Itsehoito-oppaat ovat täynnä länkytystä mukavuusalueelta poistumisesta. ”Olet oman itsesi herra”, ”Vain sinä voit tehdä muutoksen” ja ”Ota itseäsi niskasta kiinni” ovat niissä toistuvia hokemia. Kun olet lukenut yhden, olet lukenut kaikki.
Huomattavaa kuitenkin on, että vaikkapa kissan kuolemasta masentunutta ei saa kehottaa ottamaan itseään niskasta kiinni, vaan hänelle täytyy osoittaa ymmärrystä. Painottaisin enemmän ymmärrystä ja vähemmän sairaslomaa. Tosin olen allerginen kissoille, joten en välttämättä pysty ymmärtämään sairasloman tarvetta kissanomistajan tavoin.
Valitettavasti mukavuusalueelta poistuminen on epämukavaa. Yksi ex-pokeriammattilainen kertoi minulle kippaavansa aina, jos tilanne on marginaalinen. Tämä on tie pienempään varianssiin, mukavampaan elämään ja yleensä lyhyeen ammattilaisuraan, sillä itse asiassa kyseessä on systemaattinen virhe.
Mason Malmuth kehotti marginaalisissa tilanteissa etsimään lisäinformaatiota. Tämä on muuten hyvä neuvo, paitsi etten ole koskaan käsittänyt, miksei sitä lisäinformaatiota voi etsiä aina ja kaikkialla ja joka kerta tehdä päätöstä kaiken saatavilla olevan informaation valossa.
Mie olen tykännyt rajatapauksissa valita aina aggressiivisemman lähestymistavan. Jos on vähän epäselvää, pitääkö maksaa, maksan aina. Kun on selvää, että ainakin maksaa pitäisi, mutta survominenkin vaikuttaisi ehkä olevan oikein, olen hyvin taipuvainen survomaan. Vaikka olen lähtökohtaisesti tiukka pelaaja (=pelaan vähän käsiä), päädyn näin antamaan koko stäkin actionia selkeästi keskimääräistä kyylää enemmän.
Olen ajatellut, että tällä lähestymistavalla olen aavistuksen viihdyttävämpää peliseuraa reippaille reissumiehille. Lisäksi pyrin samalla tekemään umpinittien elämän mahdollisimman sietämättömäksi. Näin esitettynä tämän saa kuulostamaan lähes nerokkaalta strategialta. Ammattipelurin kuuluisikin viihdyttää viihdepelaajia ja puristaa kivistä kaikki vesi irti. Tosin kun on Omahassa tarpeeksi monta kertaa survonut kärkirattaat kärkisettiä vastaan, ei enää välttämättä tunnekaan itseään Ajatusten Saimaan Kanavaksi. Ortodoksisesti toteutettuna maksimiaction-metodi on systemaattinen virhe sekin.
Eilen minulle kerrottiin mielenkiintoinen lähestymistapa, jota en ole ajatellutkaan. Jos olet kahden vaiheilla, tee se mitä ei tee mieli tehdä. Koska meillä kaikilla livepelaajilla on joitain tiedostamattomia säännöllisiä vuotoja, näin menettelemällä ne saattavat hyvinkin paljastua. Jaon jälkeenhän yleensä selviää, mikä olisi ollut oikea ratkaisu. Vähän enemmän pohdiskeltuani asiaa, tykkään edelleen konseptista kovasti.
Toki kaikki ”tee aina näin” ohjeet ovat lapsellisia. Kun esimerkiksi viestittelen kesken pelisession pelaavani päin vaginaa, henkinen valmentajani muistuttaakin yleensä, että mitäs jos jatkossa pelaisin jako kerrallaan. Tämä on nerokas ohje, koska juuri niin sitä pokeria pitäisi aina pelata.
Melko yleisesti on jo tiedossa, että yhdessä jaossa kannattaisi tehdä olemassa olevan rajallisen informaation varassa mahdollisimman optimaalinen päätös. Jälkikäteen sitten pyritään objektiivisesti tarkastelemaan tehtyjen päätösten laadukkuutta ja ottamaan virheistä oppia. Tosin esimerkiksi omaa peliäni tarkkailemalla olen havainnut, että tämän itsestään selvän lässytyksen käytäntöön soveltaminen ei ole niinkään helppoa.
Omaan paljon tiedostamianikin vuotoja, joista en ole päässyt eroon. On paljon mukavampaa lukea kännykästä Economistin twiittejä kuin koko ajan haukan katseella seurata peliä. Kanssapelureiden heikkotasoisten juttujen mukana jaksaa paljon paremmin nyökkäillä, jos on joku drinkki, mitä siemailla siinä sivussa. Ja onhan se nyt noloa, jos ammattilainen joutuu tarkistamaan omat korttinsa uudelleen. Muistan tältäkin vuodelta neljä jakoa, joissa muistin kortit väärin, ja näissä menetetty ammattipelurin kunnia, toki hävittyjen eurojen lisäksi, sattuu vieläkin. En suhtaudu mitenkään optimistisesti kykyihini korjata näitä systemaattisia virheitä. Olen näistä kaikista nimittäin avautunut aikaisemminkin.
Jos et osaa, voit aina opettaa. Suosittelenkin muille astumaan pokerissakin pois mukavuusalueelta, joskin varovaisin askelin. Opiskelu on tietysti vähemmän mukavaa kuin pelaaminen, mutta esimerkiksi uuden pelin opettelu voi olla indeksisäästämistä parempi investointi. Olen monet kerrat pelannut lyhytkätisessä pöydässä, jossa yhdellä pelureista on ollut vaikeuksia lukea boardia. Vieressä on jumittanut täydessä texaspöydässä ihan pokeriosaavaa väkeä, joka ei joko koskaan pelaa shorttia tai omahaa tai kumpaakaan. Minulla ei ole tästä mitään valittamista, lyhytkätisen omahan pelaaminen toistaitoisten kanssa on reikistä huolimatta parasta viihdettä. Olisiko teksumiesten kuitenkin tosi-tv:n sijaan kannattanut katsoa vähän omahavideoita?
Yritän kuitenkin itse astua säännöllisesti myös mukavuusalueen ulkopuolelle. Ostin esimerkiksi hiljan uuden puhelimen. Siihen appien asentaminen ja niiden käyttämisen opettelu on minulle nautinnollista kuin Ilta-Sanomien kommenttiketjun lukeminen. Paitsi että iltapäivälehtien yleisökommentteja lukiessani tunnen itseni tosi fiksuksi ja uutta puhelinta räplätessäni käsittämättömän tyhmäksi.
Toki elämän tarkoitus on onnellisuus, joten en varsinaisesti kehota ketään panomiestä muuttamaan munkiksi Tiibetiin tai täydestä pikkuteksusta ilon irti ottavaa syöksymään välittömästi isoon shorttiomahaan pelkästä epämukavuusalueelle astumisen ilosta.
Hiljaa hyvä tulee.
Mie esimerkiksi suunnittelen seuravaksi opettelevani pelaamaan kunnolla 2-7 triple drawta. Vaikka pokerin opiskelu ei olekaan minulle ihan keskustapuolueeseen liittymiseen verrattava askel epämukavuusalueelle, vaatii tämä kuitenkin hiukan verta, hikeä ja kyyneleitä. Osaan jo perusteet ja loput on lähinnä puuduttavaa ulkoa opettelemista. Mutta 2-7 on heikoin pelini 8-Gamessa ja arvelen lähivuosina päätyväni sutimaan vähän sitäkin.
Ja jos vaikka oppisin vähän nöyremmäksi ja vaikka tarkistaisin korttini vähän ahkerammin – ja piikkaisin huolellisemmin. Yhä edelleen vähän väsyneenä katson kortit niin, että erityisesti oikean puolen kaveri saattaa ne nähdä. Nämä molemmat voi tehdä hyvin vain jako kerrallaan ja sitten toistettava ja toistettava. Alkoikin jo vähän ahdistaa, että miten mahdan suoriutua.
Jos ei mukavuusalueelta poistuminen maistu, vaan omassa kuplassaan viihtyy erinomaisesti, en suosittele omaa seuraani. Lempiviihdettäni on nimittäin tyrkkiä ihmisiä ulos mukavuusalueeltaan. Kyselen esimerkiksi säännöllisesti konservatiiviosastolta, mitä niiden seksielämään kuuluu. Vasemmistolaisilta taas tiedustelen, että jos ei kymmenen miljardin julkisen sektorin vaje ole tarpeeksi, niin paljonko sitten riittää. Suomi ensin -väeltä taas haluaisin saada selville, miksi ne ovat pukeutuneet mustiin ja jättäneet valkoisen hupun kotiin. Tällä metodilla saa muuten uusia ystäviä. Ei tosin siitä, keneltä kyselee, mutta muu seurue yleensä ilahtuu sekä kysymyksestä että siitä seuraavasta änkytyksestä.
Joka tapauksessa jos pokerissa pysyttelee ikuisesti mukavuusalueellaan, voi ihan hyvin onnistua nauttimaan pelistä koko ikänsä. Tosin kannattavin mahdollinen metodi tämä ei ole.
