Pokeripelit nimetään usein sen pelaajan mukaan, jonka ansiosta ne ovat auki. Törmäsin tähän tapaan nimetä pöydät, kun pelasin WillyGamea 1990-luvun lopulla. Jos puolalainen viinatehtailija saapui kasinolle missä päin Eurooppaa tahansa, sai hän pöydän auki halutessaan.
Halukasta peliseuraa oli aina tarjolla. Lisäksi Willy itsekin halusi usein. Pariisin turnausviikoilla hän oli paikalla aina ensimmäisenä yhden maissa (tai toisena minun perässäni) ja lopetimme yleensä samassa pöydässä kuudelta aamulla.
Suomessakin meillä pyörii semisäännöllisesti HelppiGame. Olen sielläkin ahkerasti pelannut. Toivottavasti Juha jaksaa pelata ja rahat riittävät vielä pitkään.
Paras säännöllinen peli, missä olen koskaan ollut mukana, oli 2005-6 Pariisissa pyörinyt RezaGame. Iranilainen Reza tykkäsi pelata viiden kortin Pot Limit Omaha High Low:ta.
Hänellä oli sama maaginen kosketus kuin Willyllä Pariisin peleihin. Hänen kävellessään Aviationille, hän sai pottihillon auki nopeammin kuin Pariisissa on mahdollista. Normaalisti Pariisissa ei ainakaan minun nähteni koskaan pelattu pelkkää pottihiloa, vaikka se dealer’s choicen toiseksi suosituin peli olikin (viiden kortin omaha oli vielä suositumpi).
Vuonna 2006 pelasin Euro Finals of Pokerin omahaturnausta. Ihmettelin kun pöydässäni ollut ranskalainen tiukemman linjan veturi reissasi kolmannen kerran peräkkäin. Normaalisti hän reissasi vain ässillä, jos niilläkään. Toiseen reissuun olin kipannut huonot kallet, kun sijoitin hänet hyvin vahvasti ässiin.
Kolmas reissu oli jo sitten liikaa hänen turnauselämälleen. Ranskassa jos reissaat kolme kättä peräkkäin, saat varmasti actionia, ja reissumies tiesi sen. Sitä tulikin ja baskeripää moukaroi itsensä ulos jollain naurettavalla kädellä.
Kysyin, että mikäs hänellä oli tänään hätänä. Selitys oli ymmärrettävä: Hän oli nähnyt Rezan hipsivän kohti pokerihuonetta. Vieläkin muuten ahdistaa kippaamani kallet. Minun olisi tietenkin pitänyt arpoa kalleilla randomkättä vastaan, vaikka tämä ei olekaan suosikkistrategiani pelata omahaturnauksia. Jos olisin hävinnyt, olisin päässyt RezaGameen. Jos olisin voittanut, olisin saanut hyvän nipun turnauksen alkuvaiheessa.
Ahdistusta tosin lievittää se, että lopulta voitin turnauksen. Minulla oli yhden hengen fanijoukko seuraamassa finaalipöytää. Tom O’Riaian räkätti ranskalaisille, kun näiden chipit siirtyivät minun suuntaani. Tämä tapahtui sormella osoitellen siitä huolimatta, että hänellä oli kaksi Heinekenia kädessään. Ei onnistu muuten kaikilta.
Paul Testud kutsui Tomia ainakin nimityksillä ”le gai” ja ”l’ivrogne”. Ihan kaikkea en heidän keskustelustaan ymmärtänyt, mutta Paulin tiputtua henkilökunta meni herrojen väliin estämään lisäkohteliaisuuksien vaihdon.
Rahaa Rezalla oli enemmän kuin keskimääräinen suomalainen osaa kadehtia. Olivatko ne omistetuista öljylähteistä, välitetystä öljystä vai kenties pimeistä asekaupoista en tiedä. Ehkä hän oli onnistunut pakenemaan islamilaista vallankumousta 1979 osa Iranin valtion kassasta mukanaan.
Paradoksaalista on, että Reza oli ihan kelpo peluri pottihiloon. Ei hän juuri vetänyt kuollutta eikä tehnyt isoja rivertarkistuksia ainakaan saamatta puolia rahoista takaisin. Lisäksi hän löi reippaasti reissuun vahvoilla tai sellaisiksi ymmärtämillään vetokäsillä. Itse asiassa hän oli paljon parempi kuin monet pariisilaiset, jotka pelissä pyörähtelivät.
Reza – toisin kuin sammakko suussa syntyneet – pelasi pitkiä sessioita, eikä häneltä käteinen koskaan loppunut. Peli yleensä alkoi, kun Reza saapui ja loppui melko heti, kun hän kymmenen – kaksitoista tuntia myöhemmin lopetti.
Tom O’Riaianin ensimmäinen sääntö Pariisin dealer’s choiceen on, että jos joku ranskalainen valitsee high-lown, se on aina hänen huonoin pelinsä. Toinen sääntö on, että omalla buttonilla on ranskalaisen pelattava kaikki kädet. Mainittakoon, että pottihilossa kannattavasti pelattavia käsiä on selvästi vähemmän kuin isoveljessään high onlyssä.
Nämä velikullat eivät kuitenkaan päässeet pelaamaan pelkkää pottihiloa juuri koskaan ilman Rezaa. Kun Reza sitten saapui, hänen seurakseen Tomin ja minun lisäkseni halusivat tavallisesti erityisesti Aviationin huonoimmat Hi-Lo-veturit. Pariisin huonoimmat pokerissa ovat muuten selkeästi suhteellisesti huonompia kuin Suomi jalkapallossa.
Korttihuoneessa kuiskittiin kovasti siitä, miten paljon Rezalla on rahaa ja miten paljon hän hävisi kunakin iltana. Tämä sumensi ilahduttavasti arviointikyvyn Rezaa heikommiltakin pelureilta, jotka paloivat innosta päästä työntelemään merkkejä keskelle Rezan kanssa. Pottihillo on siinä mielessä kiva peli, että näistä merkeistä saa tosi usein puolet takaisin.
Rezaa ei tuntunut tuskastuttavan hävitty raha. Sitä selkeästi riitti viisinumeroisiin eurohäviöihin illasta toiseen. Bad beatit häntä sentään ahdistivat. Muistan kerran hänen analysoineen illan painajaismaiseksi, koska koko ajan tulee biittiä biitin perään.
Olin istunut koko illan hänen vieressään, enkä kyllä ollut tällä kertaa nähnyt yhtään jakoa, jossa Reza olisi mennyt ainakaan tosi hyvissä sisään. Joten sanoin: ”In this game the variance is huge”. Pelasimme siis tavallisesti 20/40-peliä 2000 euron minimiostolla. Ellei Reza tinkinyt peliä isommaksi.
Pelissä oli mukana säännöllisesti myös brittiläinen veropakolainen Andrew. Hän oli kuulemma myynyt jonkun it-firman hyvällä hinnalla. Miten Ranskassa ollaan paossa Iso-Britannian veroja, on minulle arvoitus.
Mutta sen tiedän nykyään, että menestyksekkään it-firman perustamisen ja pokeriosaamisen välillä ei ole väistämätöntä korrelaatiota. Andrew pelasi kaikkia pokerilajeja huonosti. Hän teki kaikki samat pienet virheet kuin Reza ja lisäksi pelasi äärimmäisen passiivisesti. Rezan kanssa saattoi ottaa viisinumeroisen illassa pataan, mutta Andrewlle vain ei voinut pottihilossa hävitä.
Valitettavasti Andrewn käteisvarat olivat Rezaa vähäisemmät. Hän lainaili usein paikalle eksyneiltä brittipelaajilta käteistä, mutta tietojeni mukaan maksoi kaikki kyllä takaisin. Joskus paikalla ei ollut ketään lainanantohaluista, jolloin Andrew joutui lopettamaan pelit kesken. Pyysingin pankki lakkasi ottamasta uusia asiakkaita 1990-luvulla, joten näin Andrewn selän poistuvan saluunasta harmillisen usein.
Minä pääsin RezaGameen vain parilla irtoreissulla Pariisiin. Epäilen vahvasti, että tämä oli korkeimman tuntituoton peliä, mitä olen koskaan ainakaan livenä pelannut. Lopputuloksessakaan ei ollut valittamista.
Paljonko Pariisissa asunut Tom O’Riaian RezaGamessa voitti, en tiedä. Hän kuuluu niihin pokeriammattilaisiin, jotka kertovat vain tappioistaan. Elettiin vuodenvaihdetta 2005-6 ja pokeribuumi oli liki kuumimmillaan. Kaikki kelvolliset ranskalaiset pelurit painoivat hiusgeelit märkänä nettiä.
Kun jätin Tom-raukan yksin Pariisiin, hän jäi nähdäkseni ainoaksi kelvolliseksi peluriksi, joka RezaGamea tuohon aikaan säännöllisesti pelasi. Oletan, että Tom pysyi Heinekeneissa vuoden 2006 verraten hyvin.
Aviation on selvitysmiesten käsissä, enkä Rezaakaan ole tällä vuosikymmenellä nähnyt, liekö hengissäkään. Aika aikaansa kutakin Gamea.
