Olen selkeästi old school-pelaaja turnaustenkin suhteen. Kuulin turnausviikon aikana useammalta nuorelta mieheltä, ” miten turnauksessa pitää yrittää päästä arpomaan isoa pottia”. Kippini omahan finaalissa tuomittiin naurettavaksi. Minun ajatukseni ei ole päästä arpomaan isoa pottia, vaan välttää all-in showdowneja kaikin järjellisin keinoin.
Kun tipuin pääturnauksesta kallet vastaan vitoset, en hirveästi pitänyt Michel Tureniacin maksusta, muuten kuin omalta kannaltani. Olin pikkustäkki tilanteessa, jossa alla on solidi reissu (Seppo Parkkinen keskipositiossa) ja solidihko maksu (Tureniec buttonissa).
Minä pusken SB:stä rangella AK, 99+, jos solideilla vastustajilla tässä tilanteessa ei ole kippitilaa. Tiedostamalla tämän voi sen kippitilan löytääkin, vaikka jako pitää voittaa vain kerran kolmesta, jotta maksu olisi kannattava. Niin old school en sentään ole, ettenkö toivoisi tässä maksua.
Administeri analysoi, että hän on nähnyt tämän kaverin flippaavan mielellään ja voittavan paljon rahaa EPT:llä, joten maksu oli hyvä. Tämä on tulosorientoitunutta analyysia. Minun mielestäni maksu oli standardi, mutta ei hyvä. Vaikka minä vastoin kaikkia odotuksia saisin potin raakana, niin jäisin edelleen epätoivonipuksi. Mitä muuta vasemmalle puolelleen pitkässä turnauksessa haluaa, kuin nitin pikkustäkillä? Minun turnausfilosofiani mukaan annetaan pikkunippujen pysyä epätoivossaan ja jatkaa kituuttamista. Tarpeetonta tuplausta pitää välttää.
Jos omahaturnauksessa olisivat muut pelaajat pelanneet tällä filosofialla, niin minä naurunipullani en olisi koskaan nähnytkään finaalipöytää. Olisin kuollut juuri siihen pöytään, missä minulla jäi keräilyerät jäljelle. Mutta koska kaikki halusivat innokkaasti tukea minun moninkertaistamispyrkimyksiäni, niin kohosin naurunipusta epätoivonipuksi. Epätoivoaan ei pidä koskaan menettää, ja pidinkin hyvää huolta epätoivonipustani koko lopputurnauksen ajan. Itse asiassa naurunippunikin tyrkkäsin mielestäni järkeviin paikkoihin.
Ymmärrän kyllä taustalla piilevän ajatuksen ”vain voittajat lasketaan” tässä halukkuudessa arpoa. Minä en tavoittele sponsorisopimusta enkä nimeä lehteen. Yritän vain ansaita elantoni, ja siihen sisältyy tehdä mahdollisimman monia mahdollisimman positiivisen odotusarvon päätöksiä. Hyviä päätöksiä, yksi kerrallaan. Voittoa pitää toki tavoitella, mutta myös muista rahasijoista maksetaan.
Sen sijaan hyvän pokeripöydän muuttamista flippipöydäksi en ymmärrä millään lailla. Katsoin vierestä 5-5-pöydästä, kun 40-40 pöydässä päädyttiin flippaamaan. Pöytä ei ollut erityisen hyvä, myönnetään. Mutta vähintään se oli sellainen, jossa kun yksi häviää ensimmäisen settinsä, niin kaikilla muilla on kivaa. Joten hyvin työnsä tekemällä tästäkin oli mahdollista kaivaa paljon positiivista odotusarvoa.
Nyt tulema oli se, että yksi kaveri lähti kotiin paalaamaan, ja viisi lähti kotiin vetämään lämmöissä nettiä. En tiedä, mutta pidän mahdollisena, että joku flippaajista hävisi isomman summan, kuin mihin ainakaan hymy suussa oli varaa. Viiden kilon flippeihin vaaditaan melkoinen kassa.
Minä sen sijaan tein työni hyvin. Istuin sisukkaasti pienimmissä pöydissä ja voitin lähes joka päivä. Tällä kertaa pokerijumalat suosivat pelkureita, ja tiputin jopa jackpotin. 4200 eroa plussaa jackpotista oli kiva lisä hyvälle turnausviikolle. Jäin siis voitolle turnauksista, käteisestä ja jackpoteista.
Jäin voitolle jopa automaateista. Olin unohtanut yhden chipin taskuun, ja kävin sunnuntaina aamukävelyn lomassa vaihtamassa sen. Kasinolla tyrkättiin käteen lappu, jolla sai pelata viidellä eurolla automaatteja. En ollut Grand Casinolla koskaan automaatteja pelannut, joten niiden pelaaminen oli varsin haastavaa. Sain lapun koneeseen sisään, ja sillä sai jotain krediittejä, ja sitten sai painella nappeja. En tajunnut oikein, mitä viivaa piti jännittää, kun niitä oli niin kovin monta, mutta krediittien kasvaessa varmaan voitti ja pienetessä hävisi.
Euro viisikymmentä sain cashattua. Tämä oli tärkeä voitto, sillä olin viimeisen kymmenen vuoden periodilla dollarin häviöllä automaateista. Vegasissa pokeritoimittaja ja –tuottaja pilkkasivat minua peliongelmaiseksi, kun en uskaltanut automaatteja pelata. Laitoin dollarin yksikätiseen, nykäisin, ei palautusta ja lopetin. Nyt voin kehuskella olevani voitolla automaateista melko pitkällä ajanjaksolla. Nuoruuden huoltoasemapelejä tässä ei nyt tullut kuitenkaan kuitattua.
Haluttomuuteni pelata negatiivisen odotusarvon pelejä on osin myös ongelmallista. Menin maanantaina kasinolle katsomaan, josko olisi turnausvoittajia antamassa rakebackia tai -häviäjiä hakemassa tappioitaan takaisin hinnalla millä hyvänsä. Käynnissä olikin eloisan oloinen 5-5 dealer’s choice. Ongelma oli kahden hengen jono.
Jonotin neljä tuntia. Kasino on varsin tylsä paikka, jos ei pelaa mitään. Odotellessa otin kaksi siideriä, yhden valkoviinin, kalakeiton ja kahvin ja konjakin. Lopulta keksin mennä naputtelemaan Grand Casinon elektronista pokeripöytää eli Lightning Pokeria. Minun kannaltani olisi luultavasti ollut parempi pelata jotain pienen negatiivisen odotusarvon pelejä, kuin tissutella ja kuolla tylsyyteen. Kun lopulta pääsin pöytään, peli meni poikki alta tunnin.
Siinä, että syyttää minua alkoholiongelmaiseksi on kuitenkin paljon paremmin jäljillä, kuin jos syyttää minua peliongelmaiseksi. Sen sijaan monen ammattipokerinpelaajan olisi syytä tarkastella arpomishalukkuuttaan ja muita pelejään peliongelman perspektiivistä. En näe mitään pahaa pienessä viihdepelaamisessa, mutta jos on peliongelma, se kannattaa tiedostaa ennen kuin homma karkaa lapasesta. Kaikki ammattipelaajat ovat peliriippuvaisia (riippuuhan elanto siitä), ja osa on varmasti myös peliongelmaisia. Ja osalla ammattipokerinpelaajista on muu pelaaminen karannut lapasesta jo ajat sitten.
Elämän pieniä iloja osa 5: ATH. Termin merkityksen voi selvittää vaikkapa Pikku-Pron päiväkirjasta, jossa se on parhaimmillaan joka toisessa postissa.
