Pokerissa voittaminen vaatii paljon verta, hikeä ja kyyneleitä. Kovalla työllä hankittujen rahojen hukkaaminen taas on hyvinkin helppoa. Tätä olemme peluriporukassa taivastelleet tälläkin viikolla käynnissä olevan Fennia Grand Slamin yhteydessä.
Mike Sextonin kirja kolmen vuoden takaa kertoo yhden Poker Hall of Famen jäsenen tarinan, jossa rahaa kyllä tulee, mutta useimmiten kaikki myös menee. Pidänkin kirjaa aavistuksen arveluttavana, koska se tarjoaa pelureille mallin, jossa pelikassan riittävyydestä ei turhia murheita oteta.
Mike muun muassa hehkuttaa Stu Ungaria ja Phil Iveytä kuinka heidän lahjakkuutensa pokerissa oli kiistatonta, samaten kuin mieletön määrä vedonlyöntihalukkuuttaan. En väitä yhtään vastaan.
Pidän kuitenkin Ungaria ja Iveytä malliesimerkkeinä, miten hyvät pokerirahat poltetaan savuna ilmaan. Stu kuoli 35-vuotiaana huumeisiin kälyisessä vegasmotellissa. Phil on hengissä ja edelleen hyvin arvostettu pokerinpelaaja.
Toistaiseksi julkiset pelinsä ainakin USA:ssa lienee pelattu, koska Borgatan lakimiehet velkomuskanteineen seuraavat miehen liikkeitä tarkasti.
Tosin Poker Hall of Famen jäsen vuodesta 2009 kertoo tarinansa erityisesti itseään säästelemättä. Aika harvoin amerikkalainen peluri kertoo omaelämäkerrassaan, miten rahan paineesta mureni käsiin golfkentällä. Vähemmän merkityksellisistä asioista, kuten avioeroistaankin Mike syyttää lähinnä keskittymistään pokeriin, vedonlyöntiin ja golfiin. Jotkut vähäisemmät kertojat ovat löytäneet vikaa enimmäkseen siipoistaan.
Yleensä en lainaa ainakaan amerikkalaisten kirjojen takakansia, koska ne ovat yleensä pelkkää hehkutuksen hehkutusta. Doyle Brunsonin kanssa olen kuitenkin tällä kertaa samaa mieltä, ja miekin väitän, että jos tykkää pokeri-, golf- tai vedonlyöntitarinoista, tykkää myös Life’s a Gamblestä.
Kaltaiselleni pokerihistoriafriikille tämä on pakollinen luettava. Onnekseni törmäsin tähänkin elokuussa WSOP:n kirjadeskillä, vaikka olin hakemassa vain uutta Mixed Game -opusta. Epäilen, etten olisi koskaan netistä kirjaa tilannut, koska olisin pelännyt sen olevan tyypillinen itsekorostusta täynnä oleva jenkkielämäkerta.
Suurin osa pokeriväestä tuntenee Mike Sextonin WPT-selostajana ja Party Poker -kasvona. Ei sentään ihan niin tunnettuna kasvona kuin Joni Jouhkimainen, mutta melkein.
Joni voitti eilen Fennia Grand Slamin viiden kilon texasin, Sextonin edellisestä voitosta on jo kolme vuotta. Eikä WPT-pyttykään vastaa Grand Slam -lautasta.
Mie taas tutustuin Mikeen siellä, missä kaikki sivistyneet ihmiset aikoinaan viettivät paljon aikaansa, eli Aviation Club de Francen baaritiskillä.
Sexton tuli joksikin aikaa koittamaan onneaan Euroopassa, kun Amerikassa oli tullut paljon epäsuotuisia lopputuloksia erilaisissa joukkueurheiluotteluissa. Urheiluvedonlyöntiin niin Mike kuin monet muutkin ammattipelurit ovatkin hukanneet valtaisat pinot hyvää pokerirahaa.
Pariisi kohtelikin Mike verraten hyvin, hän esimerkiksi voitti useita turnauksia. Paikanvalinta oli loistava, koska esimerkiksi vuosituhannen vaihteen Lontoossa olisi ollut kyyti paljon kylmempää. Mike oli nuoruudessaan pelannut paljon kaikenlaisten rosvojen kanssa, joten hän viihtyi hyvin ranskalaistenkin seurassa.
Tiesin Sextonin etukäteen pokerikirjojen ja Card Playerin perusteella, joten vähän hämmästelin, kun hän avoimesti kertoi poikkinaisuudestaan juotuaan melkein puolentoista pulloa Heinekenia. Tämä on melko epäamerikkalaista, siellähän yleensä tarinoissa kaikilla bisnekset menevät hyvin ja rahaa riittää niin että Grand Canyon tarvittaessa täyttyisi.
Toinen yllätys oli, että Mike oli hyvin tavallisen kuolevainen pelaaja. Johan Storåkers analysoi häntä 19 vuotta sitten Pariisissa ” Luulin hänen olevan hyvän pelaajan”. Johan tosin saattoi puhua happamista pihlajanmarjoista, koska Mike jäi edelleen turnaukseen maksettuaan AQ:lla Johanin isosti 4-bettaamat naulat.
En missään nimessä sano Mikeä huonoksi peluriksi, mutta tuon ajan eurooppalaiset huippupelaajat olivat ainakin askeleen pari edellä. Aviationin vakkarit eivät aivan kaikki pokerissa olleet kuitenkaan – Sextonin onneksi – ihan intiaaniheimon tarkimpia jousiampujia.
Hyvin sydämellisenä ihmisenä Miken opin joka tapauksessa tuntemaan. Uskon hyvin kirjassa olevan tarinan, miten Mike viimeisenä mohikaanina jaksoi yrittää pitää kaiken käsiinsä saaman rahan narkkaavasta Stu Ungarista huolta, vaikka omat taloudelliset mahdollisuutensa olivat hyvin rajatut.
Pariisissa esimerkiksi turnausviikkojen päätteeksi oli yleensä pelaajien ja henkilökunnan yhteiset bileet. Mike nappasi siellä irlantilaiselta kollegaltani kuuleman mukaa diilereiden pöydän laskun ja sanoi, että eiköhän pelaajat hoida tämän. Tosin muut – paljon varakkaammat pelurit – eivät olleet kovin hövelillä tuulella. Mike latoi omat taskunsa tyhjäksi etsien high rollereista epätoivoisesti lisää maksuhalukkuutta. Ammattilaiskolehti ei riittänyt piikin tyhjentämiseen, eikä Mikellä selvästi ollut enempää. Lopulta muistaakseni Aviationin pokerihuoneen vetäjä Bruno Fitouzzi pelasti Miken tukalasta tilanteesta.
Mike teki isot hillot Party Pokerista, mutta ne meinasivat jäädä purkittamatta heti lähtötelineissä. Hänelle tarjottiin elämänsä tilaisuutta päästä isoihin rahoihin käsiksi, mutta hän vaati saada käteisennakkoa, koska ”joitain asioita piti hoitaa” (pelivelkoja veikkaan) ennen mahdollista Intiaan lähtöä. Tarina kuitenkin päättyi melko onnellisesti. Mutta jos edessäsi on paperi, joka tarjoaa riskittömän mahdollisuuden elämäsi tilin tekemiseen, ei ennakon kinttuaminen välttämättä ole odotusarvomielessä kovin fiksua.
Kirja on ilman muuta lukemisen arvoinen, mutta älkää tehkö niin kuin Mike on tehnyt, vaan tehkää niin kuin mie sanon. Riskejä voi toki ottaa, mutta poikkimenemistä pitää väistellä vielä enemmän kuin Phil Ivey Borgatan lakimiehiä.
P.S. Phil Galfond twiittasi:
“I took big risks with my bankroll early in my career. With $90k, I played 50/100nl & lost $45k. With $800k, I played 300/600nl & lost $400k.
After each, I mentally reset, moved way down & slowly rebuilt. Either could’ve ended my career if I wasn’t willing or able to do so.”
Tämä on ihan ok. Nuorena on joskus järkevääkin ottaa isoja riskejä. Mutta jos tarina olisi, ”Oli 800K, pelasin 300/600NLH, ja hävisin kaikki”, olisi kyseessä ollut vastuuton hönöily. Rahalla voi gämblätä isostikin, mutta kyllä varsinkin isoa rahaa kannattaa suojella. Sitä on vaikea saada, mutta äärimmäisen helppo menettää.
P.P.S.
Galfondin lisäksi twitteristä löytää sekä umpikonservatiivisen ikivanhan äijän eli Doylen että ikipositiivisen Mike Sextonin ja paljon muitakin pokeritähtiä, kuten Jonin. Pokerisivutkin twiittailee melko ahkerasti jotain omasta mielestään hyvinkin hauskaa melko niukilla tykkäyksillä varustettuna.
