoliittisen sitoutuneisuuteni voi muuten tarkastaa ihan joka kolumnin ala- ja ylälaidasta.
Minä olisin näillä eväillä sitten ”jäävi” kirjoittamaan yhtään mistään, koska esim. rahapelipolitiikassa ja jääkiekossa minulla on selkeitä preferenssejä ja sidoksia. Jos jollain on epäselvää, mitä ne ovat, on jäänyt kolumnit lukematta tai ymmärtämättä. Näistä huolimatta yritän vähintään vaikuttaa objektiiviselta.
Sinänsä kävin oikeasti kuumana sekä Ylen vastineesta että JNS:n päätöksestä. Kun koko juttu oli pelkkää oman asian ajamista ja suurelta osalta satuja ja tarinoita, voisi ihan oikeasti tutkia asiaa.
Marko Erola väitti minulle, että lehtiyhtiöissä on ”Kiinan muuri” toimituksen ja bisneksen välissä. Minä uskon, että Markolle on näin sanottu. Epäilen muurin olevan yhtä korkea kuin sijoitustutkimuksen ja emissiomyynnin välillä oleva pankkiiriliikkeissä.
Kumma homma on, että Aatos Erkosta, aikansa merkittävimmästä suomalaisesta mediavaikuttajasta, ei kirjoitettu koskaan käytännössä yhtään mitään, ainakaan negatiivista. Ei edes muussa mediassa kuin Sanoma-konsernissa. Minä ymmärrän tämän hyvin, Mustanaamiolle ei vittuilla.
Olen joskus yrittänyt saada kilpailevaa mediaa analysoimaan toisen paskajuttua. Tämä Suomessa johtaa korkeintaan soittoon ko. toimittajalle, että olet ajojahdin kohteena, ei skandaalijuttuun, vaikka selkeä skuuppi olisi tyrkyllä.
Suomessa myös mediassa vallitsee Hyvä Veli -järjestelmä. Toimittaja ei toista toimittajaa vastaan hevillä käy. Jossain vaiheessa uraa saatetaan olla samassa deskissä, valmiiksi saatetaan olla jo perseserkkuja tai vähintään pikkuserkkuja. Toimittajien väliseen sotaan lähtiessä uhkana ovat toisen osapuolen kostoiskut. Lisäksi baarissa on kivempi käydä kaulakkain kuin nyrkit pystyssä.
Suomessa vaikka tekisit millaisen tähtireportaasin, ei siitä juuri liksaa lisää tule. Toimituksia on saneerattu ja saneerataan, joten oikeasti ymmärrän toimittajien ahdistuksen ja varovaisuuden kuivuvassa ankkalammikossa uiskennellessaan. Ihmisiä ne ovat toimittajatkin.
Kun saatavilla olevan tiedon määrä on lisääntynyt valtavasti, vaaditaan lukijoilta entistä enemmän medialukutaitoa. Minä lueskelen välillä kaikkien puolueiden verkkosivuja, suosittelen muillekin, hyvää viihdettä. Ovatkohan kaikki niille kirjoittavat suorittaneet saman kurssin “Miten kirjoitan mahdollisimman yksisilmäisesti?” erinomaisin arvosanoin?
Toimittajat kuulemma ryyppäävät melko paljon. Empiiriset tutkimukseni tukevat tätä havaintoa. Mutta toimittajien oikea henkilökohtainen ongelma Suomessa on piirien pienuus.
P.S. Antakaa meille Jyrki Koulumies takaisin. Hän ei olisi pyydellyt Venäjä-illassa Bäckmania turhaan olemaan huutamatta yksioikoisia iskulauseita. Dosentti on järkipuheen toisella puolella. Koulumies olisi joko sivuuttanut tämän puheenvuoropyynnöt, tai keskeyttänyt Bäckmanin napakalla one-linerilla.
Niin paljon kuin suomalaisia toimittajia olen näinä vuosina pilkannutkin, ovat Suomessa asiat kuitenkin melko hyvin. Jos Jouni Laiho olisi Vladimir Putin ja minä venäläinen toimittaja, olisin tässä vaiheessa debattiamme joko tutkintovankeudessa, tuomittuna ” veropetoksista” linnassa tai nappi otsassa hiekkahoidossa.
