Suomalaiset pokerinpelaajat pysyvät maailman huipulla varmemmin kuin mäkihyppääjät. Mäkihypyssä toki kilpailu on kovempaa. Ainakin hyppyrimäessä joutuu kärsimään enemmän tuulesta ja pakkasesta. Pokerihuoneissakin tosin pitää usein suojautua kylmältä, kun ilmastointilaitteet varsinkin rapakon takana huutavat täysillä.
En yleensä selittele sarkasmejani, mutta vähemmän sivistyneille tiedoksi: mäkihypyllä arvioidaan olevan 6 000-8 000 harrastajaa, ja pokerissa niitä taas on kymmeniä miljoonia. Maailman parhaat pokerinpelaajat hakkaavat päitä yhteen erittäin kilpaillussa ympäristössä. Kilpailu on kiristynyt entisestään ainakin tällä vuosikymmenellä joka vuosi.
Lauantaina järjestetyssä Finnish Poker Awardseissa palkittiin vuoden 2015 parhaat suomalaispelaajat. Vuoden pelaajaksi olisi meillä ollut tarjolla useita puolen miljoonan plussan pokerissa viime vuonna tehneitä pelureita. Tällaisella tuloksella ei päässyt edes ehdokkaaksi asti.
Voittoon asti ei riittänyt Jens Kyllösen täysikään miljoona eikä siirtyminen kaikkien aikojen nettivoittotilastojen kärkeen. Niko Soininen kun grindasi kaksi, ja vei palkinnon toista vuotta peräkkäin. Asioista hyvin perillä olevien tahojen eli nuorten suomalaisten nettiammattilaisten mukaan hän on tällä hetkellä netin kovimmissa peleissä yksi arvostetuimmista, ellei arvostetuin pelaaja.
Livemenestyksen vertaaminen nettivoittoihin on helpompaa kuin keihäänheiton ja lumilautailun arvostaminen Vuoden urheilijaa valittaessa. Makuasioiden puolelle mennään tietysti tässäkin. Jussi Nevanlinna voitti legendaarisen Master Classics of Pokerin pääturnauksen 291 pelaajan joukossa, sai kaksi muutakin turnausvoittoa ja oli WSOP:n 10.000 dollarin Dealer’s Choicen finaalipöydässä. Näillä eväillä jossain vähäisemmässä pokerimaassa olisi päässyt Fennia-salongin lavalle pokkaamaan palkintoa. Suomessa ei vajaan 700.000 dollarin turnausrahastuksilla voittopuhetta pidetty.
Suomalaisen pokerin tasoa parhaiten kuvaa Vuoden läpimurtokellon saanut Teemu ”Salaliitto” Autio. Nettiturnauksia rankkaava sivusto arvioi Salaliiton viime vuonna puolentoista miljoonan pelaajan joukossa ykköseksi. Kun nettiturnausrahastuksia oli vain miljoonalla, riitti se läpimurtoon muttei sentään Vuoden pelaajaksi.
Suomalaisen urheilun nykytasoa taas kuvaa se, että ISTV:n porrasjuoksuhaasteen pohja-aikaa pitää hallussaan harrastelijapyöräilijä, mutta pokeriammattilainen, Aku Joentausta. Kaikenlaista päätoimista suunnistajaa, hiihtäjää, kestävyysjuoksijaa ja lätkänpelaajaa on käynyt rappusissa kokeilemassa. Akun aika 52,53 sekuntia paransi edellistä pohja-aikaa vain neljällä sekunnilla.
Toki pokerin asemasta valtamediassa kertoo se, että eniten positiivista julkisuutta pokerille tuli porrasjuoksusta, vaikka pokeripuolellakin pärjättiin globaalisti erinomaisesti. Akun valinta Pokerinaamaksi kaikkien aikojen nuorimpana oli muutenkin hyväksi tittelille. Selkeästi raati osoitti valinnallaan, että ei tarvitse olla uransa ehtoopuolella tullakseen valituksi. Lisäksi hän on esimerkillisesti Suomea maailmalla edustava buumin lapsi.
Pääsimme Juha Helpinkin kanssa lavalle – jakamaan palkintoa. Kysäisinkin aluksi Juhalta, että montakos Vuoden pelaaja –palkintoa se on saanut. Yhtä monta kuulemma kuin mie.
Ehdokkaiden esittelyn jälkeen tiedustelin vielä, että pitääkö se mahdollisena, että joku vuosi vielä voisi olla vastaanottavallakin puolella. Helppi ei ollut kovin optimistinen, mutta mistä sitä tietää, vaikka ensi kerralla joku Hellmuthin Pili ei WSOP-headsupissa vetäisikään viimeisellä kortilla ohi. Riittääkö WSOP-rannekekaan voittoon, jää nähtäväksi.
Jotta minut valittaisiin, täytyisi varmaan vaihtaa maata hivenen heikompitasoiseen. Bahrain on ottanut avosylin vastaan afrikkalaisia kestävyysjuoksijoita, entä suomalaisia pokerinpelaajia?
Minulla olisi ollut tosin shotti Best Overall Player –palkintoon perjantaina päättyneessä Helsinki Freeezeoutissa. Yhdellä turnausviikolla voi vähän vanhempikin tieteenharrastaja vielä laittaa kampoihin nuorisolle. Valitettavasti en ollut nähnyt johtavani kilpailua, kun kaksi turnausta oli vielä jäljellä. Olin mennyt tekemään epähuomiossa sitoumuksia perjantai-illalle, enkä pystynyt pelaamaan kumpaakaan viimeisistä turnauksista.
En sano, että olisin biitannut Henri ”Fickle” Ojalan, jos olisin pelannut. Mutta ainakin olisin yrittänyt kovasti pistää kampoihin. Kolme parasta sai kisassa rahaa ja kasinon lahjoittaman terminaattorilipun kesän Midnight Suniin. Olin vähän haaveillut pronssista pelaamattakin, mutta myös Kimmo Kurko ja Ville-Joonas Javanainen menivät viimeisessä turnauksessa eli kahden kilon Omaha Pot Limit Turbossa ohi. Bubblasin siis lopulta BOP:in, eli jäin neljänneksi. BOP:n pistejakosysteemi suosi runsasta turnauspelaamista ja tämä oli mielestäni aivan oikein. Jos joku on niin mölö, että menee sopimaan perumattomia menoja viimeiseksi turnauspäiväksi, kärsiköön nahoissaan.
Pelasin perjantaita lukuun ottamatta täyden turnausviikon. Ilahduttavaa oli löytää käteis- ja turnauspöydistä minulle ennestään tuntemattomia nuoria pokeriammattilaisia. Näin on käynyt buumin jälkeenkin joka kerta Freezeoutissa ja Midnight Sunissa.
Päivitänkin näkemykseni pokeriammattilaisten lukumäärästä Suomessa ”ainakin viisisataa” aiemmasta ”noin viisisataa”.
Joka vuosi sitä paitsi täyttää 18 vuotta uusi ikäluokka, jolle pokeri on arkipäivän ilmiö eikä mitään hämärämiesten puuhaa takahuoneissa. Pokerin tulevaisuus Suomessa näyttää varsin turvatulta, kun Jouni Laihokin jäi vuodenvaihteessa eläkkeelle. On hyvin todennäköistä, että tänä vuonnakaan ei millään puolen miljoonan voitoilla Suomessa Vuoden pelaajaksi pääse.
P.S. Finnish Poker Awards on tilaisuutena parantunut vuosi vuodelta. RAY:n toimitusjohtaja Velipekka Nummikoskikin oli saapunut paikalle. Hän tosin sekoitti tervetulopuheessaan pokeriviikon ja –turnauksen sekä palkintopotin ja ykköspalkinnon. Mutta kun hän lupasi, että tilaisuus järjestetään ensi vuonnakin, annoimme tämän hänelle anteeksi.
Fennia-Salonki oli täynnä pokerikansaa, ja normaalisti vain hupparissa ja pipo päässä esiintyvä nuoriso oli löytänyt kiitettävästi pikkutakkeja päälle.
P.P.S. Pokeriurani lisäksi baariurani taitaa olla menossa kohti väistämätöntä alamäkeä, vaikka kovasti pyristelenkin iän tuomia rajoituksia vastaan. Joskus olen Awardsien jälkeen järjestänyt jatkoja, ja yleensä ollut kuitenkin baarissa puoli neljään. Tänä vuonna luovutin jo Kaislan puoli kolmen pilkkuun enkä jaksanut enää lähteä rymyämään kohti kaupungin viimeistä valomerkkiä.
