David ”Devilfish” Ulliot sanoi 90-luvun loppupuolella pottihilon eli Pot Limit Omaha High-Low 8-or-Betterin olevan hyvä peli. Huonot pelaajat saavat siinä nimittäin yleensä rahoistaan puolet takaisin ja pelit jatkuvat.
Tällä Dave viittasi vastustajan ”kvarteroimiseen”. Pottihilopöydissäni en ole kuitenkaan koskaan nähnyt neljää hevosta, vaikka sekä kvarteroiminen että kvarteroituminen ovat siellä varsin tavanomaisia tapahtumia. Jos heads-up potissa molemmilla pelaajilla on sama salettikäsi toiseen puoleen (yleensä low) menevät kaikki merkit usein helposti keskellä. Kolme neljäsosaa merkeistä menee kuitenkin paremmalle high-kädelle ja toinen kavereista saa vain neljänneksen eli kvarteroituu.
Puolen rahoista saamista takaisin havainnollistaa se, että jos jakaja ymmärtää antaa pelaajien pitää betsit edessään, työnnetään vain neljänneksen saavalta puolet merkeistä vastustajalle.
Pelasin viime viikolla kaksikin ”hilloa”. Ensimmäisestä raportoin, että ensimmäisellä laukauksella sain lähinnä neljänneksiä ja vajaan kahdeksan tunnin päästä en ässilläni enää sitäkään. Toinen laukaus eli yksi sallittu re-entry kesti sitten neljä jakoa. Löysin AAT6:n, avasin potin 3,5K cutoffista (=CO, buttonin vierestä) ja iso blindi löi potin kylkeen ja mie menin 23,5K all-in. Vastassa oli hilpeästi sama käsi ja sama positio eli BB:n A247, jolle tipuin ensimmäisellä kerrallakin.
Tämä on hyvin tavanomainen asetelma pottihilossa merkkien sisälle menemiseen. Toisella on naulat ja toisella A2-johdannainen. Odotusarvot hilossa ovat näille käsille ennen floppia hyvin lähellä toisiaan. Molemmissa tippumisjaoissani olin marginaalinen suosikki, eikä mitään kovin kummallista siis tapahtunut.
Mitään holdemtyyppisiä dominansseja hilossa ei juuri koskaan saa. Esimerkiksi AK23ss (top 1% käsi) vastaan T974o (bottom 6% käsi) on vain 64-36 johto laatukädelle. Tämän vuoksi turnauselämäänsä arvostavat ennen floppia korottaessaan toivovatkin hilossa kaikilla käsillä pelkkiä kippejä.
Toinen hilloturnaukseni oli vähän vekkulimpi Mixed Omaha. Peliä vaihdettiin kahdeksan jaon välein tavallisen pottihilon, viiden kortin pottihilon (Big O) ja limiittihilon välillä. Blindit limiitissä olivat aina tuplakokoiset.
Yläasteella koulukiusaajien käsissä kasvanutta kärsivällisyyttäni koeteltiin kovasti turnauksen ensimmäisenä päivänä. Kolme ensimmäistä jakajaamme eivät nimittäin osanneet laskea potteja. Tämän vastapainoksi he eivät osanneet lukea high/low-boardeja. En puuttunut väärin laskettuihin muiden potteihin, mutta avatuista korteista kyllä tarvittaessa selitin mikä neljännes menee kenellekin. Peli oli muutenkin hidasta, joten kameratarkistuksia en varsinaisesti kaivannut. Enkä antanut jakajille mitään kritiikkiä, olisivat vain hermostuneet turhaan lisää. Muut pelaajat eivät nimittäin olleet aivan yhtä pidättyväisiä.
Rion WSOP-jakajat ovat aivan jotain muuta kuin Binion’sin seitsemäntoista vuotta sitten. Vuoden 2002 Binions’issa olivat ja tänä päivänäkin Bellagion käteispeleissä ovat jakajat pääsääntöisesti joko erinomaisia tai hyviä, ja Riossa joukossa on käsittämättömiä tunareita. Mitä ilmeisimmin pokerin ja WSOP:n suosio on ollut juuri ostetun Caesarsin organisaatiolle liikaa.
Selvisin kuitenkin kakkospäivälle, jolloin selkeästi oli jakajista eroteltu ammattilaiset harrastelijoista. Pelaajien laatukin oli valitettavasti jo paljon parempi, joukossa paljon entisiä maailmanmestareita.
Katsoin ennen pelin alkua oman pöytäni kavereiden Hendon Mob-statsit, ja joukosta löytyi Eli Elezra, neljä ranneketta. Ihmettelin hetken, miksi kaveri vaikutti pöydässä aika epävarmalta. Vieressään sen sijaan oli kullalla varusteltu öykkäri ja möykkäri, joka avasi joka toisen potin. Sitten tein googlen kuvahaun, ja totesin muistaneeni Elin paikannumeron väärin.
Epävarman oloinen kaveri sen sijaan pelasi hyvin vähän käsiä. Lopulta hän kuivuttuaan pitkään limppasi UTG:stä Big O:ssa, ja Eli korotti. Heppu piti puheen, ettei tänään ole osunut mihinkään, joten on matemaattisesti todennäköistä, että hän nyt osuu – ja meni all-in tuplat Elezran betsiin. Kun hän näytti QJ643 (=karmea käsi) me muut olimme hiljaa. Eli totesi, että enpä olisi uskonut, että tuollaista roskaa jouduit odottelemaan näin pitkään. Elillä oli joku AK2xx, eli solidi eristyskäsi. En varsinaisesti vedellyt ranteita auki, kun kaveri tuplasi paskaharavallaan, eikä Elillä enää ollut pöydän isoin pino. Suurin ego oli varmaan edelleenkin.
Ensimmäinen käsi, jolla päädyin showdowniin, oli monsteri AA24ss, jolla puolitoistakertaistin hivakkani terveeksi. Sitten sain tuplat toisella hyperhanskalla eli AA236ss:llä. Tämän jälkeen sain hyvin respektiä, ja poimin blindeja ja pieniä potteja sieltä täältä.
Pelkäsin ja toivoin pitkää bubblea, koska isot niput ja reippaat pelaajat olivat oikealla ja pienemmät ja tiukemmat vasemmalla. Tämähän on turnauksissa yleensä optimitilanne. Tosin jakajat käskettiin seisomaan, kun kupla lähestyi ja sitten sieltä menikin joku Mongeron jo poikki, ennen kuin ehdittiin pelata yhtään käsi kerrallaan jakoa. Tero ”Mongeron” Kilkanen sinnitteli pitkään pikkustäkillä, mutta kuplaaminen osui tällä kertaa kärpässarjaan, eli alle satakiloisiin.
Jäimme Jussi Nevanlinnan kanssa kahdestaan pitämään Suomen lippua korkealla 106:n muun rahoille päässeen pelurin kanssa. Turnaushan keräsi re-entryineen kaikkiaan 707 osallistumista. Melko pian tuli ruokatauko, jonka Jussi vietti jossain Vegasin laaturavintoloista ja mie Rion texmex-kuppilassa, jossa tuli Cantina Westiä (R.I.P.) ikävä.
Olin seurannut kuusi tuntia oikealla puolellani olleitten jenkkien keskustelua. Molemmat pelasivat työkseen isoa käteispeliä (PLO 50/100+), toinen Floridassa Hard Rock Hollywoodissa ja toinen Vegasissa Bobby’s Roomissa. Paikalliselle kaverille oli käynyt tänä vuonna peleissä kylmät, ja hän oli menossa ensimmäisiin oikeisiin töihinsä rahoitusalan konsultiksi juuri Floridaan. Aikoi toki osallistua viikonloppuisin Hard Rockin peleihin. Olen muuten pitkään ihmetellyt, miten löysästi jotkut ammattilaisetkin vaikuttavat pelaavan tosi isoja pelejä, mutta mitä ilmeisimmin siellä tapahtuu paljon evoluutiotakin.
Ruokatauolla uudet kaverukset olivat mitä ilmeisimmin löytäneet toisenkin yhteisen kiinnostuksen kohteen. Heti oikealla puolellani ollut nimittäin haisi enemmän ruoholta kuin Kaivopuisto koskaan ja seuraavana istuvakin kikatteli siihen malliin, että oli tauolla tullut vedettyä muutakin kuin marlboroa.
Joku voisi ajatella, että hieroin käsiäni. Tämä oli kuitenkin huono uutinen, sillä näillä molemmilla oli isommat hivakat kuin miulla. Preflop en siis halua hiloturnauksessa maksuja yhtään millään, ja nyt tämä kaksikko olisi limpatessaan tai blindissa ollessaan viimeisenä ottamassa kantaa reissuihini. Lisäksi jos näillä pokeriammattilaisilla oli munaa polttaa jounia WSOP:n tauolla, eivät he olleet ensimmäistä kertaa piispaa kyydissä. Odotettavissa ei ollut nähdäkseni mitään lahjaa, mutta potentiaalista preflop-aggroilua kylläkin.
Aika pian otinkin ensimmäisen erän pilviveikkoja vastaan. Aiemmin mainitsemani epävarma kaveri oli jo oppinut, että pikkupino kannattaa lyödä reissulla itse sisään, jos aikoo hengissä pysyä. Hän kortti muutaman blindin pinollaan UTG:sta, ja Vegasin jointtaaja löi siihen vähän CO lisää. Heräsin SB:stä (=pieni blindi) AKK22ss. Olen käytännön varmasti edellä Vegasia (ässillä olisi tullut täysi potti), mutta en tykkää yhtään, kun flopillekin jää vielä vajaa potillinen lyötävää. Potitan kuitenkin, koska ranneketta ei tule ilman riskiä. Molemmat maksoivat.
Floppi oli kymppikorkuinen antaen miulle salettilown vedon. Menen alle all-in ja vihu maksoi instana. Siellä oli kasi kiinni ja sama salettilown veto A2389:ssä. Turnin rouva oli hyvä ja riverin kolmonen kvarteroi miut näppärästi. Palasin takaisin tuttuun pikkustäkkien maailmaan. Kvarteroijalle joku sanoi ”That is how you win the bracelets”.
Limiittihilossa kierroksen kippailtuani Floridan pössyttelijä avasi hijackistä (=kaksi positiota buttonista), miulla oli CO:ssa reilu seitsemän BB:tä eli isoa blindia jäljellä. Löysin A299:n ysivärin vedolla. Oletin naapurin tässä vaiheessa ja tuossa positiossa avaavan tiukkaa isoa blindia päin kaikki AA-, A2- ja A3-kädet ja lisäksi vielä muitakin härpäkkeitä. Ikuisesti ei voi kippailla, joten rereissaan. Muut kippaavat ja sieltä tulee 4-bet. Sanon ääneen ”vittu”, jota muut eivät ymmärrä ja maksan kaverin ässäparioletetun korotuksen. Flopissa on kolme pataa ja lown veto, miulla kuiva pataässä. Vetelen lowta katkeraan loppuun asti. Maksan riverissäkin jonkun 0,2 betsiä ysiparillani, jos vastassa olisi kuitenkin vain ylipelattu A2-harava. Ei ollut, vaan AAT9 kymppikorkuisilla padoilla.
Pelkät ässätkinhän olisivat riittäneet voittoon.
Katselin tiputtuani ympärilleni, missä Jussi luuraa, mutta sitäkään ei näkynyt. Näköjään oli tippunut 75:nä, mie olin 60:s. Toisin kuin Jussi jäin 2775:n dollarin rahastuksella tappiolle tekemäni re-entryn takia. Nevis hiipii yleensä paikalle, kun on viimeinen mahdollisuus kirjautua turnaukseen. Näin väistää re-entryt, mutta toisaalta myös aivan umpisurkeimmat pelaajatkin. Aikaa ainakin säästyy. Luultavasti jatkamme omilla tyyleillämme jatkossakin.
Tällä kertaa olen pelannut turnaukset absolutistina, ja suunnittelen näin tekeväni myös torstaiaamuna Suomen aikaa osaltani alkavassa 10.000 dollarin Main Eventissä. Pääsin kuitenkin neljä vuotta sitten rahoille hoitaessani kihtiäni kannabiksella Amsterdamin Master Classics of Pokerin pääturnauksessa. Lisäksi kun olin 2015 keväällä Amsterdamin WPT:ssä finaalipöydässä, siellä oli semifinaalivaiheessa kaveri, joka poltti joka tauolla rivakan jointin. Joten mitä ilmeisimmin pokerissa voi pärjätä pienessä pilvessäkin
.
P.S. Valitettavasti empiiriset tutkimukseni tukevat tulosta, jonka mukaan pokerissa parhaiten pärjää, kun pelaa absolutistina, hyvin levänneenä ja henkisesti tasapainossa. Tämä on kovin tylsä tutkimustulos.
