Huippupelurit näkevät vastustajan ilmeestä välittömästi onko siellä vahva vai heikko käsi. Jos pokeripöydässä erehdyt aukaisemaan suusi, siitä pystyy näppärä peluri aukottomasti päättelemään kätesi sisällön. Nämä ovat varsin yleisiä käsityksiä aloittelevien ja paljon kokeneempienkin livepokerinpelaajien keskuudessa. Niinpä isoissa pokeriturnauksissa ovat pöydät täynnä mykkiä huppupäitä aurinkolasit silmillä.
Vuonna 1998 olin lukenut Mike Caron Poker Tellsin ja kulkenut kovaa tietä helppoon elämään jo kolme vuotta livepokerin parissa. Päädyin tuolloin yhteen isoon käteen hyvin tuntemani silloisen ammattipelurin kanssa. Floppasin pottiomahassa reissatussa potissa ässäsetin ja löin värinvedolliseen floppiin. Sain vain tämän yhden maksajan. Turnissa tuli ei-ilmeinen suorakortti, jonka kaveri sökötti nopeasti. Löin uudestaan ja kaveri checkreissasi täyden potin ja hänelle jäi keräilyerät taakse.
Tällä pelurilla kokemukseni mukaan oli tässä tilanteessa aina suora. Mutta miksi hän sököttäisi turnin suoralla, kun mie olisin voinut ottaa ilmaisen kortin ja vetää ohi? 90-luvun peleissä takapositiosta useimmiten sökötettiin kaikki pelkokortit eli saletteja muuttavat, ellei sitten oma käsi parantunut.
Minulla ei ollut oddseja maksuun, jos kaverilla oli suora. Koska vähän epäilin tilannetta, päätin juonikkaana pokeriammattilaisena vähän jututtaa vastustajaa. Kysyin ovelasti: ”Saitko suoran?” Hän sanoi välittömästi ”En saanut” ja pyöritti päätään. Caro oli opettanut meille molemmille, että heikko tarkoittaa vahvaa. Suora valehtelu kuitenkin on pokeripöydissä yllättävän harvinaista. Kysymyksiin käsistä tavallisesti jätetään joko vastaamatta tai vastataan vähän epämääräisesti tyyliin ”Saatoin hyvinkin saada” tai ”Ei kai tuohon kukaan täysipäinen suoraa vedä”.
Niinpä päättelin, että tässä yritetään hyödyntää tiukkaa imagoa ja levelöidä minua uskomaan, että hän muka sai suoran teeskentelemällä amatöörimäistä valehtelemista. Löin reissuun kaverin loppumerkit ja sitten hän maksoi – ja näytti suoransa.
Luin tänään loppuun Zachary Elwoodin erinomaisen pokerikirjan ”Verbal Poker Tells”. Se on jatko-osa aiemmin positiivisesti arvostelemalleni opukselle ”Reading Poker Tells”. Hivenen hävettää nykyinen hidas lukutahtini, kirja on ollut hyllyssä viime syksystä ja väitän pelaavani livepokeria vakavissani.
Tässä kirjassa yritetään tehdä selkoa pokerihöpötyksestä 439 sivussa. Se sisältää paljon käsiesimerkkejä niin WSOP:sta, High Stakes Pokerista kuin pikkupeleistäkin. Amerikkalaiseksi kirjaksi hämmästyttävää esimerkeissä on, että aina ei kerrota edes kuka käden voitti, vaan keskitytään analysoimaan miksi päädyttiin mihinkin ratkaisuun. Tykkäsin tästä lähestymistavasta.
Suullisten ja muiden tellien kanssa on Elwoodin ja miun mielestä sama ongelma: ne ovat kaikki yksilöllisiä. On omasta mielestään ovelia, jotka valehtelevat aina, ja totuuden torvia, jotka luonnollisesti toitottavat aina totuuden. Valitettavasti valtaosa sijoittuu tähän väliin ja höpöttävät enimmäkseen harmaalla alueella. Pokerinpelaajalla hyvä muisti on muuten suureksi eduksi.
Pöytäpuheiden tulkinta ei todellakaan ole eksaktia tiedettä. Miten ihmiset päätyvät sanomaan mitäkin on monimutkaista. Aina ne eivät tiedä itsekään, mitä ne puheillaan haluavat saada aikaan. Lisäksi osa pelaajista balansoi puheitaan ja välillä vaikenevat saleteilla kuin Li Andersson kuntavaalitentissä toimittajan tivatessa missä suhdannetilanteessa voitaisiin menoja leikata. Joskus taas sama entinen vaikenija saattaa avautua puhumaan värisuoran kanssa aivan kuten Li, kun kysytään mihin tarkoituksiin pitäisi käyttää lisää julkista rahaa.
Lisäksi jotkut ihmiset ovat niin inhottavia, että päättävät muuttaa aikaisempaa käytöstään. Esimerkiksi Verbal Poker Tellsin lukemalla saattaa moni katua vanhoja sanomisiaan ja muuttaa tapojaan jatkossa. Mie sain kirjasta useita ideoita uusiin tarkkailukohteisiin. Jos nyt satun pysymään pöydässä hereillä.
Kavennan omaa leipääni suosittelemalla tätä kirjaa kaikille livepelaajille. Se tuskin mullistaa kenenkään kokeneen pelurin ajatusmaailmaa, mutta jotain uutta sieltä löytäisi jopa Juha Helppi, jota pidän parhaana suomalaisena pokerijargonin tulkitsijana. Olivatko kaikki muut esimerkiksi tajunneet jo ajat sitten, että kaikkien aikojen parhaan pokerielokuvan Roundersin pöytäpuheet ovat aloittelijoiden ensimmäisen tason ”heikko tarkoittaa vahvaa”-höpötystä? Mie en ollut. Ilmeisesti ensimmäinen pokeriammattilaisuuden realistinen kuvaus sokaisi jopa kaltaiseni peruskyynisen ja logiikkavirheitä vihaavan katsojan.
En ala luettelemaan kirjan sisältöä. Jos haluatte oppia tulkitsemaan Sam Harhaa ja Helmuthin Piliä, ja vieläpä puhumaan pokeripöydässä kuten tämä voimakaksikko, saatte nähdä tämän erinomaisen kirjan lukemisen vaivan. Samalla voi omaksua uusia sanoja amerikkaa. Esimerkiksi ”goading” oli minulle termi, jota ei löytynyt edes passiivisesta sanavarastosta.
Elwoodin ja minun perussanomani on kaikesta huolimatta, että tellit eivät ole kovin tärkeitä eivätkä yleensä kovin täsmällisiä. Esimerkkini alussa ehkä valottaa tätä vähän. Lähes kaikki raha, mitä pokerissa voitetaan, tulee vastustajien strategisista virheistä, eikä virhelausumista tai punottavasta naamasta.
