Tänään lopulta laskeutui Brysselistä Suomeen demarien ohuehko toivo Suomen seuraavaksi presidentiksi. Visioin kesällä päissäni ja ihan seurassakin Jutta Urpilaiselle polkua presidentiksi asti, mutta marraskuun pimeydestä on enää paha ponnistaa tammivaalien valopilkuksi. Mutta ymmärrän hyvin, että komissaarin palkka maistuu paremmalta kuin ympäri toreja hernerokan jakaminen puolueensa iäkkäille peruskannattajille. Etenkin kun nämä heittivät Urpilaisen pois puheenjohtajan paikalta vain verkkosukkahousujen ja parin prosenttiyksikön veronalennusten tähden.
Johtopäätökseni oli ja on, että Jutta on koko ajan uskonut itse vähemmän kampanjansa mahdollisuuksiin kuin mie vielä puoli vuotta sitten. Ehkä Tuula Haataisen presidentinvaalien 2018 3,2% kannatus ja Paavo Lipposen 2012 6,7% pelottelivat pysymään Brysselissä. Tämä saattoi olla väärinkin laskelmoitu, sillä vaalit eivät välttämättä ole toisiensa veljiä. Näissä kinkereissä olisi voinut ponnistaa Marin-ilmiön tukemana ja yhtä lahjakkaalla uhriutumisella ainakin toiselle kierrokselle. Urpilainen sentään savustettiin rinteeläisten toimesta demarijohdosta oikealla eikä millään keksityllä ajojahdilla.
Entistä enemmän porvarienemmistöisessä Suomessa on enää hankala demarin voittaa toista kierrosta. Tokihan se on kolme kertaa nykymuotoisissa vaaleissa onnistunutkin (Ahtisaari 1994, Halonen 2000 & 2006). Mutta vaikka Sanna Marin sai vasemmiston villiintymään, ei ex-pääministerimme saanut sen lukumäärää ainakaan kasvatettua.
Tico on iso suosikki
Näyttää varsin todennäköiseltä, että toisella presidentinkierroksella kohtaavat virheiden Pekka ”Al-Hol” Haavisto ja kokkareiden Alexander ”Sori Siitä” Stubb. Ylen tuoreimmassa gallupissa Stubb nousi kärkeen 28 prosentillaan ja niskassa läähättää Haavisto 26 prosentilla.
Kolmantena oleva Maalaisliiton Olli Rehn (14%) on nähdäkseni käytännössä menettänyt pelin. Vaikka itse sain Ilta-Sanomien vaalikoneesta juuri Ollin. Joka nähdäkseni olisi ihan pätevä presidentti, joskin epätodennäköinen voittaja. Koska kaksivaiheisessa kansanvaalissa keräännytään sellaisten lippujen ympärille, jotka varmimmin heittävät lokaa toistensa päälle vielä toisellakin kierroksella. Ja nyt nämä leirit ovat parkkeeranneet, eivätkä enää hevillä muuta mihinkään.
Kakkosella vanha koulukiusaaja laittaisi gallupin mukaan parturi-kampaajan miestä pataan 55-45. Tämä ei ole vielä ratkaiseva ero, mutta kun äänioikeuttaan käyttävä Suomi on yli 60-prosenttisesti ei-sosialistinen, on todennäköisin seuraavan presidenttimme hallitsijanimi Alexander IV. Meillähän on siis jo ollut tsaareinamme Aleksanterit I, II ja III.
Vedonlyöntimarkkinat antavat Stubbin voittotodennäköisyydeksi 65 prosenttia, mikä saattaa olla jopa aavistuksen alakanttiin. Tosin Alexin kannattaa olla loppukampanjankin ajan suorittamatta mitään matemaattisia tehtäviä ja pukeutumatta shortseihin tai ainakaan verkkosukkahousuihin. Tällä metodilla ensi vuoden presidentinvaalit voittaa sama kaveri kuin Triathlonin 50-54-vuotiaiden Euroopan mestaruuden 2022.
Ynnä muut
Jutta Urpilaisen neljää pinnaa ei voine väittää edes hyväksi aluksi.
Sekä Li Andersson (7%) että Jussi Halla-aho (8%) tiesivät kampanjaan lähtiessään, että eivät voi oikein mitenkään tulla valituiksi. Jussilla toki olisi ollut shotti kakkoselle, mutta ei voittaisi siellä oikein ketään potentiaalista vihua. Gallupnumeroista pystyy päättelemään, että persut ovat vaalilaskelmasivistyneempiä kuin Kalliossa kuvitellaan. Olen aika paljon kikatellut ääripersujen optimistisille ”pohdinnoille”, joissa Mestari menee toiselle kierrokselle ja sitten voittaa sen. Tälle skenaariolle saa muuten tällä hetkellä jopa satasen kerrointa.
Mika Aaltola (9%) taas luultavasti uskoi pitkän pähkäilynsä jälkeen Jumalan johdattavan hänet sittenkin presidentiksi. Luojan kiitos näyttäisi siltä, että epäselvien puheiden ja päättämättömyyden erikoismiehen tie varteenotettavaksi kakkoskierrokselle etenijäksi näyttäisi kovin kyiseltä pellolta ja uhkaavasti kohisevalta koskelta.
Toivoin Sari Essayahilta (2%) viime vuosituhannella monta kertaa turhaan, ettei se voittajana maalissa ensimmäiseksi kiittäisi Jeesusta. Näissä karkeloissa ainakaan voitosta ei tarvitse kävelyn sekä maailman- että Euroopan mestarin kiittää yhtään ketään. Ja tietenkin tietää sen itsekin, toisin kuin Aaltola.
RKP ei asettanut ehdokasta, koska puheenjohtajansa Anna-Maja Henriksson olisi saanut vähemmän ääniä kuin on RKP:n kannatus. Ja toinen potentiaalinen ehdokas eli Dressmann-mies Anders Adlercreutz olisi saattanut saada enemmän. Molemmat aika ikäviä skenaarioita istuvalle puheenjohtajalle.
Loput presidenttiehdokkaat ovat lähinnä mukana televisionäkyvyyttä saadakseen, joten ei heistä sen enempää.
Tungosta keskellä
Ilahduttavaa näissä vaaleissa on, että valintakelpoiset ehdokkaat tungeksivat keskelle. Sieltähän ennen vanhaan demokraattisissa maissa voitot haettiin, kunnes sekä kansalliskiihkoiset että autoritääriradikaalit lähtivät etsimään kannatusta poliittisen kentän reunoilta, ja aika hyvin sitä löysivätkin. Sekä keskustaoikeistolaiset että -vasemmistolaiset puolueet ihmettelivät housut kintuissa, kun yllättävät laidat vuotivat.
Nyt kun olemme jo Nato-jäseniä, tärkein jäljellä oleva erottava tekijä ehdokkaissa on aikovatko he toivottaa uudenvuodenpuheessaan Jumalan siunausta. Itse lopetin jo Kekkosen aikaisen perinteeni Tasavallan Presidentin puheen jokavuotisesta kuuntelemisesta, kun Sauli I ensimmäisen kerran toivotti Jumalan siunausta. Kirkoissa saa puolestani julistaa vaikka Jedi-uskonnon ilosanomaa, mutta valtionjohtaja voisi siviilipuheessaan yrittää olla nostamatta meidän ateistien verenpainetta. Sitä paitsi olemme vahvasti kasvussa oleva uskonto jopa kaikkien uskonnollisten hörhöjen Luvatussa Maassa eli Yhdysvalloissa. We Will, We Will Rock You.
Jossain määrin hymähtelin, kun Pekka Haavisto on vuosien varrella ilmoitellut tekevänsä milloin mitäkin Jumalan siunauksen suhteen. Välillä on luvattu toivoteltavan ja välillä taas ei, kysyjästä ja vaaleista riippuen. Tässä ei ollut miulle sinänsä mitään uutta, tiesin Haaviston opportunistiseksi populistiksi jo aiemmin.
Sille en taas kikatellut yhtään, että Alexander IV aikoo jatkaa Sauli I:n perinteitä ja yrittää ainakin uudenvuodenpäivisin vieraannuttaa uskonnottomia presidentti-instituutiosta.
Katselin ehdokkaiden vaalikonevastauksia, ja hilpeää oli, miten edes jotenkin valintakelpoiset tungeksivat toisiaan tönien keskustassa. Mukavaa vaihtelua muuten pääsääntöisesti toinen toistaan polarisoituneempiin vaaleihin.
Juuri Annika Saarikon keskustasta toki on haastavaa valtakunnalliseen suosioon ponnistaa. Demarit ja vihreät vaihtoivat pari piirua vähemmän vasemmistolaiseen puheenjohtajaan, ehkä Suomen Keskustankin kannattaisi?
Presidentinvaalit ja pörssikurssit
Oikeasti tärkeiden asioiden, eli pörssikurssien, kannalta presidentinvaaleilla ei ole juuri merkitystä. Tosin vienninedistämisessä presidentillä on tärkeä rooli, joten siinä mielessä voisi Alexander IV kieli- ja pukeutumistaitoisena markkinataloususkovaisena olla vähän avuksi. Mutta oikeasti en usko pörssikurssien pitäjien juuri korviaan Nato-Suomen presidentinvalinnalle lotkauttavan.
Eikä näiden presidentinvaalin voittajalla ole paljon muutenkaan mitään väliä. Pystyn hyvin elämään ihan tyytyväisenä kenen tahansa pääehdokkaista Suomessa. Puolivallattoman kahden kauden presidenttimme seuraajaa etsitään puolivaloisilla vaalikampanjoilla.
Paljon jännempää Suomen kannalta on, kuka Atlantin takana presidentiksi valitaan. Näenkin märkiä unia siitä, että viime hetkellä Sleepy Joe laittaa rukkaset naulaan ja heittää kapulan Gavin Newsomelle, joka sitten pyyhkii lattiaa Stable Geniuksella.
P.S. Ilta-Sanomat kyseli ehdokkailta pitääkö Ahvenanmaan demilitarisonnista luopua. Tiedän, että sonni on kuohitsematon nautauros, mutta edes kuvaa minkään saaren demilitari-sonnista en onnistunut googlaamalla löytämään.
P.P.S. Miksei YouTubesta löydy Jukka Lindströmin Sivuhistorian nerokasta ”Luovuta Pekka Haavisto” -biisiä? Kannattavatko ihan kaikki hilpeiden klippien tekijät Haavistoa?
