Aloittelevana pokeriammattilaisena sorruin usein minulle hyvin muutenkin tyypilliseen ylenmääräiseen yleistämiseen. Alkuunsa esimerkiksi pidin kaikkia ranskalaisia pelaajia samalla tavalla huonoina. Myöhemmin olen oivaltanut, että jokainen pokerinpelaaja on yksilö kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Olen kierrellyt Pokerihuonepaidassa European Masters of Pokeria kolmen kauden verran. Kolmessa ohuessa rahastuksessa ei ole paljon lapsille kertomista. Reissut sen sijaan ovat olleet pääsääntöisesti vähintäänkin vauhdikkaita, mutta myös opettavaisia. Esimerkiksi sen, että Evalta voi tilata myös vissyä, olen oppinut tällä kaudella.
Pöydässä pilkkimisen ja Pokerihuoneen tarjoilun tehokkaan hyödyntämisen lisäksi olen tehnyt havaintoja ympäristöstäni. Se on muuttunut radikaalisti puolessatoista vuosikymmenessä. Ympäristölläni tarkoitan pelaajia, jotka turnauksia pelaavat. Peli on edelleen sama, mutta valtaosa isojen turnausten osanottajista pelaa sitä eri tavalla kuin 90-luvulla oli tapana.
Nykyisin en tee mitään lopullisia johtopäätöksiä kenenkään pelaamisesta ulkonäön tai kansallisuuden perusteella. Kultakäätyinen käkkäräpää voi olla paatunut kyylä, siinä missä armanipukuinen vanhempi herrasmies saattaa paljastua patologiseksi bluffaajaksi.
EMOP Riikassa oli paljon pelaajia Ruotsista, Latviasta ja Irlannista. Pelkän pelaajan kansallisuuden perusteella pystyi kuitenkin esittämään jo melko valistuneen alustavan arvauksen tulevasta pelityylistä. Osoittaakseni, etten ole turhaan kehittynyt 1990- luvulta, teen tässä joukon reippaita yleistyksiä.
Tyypillinen ruotsalaispelaaja juo Red Bullia vodkalla tai ilman lippis vinossa. He reissaavat pienesti lähes joka potin, joka avaamattomana heille tulee. Jos he muistavat jonkun reissanneen aiemmin samalla tasolla, he rereissaavat tätä pienesti. Jos kaksi tällaista osuu isolla stäkillä samaan pöytään, on toisella ennen pitkää monsteristäkki ja toinen vaatii baaritiskillä Red Bulliin lisää vodkaa.
Tällaisia vetureita löytyy nykyisin tosin kaikista kansallisuuksista. Kyseessä on videokoulutettu internetjyrä, joka pelaa netissä 16 turnausta kerrallaan. Liveturnauksissa valitettavasti joutuu painamaan ihan vain yhtä pöytää. He tuntuvat olettavan, että kukaan pöydässä ei keksi, että jos avaa puolet käsistä, ihan jokainen ei välttämättä ole kuvapari.
Latvialaiset taas pääsääntöisesti odottavat kuvapareja. Jos niitä ei tule, tätä voivotellaan näkyvästi. Ässäkallella toki survotaan isosti kaikki keskelle vastustajasta sen suuremmin murehtimatta. Blindeihin kuivuminen on latvialaisen tavallisin syy poistua turnauksesta.
Latvialaiset kokevat tässä yleistyksessä tavallista enemmän vääryyttä. Heidät pitäisi paremminkin määritellä isäntäkaupungin vakiopelaajiksi. Tällaisia paikallispelaajia löytyy joka maasta.
1990-luvulla nämä ”paikallispelaajat” limppasivat ja maksoivat sitten reissun. Jos floppi ei osunut, he kippasivat. Jos floppi osui millään tavalla, he check-callasivat loppuun asti. Valitettavasti tätä pelaajatyyppiä vähänkään isommasta turnauksesta löytää enää kovin harvoin. Blindeihin kuivujat ovat korvanneet checkcallaajat.
Irkut taas eivät halua jäädä flopin armoille. Ylisuuri reraise allin on heidän tavaramerkkinsä. Pokerikirja “Kill Phil” lienee Dublinin lukion suoritusvaatimuksissa. He eivät kuole blindeihin, vaan syöksyvät kyllä pikkustäkin, kun tilanne siihen pakottaa. He malttavat odottaa kortteja varsin pitkään, mutta eivät käden saadessaan juuri välitä kuka on avannut ja mistä positiosta.
Internetsankareiden ja blindeihin kuivujien kanssa pelaaminen on mielestäni varsin hauskaa. Kill Philit tekevät elämän vähän hankalaksi. Tosin nämä poistuvat häiritsemästä isostäkkisen lippismiehen saadessa kallet, kun heillä on kasit. Eivät lukioikäiset nuoret miehet punatukkien isoja puskuja huonoilla maksa, mutta partasuilla kyllä.
Väitteelle, että pokerin perustotuudet ovat muuttuneet, olen tuhahdellut jo pitkään. Peli ja matematiikka ovat edelleen samat, pelaajien ranget vain ovat vaihtuneet. Eli mukana on edelleen monenlaista vipeltäjää.
