Ei tarvitse olla Nobel-luokan talousnero ymmärtääkseen, että maailmassa on liian paljon velkaa. Tästä velkataakasta pääsee pysyvästi eroon vain kahdella keinolla, joista ensimmäinen on massiivinen velkojen anteeksianto ja toinen korkea inflaatio. Kumpikin näistä vaihtoehdoista on varsin epämiellyttäviä, joten päättäjät puhuvat julkisuudessa paljon mielummin kolmannesta teoreettisesta vaihtoehdosta, jonka mukaan velkaongelmat poistuvat aikanaan, kunhan talouskasvua kiihdytetään tarpeeksi. Tämä vaihtoehto on vain teoreettinen, koska se edellyttäisi, että talouden kasvattaminen yhdellä lisäeurolla synnyttäisi uutta velkaa vähemmän kuin yhden euron. Nykytilanteeseen on ajauduttu juuri sen takia, että jo pitkän aikaa jokainen lisäeuro talouskasvuun on kasvattanut velkamäärää enemmän kuin yhden euron.
En ole tarpeeksi viisas sanomaan, onko velkajuhla lopussa vai voiko se jatkua vielä pitkään. Tuntuu kuin katsoisin elokuvaa, jonka loppuratkaisun tiedän jo etukäteen, mutta en osaa sanoa, kuinka monta yllättävää käännettä vielä tapahtuu ennen loppukohtausta. Olen kuitenkin varma siitä, että velkaongelmat eivät poistu itsestään, minkä takia talouden elvyttämisestä tullaan puhumaan vielä pitkään ja erilaisia luovia tai vähemmän luovia elvytyskeinoja tullaan ottamaan käyttöön myös jatkossa.
Rahapolitiikan elvytyskeinot ovat tähän mennessä keskittyneet lisävelanoton kannustamiseen. Matalan korkotason toivotaan lisäävän velanoton houkuttelevuutta mikä puolestaan ruokkisi uusia investointeja ja lisäisi kulutusta. Ongelmana on kuitenkin se, että kun kaikilla on velkaa jo valmiiksi liian paljon, ei lisävelka houkuttele vaikka se olisi ilmaista. Nykytilanteessa kaikki haluavat pikemminkin maksaa pois entisiä velkojaan kuin ottaa uutta. Tämä tuntuu toki järkevältä ratkaisulta yksittäisen henkilön, yrityksen tai valtion näkökulmasta, mutta tilanne muuttuu ongelmalliseksi, kun kaikki maksavat velkojaan pois samaan aikaan. Tästä seuraa negatiivinen kierre, jota kutsutaan ekonomistikielellä deflatoriseksi spiraaliksi tai tasetaantumaksi. Velkojen poismaksu tarkoittaa, että raha katoaa taloudesta ja kun tarpeeksi rahaa poistuu tuonpuoleiseen, niin talous romahtaa. Ei siis liene yllätys, että deflatorista kierrettä vastaan taistellaan kaikin mahdollisin keinoin.
Näyttäisi siis siltä, että nollakorkojen elvytysvaikutus on hiipunut olemattomiin. Velalla on laskeva rajahyöty aivan kuten millä tahansa hyödykkeellä, kun sitä on jo entuudestaan paljon, niin uutta velkaa ei haluta edes ilmaiseksi. Tästä herääkin mielenkiintoinen jatkokysymys: Mitä toimivia elvytyskeinoja meillä on vielä jäljellä jos talouskasvu hiipuu?
Keskuspankkien arvopapereiden osto-ohjelmia on vaikea jatkaa, sillä keskuspankit ympäri maailman omistavat jo nyt niin paljon valtionlainoja, että markkinoilla on niistä jo tarjonnanpulaa, mikä on näkynyt valtionlainojen hurjana arvonnousuna viime vuosina. Tätä menoa ei kestä montaa vuotta ennen kuin esimerkiksi Japanin kaikki valtionlainat ovat maan keskuspankin omistuksessa. Perimmäinen ongelma on siinä, että jonkun on ensin haluttava investoida tai kuluttaa, jotta syntyisi uutta velkaa, jota keskuspankit voisivat ostaa.
Kun perinteinen rahapolitiikka on riisuttu aseistaan deflatorisen kierteen vastaisessa taistelussa, ainoat jäljelle jäävät elvytyskeinot liittyvät finanssipolitiikkaan. Valtion on keskuspankkien avustuksella mahdolista kuluttaa tilanteessa, jossa yksityinen sektori säästää. Oma kristallipalloni kertookin, että tulemme lähivuosina näkemään tavalla tai toisella joko keskuspankkien rahoittamaa valtion kulujen selvää nousua tai ilmaisen rahan jakamista suoraan kuluttajille (ns. helikopteriraha). Minun todella vaikea keksiä mitään muuta kehityssuuntaa.
Optimistisesti ajateltuna valtion kulujen suorasta rahoituksesta setelipainojen avulla voi seurata jotain hyvääkin. Monien länsimaiden perusinfrastruktuuri on vanhentunutta ja kaipaa kipeästi uusia investointeja. Jos keskuspankkien ilmaisella rahalla peruskorjattaisiin siltoja, rautateitä sekä veden- ja sähkönjakeluverkkoja, tulisi se takuulla näkymään reaalitaloudessa. Tämä saattaa kuulostaa taistolaiselta ajattelulta, eikä varmasti sujuisi ongelmitta, mutta nykyiseen elvytyspolitiikkaan verrattuna olisi se silti mielestäni askel parempaan suuntaan. Nykyisin yritykset eivät ilmaista rahaa juuri muuhun käytä kuin omien osakkeiden takaisinostoihin tai yrityskauppoihin, joissa kilpailijat ostetaan pois markkinoilta. Kummassakin tapauksessa elvytyksen hyödyt valuvat pääasiassa harvalukuisen valmiiksi rikkaan väen taskuihin.
Vähemmän optimistinen, mutta uskoakseni täysin mahdollinen kehityssuunta on, että finanssipoliittinen elvytys tapahtuu sotilasmenojen kasvuna. Sota on kautta historian ollut yleisimpiä keinoja kiihdyttää nimellisen bruttokansantuotteen kasvua velkaongelmien poistamiseksi. Tässä valtiot ovat myös yleensä onnistuneet, vaikkakin nimellinen kasvu on tyypillisesti tapahtunut rahan arvon laskun avulla reaalisen kasvun sijaan. Toisesta maailmansodasta ei puhuta ainoastaan inhimmillisenä kriisinä, vaan monet mainitsevat sen myös elvytyskeinona, joka lopulta päätti suuren laman Yhdysvalloissa.
On helppo huomata, että harvassa maailmankolkassa käytetään poliittista tarmoa sotilaallisten konfliktien hillitsemiseen. Tilanne on pikemminkin päinvastoin. USA:n vaaleissa ei ole tarjolla sodanvastaista vaihtoehtoa, Etelä-Kiinan merellä on omat konfliktinsa Ukrainasta tai Lähi-Idästä puhumattakaan. Kaikki poliitikot eivät unelmoi maailmanrauhasta, vaan pikemminkin työpaikkojen luomisesta, nimellisen bruttokansantuotteen kasvusta ja vaalimenestyksestä. Sotilasmenojen kasvattamisella on mahdollista saada aikaan kaikkia näistä.
Talousnobelisti Paul Krugman vitsaili vuonna 2011, että USA:n velkaongelmat poistuisivat, jos valtio pystyisi uskottavasti argumentoimaan kansalle, että avaruusoliot ovat hyökkäämässä maahan ja tämän takia puolustusmenoja on kasvatettava rajusti. Olen vakuuttunut siitä, että Krugmanin logiikka on oikeassa siinä, että julkisten menojen raju kasvu johtaisi nimellisen bruttokansantuotteen kasvuun, joka lopulta ratkaisisi velkaongelmat (etenkin inflaation ansiosta). Avaruusoliovitsillään Krugman kuitenkin paljasti pitävänsä sotaa hyväksyttävänä keinona talouskasvun kiihdyttämiseksi. Hän ei ole yksin vaan samalle ajattelulle löytyy paljon sympatiaa. Sillä välin, kun odottelemme avaruusolioiden hyökkäystä, USA pystyy kasvattamaan asemenojaan vaikkapa ISISin tai Venäjän tuhoamisen varjolla.
Timo Tikkala
