Hyperaggressiiviset nettisankarit ovat suosikkivastustajiani liveturnauksissa. Heidän kanssaan on hauska pelata, ja heidät on ilo lähettää reilille puhisten omaa epäonnekkuuttaan ja kaljujen kyylien käsittämätöntä flaksia.
Nuore(mpa)na turnauspelurina en juuri saanut monsteristäkkejä turnauksen alkuvaiheessa. Tuolloin en ollut sen huonotuurisempi kuin nykyisinkään. Olin jo toki tuolloin syntynyt sunnuntaina.
Vanhoina huonoina aikoina ison nipun pystyi saamaan vain omalla erittäin hyvällä osumalla, jonka lisäksi vastustajalla piti olla hyvä, mutta aavistuksen heikompi käsi. Tämä on paljon vaadittu.
Nykypäivänä on tavanomaista, että hupparia syövä lapinkävijä lyö koko matkan. Jos loppuun mennessä on sattunut saamaan parin kasaan, se yleensä riittää. Toki matkalla joutuu maksamaan monta kertaa.
Minua itse asiassa nyppi alusta asti, kun luin ElkYn kirjaa ”Raiser’s edge”.Heti kirjan alussa esitellään ansiokkaassa nelikentässä dominoivat strategiat pokeriturnauksissa historiallisessa viitekehyksessä.
Viime vuosituhannella menestyksekkäimmät pelaajat pelasivat tiukasti. Ei koroteltu paljon ja varsinkaan ei maksettu juuri mitään. Tällä metodilla oikeasti pärjättiin, kun vastustajat maksoivat joka tapauksessa liian paljon.
Vuosituhannen vaihteessa tämän syrjäytti aggressiivisempi peli, jossa koroteltiin reippaasti myös tyhjillä munilla. Vanhaan voittavaan strategiaan nojaavat huomasivat kuivuvansa blindeihin.
2010-luvulle siirryttäessä on siirrytty entistä villimpään peliin. Sen lisäksi, että korotellaan reipaasti millä sattuu, niin myös maksetaan muiden korotuksia melko pehmeillä eväillä. Lisäksi rereissaillaan entistä iloisemmin. Neljäs korotus ilmalla ei ollut havainnoitavissa oleva ilmiö vuonna 1995. Nykyisin näitä näkee jatkuvasti.
Hyperaggressiiviseen peliin on olemassa vastalääke, joka tehoaa oikein annosteltuna erinomaisesti. Ei korotella juuri koskaan, mutta maksetaan paljon. Aggressiivisella maksamisella pärjäilee oikein hyvin pakonomaisten ylikävelijöiden kanssa.
Toki jos pelistrategia on tämä, sitä taas dominoi 90-luvun pelityyli, jossa ei paljon maksella eikä korotella. Näin päädytään nelikenttään, jossa jokaiselle pelityylille löytyy voittaja.
ElkYn teoksessa minua häiritsi sen erinomaisuus. Nuoren polven minua paljon menestyksekkäämpi pelaaja on kirjoittanut kattavan kirjan turnauspokerista, joka ei maksa juuri mitään. Lisäksi hän ajattelee pelistä samalla lailla kuin minä. Joskin hän on perehtynyt turnauspokeriin syvällisemmin ja osaa esittää asiansa paremmin.
Olemme erityisesti samaa mieltä siitä, että oma peli täytyy suhteuttaa jokaiseen vastustajaan. Jokaiselle seepralle löytyy kengittäjä. Jos pelaaja korottaa liikaa, niin täytyy maksaa vähän enemmän. Jos pelaaja kippaa liikaa, täytyy lyödä sitten sen verran enemmän ja näin edelleen.
Kaikissa voittavissa turnauspokeripelityyleissä yhteistä on, että kuolemaa ei saa pelätä.
Aggressiivisella maksamisella päätyy maksamaan aina välillä itsensä poikki ulkopuolisen silmin naurettavalla kädellä. Sitten vain jätetään pipopää aurinkolaseissaan myhäilemään ja suunnistetaan kohti seuraavaa turnausta.
