On kyllä sohlannut melko huolella, jos oltuaan 30 vuotta Wall Streetillä täytyy rahan takia tehdä vielä pari vuotta töitä. Toisaalta Margin Callissa trading-osaston pomoa esittävä Kevin Spacey on sohlannut nuorten miesten kanssa näiden tahdon vastaisesti sen verran, että on se sitten uskottava roolihahmoltaan Sam Rogersilla puuttuvan Fuck You -rahat.
Katsoin tänään toiseksi viimeisen leffan Sijoitustiedon ”10 parasta pörssiaiheista elokuvaa/TV-sarjaa” -listalta”. Se oli virhe, koska tulin pahantuuliseksi hyvästä kankkusesta huolimatta. Leffassa oli tosin suosikkinäyttelijöitäni, näiltä erinomaisia roolisuorituksia ja aihekin sydäntä lähellä. Olen nimittäin saanut aikoinaan lankapuhelimeenkin margin calleja, eli vakuudenhaltija on ilmoittanut, että tarvitsisi joko sulkea positiota tai toimittaa lisää vakuuksia.
Mutta ajaudun elokuvissa aina epätoivoon, jos pokerileffassa korotus on alkuperäistä betsiä pienempi (tämä ei mene läpi missään kasinossa tai edes hoolissa) tai sijoitusrainassa perusasetelma on täysin epäuskottava. Koska vihaan elokuva-arvostelujen spoilereita yhtä paljon kuin yhteisten varojen käyttämistä kampaajakäynteihin, avaan hyvin hämärästi, mikä ahdisti:
Ei edes rakettitieteilijä yhtäkkiä löydä jostain sijoitussalkusta aiemmin tunnistamatonta konkurssiriskiä, vaikka olisivat miten monimutkaiset sijoitusinstrumentit kyseessä. Ongelmapositioihin ajaudutaan yleensä pikkuhiljaa ja lopulta positiossa voi olla jäljellä lähinnä toivo, jos mitään ei tehdä. Position sisältämät riskit tulevat esiin siinä matkalla, eivätkä minään heureka-elämyksenä.
Lisäksi leffan nimi on täysin harhaanjohtava. Elokuva käsittelee jonkun nimettömän lasitornifirman omaa päätöksentekoa, jossa kukaan ei koskaan soita, eikä ole soittamassakaan kenellekään margin callia. Jäinkin pohdiskelemaan, ymmärsiköhän ohjaaja oikeasti elokuvansa nimen merkityksen.
Nuorena miehenä otin älyvapaita riskejä. Yhden margin callin saatuani kanitin jopa vähäksi aikaa omien optiokauppojeni vakuudeksi isovanhempieni verovapaita obligaatioita. Olinhan vastuullinen salkunhoitajansa ja heille nämä pörssistä ostanutkin. En nähnyt tässä silloin mitään riskiä, tiesinhän osakekurssien nousevan ja positioni oli viritetty siihen suuntaan.
Ja kyllä ne sitten nousivatkin ja sain obligaatiot vapaiksi. Joskin vuosia myöhemmin kuin alun perin ajattelin. Aikaa säästääkseni en katsonut omien vakuuksieni kärähtäessä tarpeelliseksi selitellä touhun riskittömyyttä mummille, mummolle tai näiden muille perillisille. Alkuperäinen ajatukseni oli selvitä parin viikon päässä olleesta yhdestä optioiden päättymispäivästä kuivin jaloin.
Haltijapaperit olivat hallussani, eli panttauskelpoisia. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin näen kyllä ilmassa olleen oikeitakin riskejä esimerkiksi poikki menemisestäni ja välien katkeamisesta kaikkiin lähisukulaisiin.
Pari vuotta myöhemmin rimpuiltuani itseni jo nettovaralliseksi sain margin callin pankkiiriliike Erik Seliniltäkin. Olin avannut sinne yhdelle sijoitusyhtiöistäni tilin opiskelukaverini Kallessa houkuttelemana. Soittaja ei ollut lomalla ollut oma meklarini, vaan esimiehensä tai saattoi olla jopa Seniilien capo di tutti capi eli toimitusjohtaja. Joku ruotsinkielinen nimi sillä kuitenkin oli.
Kertoi optiopositioni vakuusvaateen olevan niukasti yli vakuuden arvon. Tämä ei ollut yllätys, sillä seurasin kyllä ihan reaaliajassa optiokakkujeni (=sekä myytyjen osto- että myyntioptioiden) vakuusvaateita. Kysäisin, että voisiko pankkiiriliike kattaa tällä kertaa oikeasti marginaalisen ongelman. Pankkiiriliike on aina vastuussa asiakkaansa positiosta ja tuohon aikaan jotkut toiset välittäjät aika rutiininomaisesti kattoivat asiakkaidensa puolesta pieniä vakuusylityksiä.
Ehdotukseeni ei suostuttu, vaan dirika alkoi huutamaan suoraa huutoa, että se ei kerta kaikkiaan käy. Taisin huomauttaa, että olen maksanut aika paljon välityspalkkioita ja kyllä muissa kioskeissa se on aina välillä käynyt. Mutta no problem, suljen positiota sen verran kuin tarpeen ja näin tehtiin. Teoreettisesti on mahdollista, etten muotoillut lausuntojani mitenkään uberkohteliaasti.
Seuraavana päivänä (tuolloin posti toimi vielä rivakasti) sain irtisanomiskirjeen, jossa kerrottiin pankkiiriliikkeen keskittyvän isompiin asiakkaisiin ja irtisanovansa asiakkuuteni. Kysäisin kollegalta, jolla tiesin olevan samassa kioskissa pienempi ja passiivisempi salkku, että onko se saanut mahdollisesti mitään kirjettä. Ei ollut tullut. Olen myöhemmissäkin empiirisissä tutkimuksissani tullut tulokseen, että suomenruotsalainen ja eteläkarjalainen huumorintaju eivät ihan aina välttämättä kohtaa.
Pidin ja pidän irtisanomista hönönä hauiksen esittelynä. Vakuuksien kattamisesta puolestani kieltäytyminen oli pankkiiriliikkeen perspektiivistä ihan järkeenkäypä politiikka. Hyvin tuottavan ja vaivattoman (joskin pahasuisen) asiakkaan irtisanominen lama-aikaan (1994ish) taas oli jo melko äkkinäistä. Mutta varsin usein erilaisissa organisaatioissa nousevat ihmiset epäpätemättömyytensä tasolle.
Tämän episodin tapahtumien syyt ymmärsin hyvin. Mutta sitä en täysin ymmärrä, miten pankit päättivät väitetysti 15 prosentin vakuusvaateilla rahoittaa insider-kaupoista tuomittua Bill Hwangia. Billiä itseään pidän peliongelmaisena, joita arvopaperimarkkinoilla pyörii tällä hetkellä nähdäkseni enemmän kuin ainakin viiteentoista vuoteen. Hänen toimintansa ymmärrän ongelmapelaajia monissa eri pöydissä tarkkailleena hyvin, vaikken itse näe kovin valoisaksi riskeerata miljardiomaisuutta lisämiljardien takia.
Goldman Sachs otti ensimmäisenä napit pois Hwangilta ja alkoi latoa tämän kohdeosakkeita ostolaitaan. Muut rahoittajat sitten beesasivat ja osa vielä laskeskelee miljarditappioitaan. Billin rahasto Archegos Capital Management on jo varmasti varaton. Toivottavasti Billillä itselläänkin oli nimi jossain takauksessa, tosin voi hyvin olla, että ei.
Käytän itse luottolimiittejä vielä tänä päivänäkin, mutta hyvin maltillisesti. Joku 20% lainaa omia rahoja välillä vivuttamassa ei ole omasta perspektiivistäni mikään oikea riski. Yli neljännesvuosisataan ei ole kukaan rahoittajistakaan soittanut Mauno Koiviston sanoin ”Tarttis tehrä jotakin”.
Tosin kaikkien ei kannata velkavipua käyttää lainkaan. Jos on kykenemätön myymään tappiolla tai tunnistaa itsessään yhtään peliongelmaista, kannattaisi askarrella pelkästään omilla rahoilla. Muuten voi helposti päätyä hwangmaiseen tilanteeseen ja muut tekevät päätökset puolestasi.
Jos vakuudet kärähtävät, on kuitenkin miellyttävämpää pitää langat omissa käsissä ja päättää itse, mistä ja miten alkaa purkamaan kurapositiota. Eipä tarvitse ainakaan syyttää rahoittajia hätäisistä realisoinneista.
