Luetutan kolumnini aina välillä jollakulla sopivalla uhrilla ennen julkaisua. Omalle tekstilleen ovat kaikki sokeita, plus on hyvä tietää, jos tulee tölväistyä jotain vahingossa. Tahalliset tiedän muiden oikolukematta.
Viimekertaiset kommentit olivat, että ”Pitääkö aina vittuilla kaikille?”(totta kai pitää) ja ”Turhaan mä sulle mitään sanon” (oikein).
En juuri yksittäisistä kritiikeistä hermostu, koska yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Mutta pahempaa on se, että olen menettänyt lukijoita. En kovin paljon, mutta kuitenkin. Lappeenrannan torilla opetettiin, että kun asiakkaat vähenevät, pitää tehdä jotain.
Olen yrittänyt saarnata vähän kaikenlaista. Siinä sivussa olen suututtanut ainakin naiset, vasemmistolaiset, persut ja uskovaiset. Mikään saarna ei ole mennyt juuri kenellekään perille. Käärmettä ei saa pyssyyn, ja käännyttämiseen tarvitaan selvästi taitavampia kavereita.
Tämä pätee havaintoihini elämässä muutenkin. On pahoja ihmisiä, jotka pysyvät pahoina, vaikka mitä tekisi. Hyvät ihmiset ovat yleensä laiskoja, eivätkä reipastu, ennen kuin oma hyvinvointi on uhattuna. Harvat hyvät ja ahkerat ihmiset ovat pääsääntöisesti lapsellisia ja yksinkertaisia.
Tässä en tarkoita, että minä olisin omasta mielestäni hyvä ja ahkera. Olen enimmäkseen sekä paha että laiska. Saadessani jotain harvinaisia hyvyys- ja ahkeruuspuuskia, olen lapsellinen ja yksinkertainen, kun kuvittelen, että pystyisin muuttamaan jotakin.
En usko isoihin elämänmuutosprojekteihin. Siirrän kuitenkin vähän painopistettä saarnamiehestä läppäjätkäksi. Aion kertoa pokeritarinoita alkaen vuosta 1995 yhden kultakin vuodelta. Väliin tyrkkään todennäköisesti jonkun saarnankin. Mihinkäs koira karvoistaan pääsee?
Amsterdamissa ystävyyssuhteita syventämässä
Vuoden 1995 marraskuussa olin pelannut puoli vuotta pokeria voittamistarkoituksessa. Tarkoitus oli onnistunut paremmin kuin aloittaessani kuvittelinkaan. Pelasin täysin ammattimaisesti, joskaan en myöntänyt olevani ammattilainen muille kuin silloiselle vaimolle. Irtisanoin omaisuudenhoitoasiakkaat seuraavassa kuussa ja alanvaihtopäätökseni oli lopullinen.
Polleina nuorina pokerinpelaajina matkasimme Amsterdamiin Master Classics of Pokeriin isolla peluririmpalla. Majoituimme pieneen Smitt-nimiseen hotelliin. Miehet olivat rautaa totta kai, mutta hotellin seinät paperia.
Rahasäilönä toimi yksi kassakaappi hotellin respassa, johon kaikki asiakkaat laittoivat rahansa ja passinsa. Tänä päivänä pitäisin mieluummin taskussa, kuin tuollaisessa Fort Knoxissa. Hotelli oli halvin, jonka olimme onnistuneet löytämään Töölön matkatoimistosta kyselemällä. Internetistä ei tuohon aikaan todellakaan googlailtu hotelleja vieraista maista.
Pääpelinä Amsterdamissa oli limiittiholdem. Pelasin enimmäkseen 40/80 guldenia (=n.18/36 euroa) peliä. Pärjäsin ihan siedettävästi, vaikka peli oli erilaista kuin Helsingissä. Helsingissä splitpelit olivat varsin löysiä, niin kauan kuin kestivät. Hollannissa pelattiin sen sijaan tiukahkosti mutta huonosti.
Olin lukenut Advanced Holdemin siihen mennessä ainakin kymmeneen kertaan, eikä minulla ollut tulppaanimaan peleissä suurempaa hätää. Jos ei Sklanskyn ohjeiden pohjalta pysty biittaamaan täyden ringin peliä, niin on hyvä vaihtoehto etsiä parempi peli.
Pelasin myös kaikki turnaukset. Turnauspeliosaamiseni oli tuolloin pitkälti sillä tasolla, minkä muut luulevat sen olevan tänä päivänä. Rahoille pääsy ei ollut lähellä yhdessäkään eventissä. Rahapelivoitot veivät reissun kuitenkin plussalle.
Ystävälläni, joka oli aikoinaan antanut narkkarille ensimmäisen piikin, eli David Hayanon ”Poker Facesin”, ei mennyt aivan yhtä hyvin. Toiseksi viimeisenä päivänä hän tuli minulle avautumaan, että pataan oli tullut. Minä tietysti lohdutin parhaan kykyni mukaan. Sanoin ”Mene hotellille lukemaan kirjoja. Ei täällä voi oikeasti hävitä”.
Lausuntoni oli typerän ylimielinen ja kertoo paljon lohdutustaidoistani. Lisäksi olimme viikon reissussa, joten arvioni tappioreissun mahdollisuudesta hyvälle pelaajalle jätti varianssin huomioon ottamatta kokonaan.
Holland Casinosin pokeripöydissä ei vielä vuonna 1995 saanut juoda lainkaan alkoholia. Turnauksen loputtua tarjolla oli vain 20/40 ja 10/20-peliä. Kuulin kokeneemmilta pokerinpelaajilta, että turnausviikon viimeisenä päivänä voi huoletta ottaa habandaa. Vauriot eivät ole kovin isot, ja lentokone lähtee kohta.
Tätä perinnettä olen myöhemminkin pyrkinyt noudattamaan. Valitettavasti se on välillä laajentunut käsittämään muitakin päiviä.
Kun suomalaisella miehellä alkaa suu napsamaan, niin hän tavallisesti osoittaa merkittävää kekseliäisyyttä. Me standardiugreina tilasimme baarista gintoniceita ilman jäätä ja tikkua. Kannoimme ne sitten nurkan taakse pöytään ja joimme ”vettä”. Paikalliset ihmettelivät, kun isot miehet kikattelivat vesilasit kädessä. Arvelivat varmaan meidän olevan pilvessä.
Taksissa Schipholelle juttelimme mukavia taksikuskin kanssa Jari Litmasesta, joka oli juuri noussut jalkapallomaailman tietoisuuteen Amsterdam Ajaxissa. Kiistelimme tulisiko hänestä parempi kuin Dennis Bergkampista. Kerroimme rinta kaarella olevamme pokerinpelaajia.
Pieniä taloudellisia vastoinkäymisiä kokenut ystäväni takapenkillä ei osallistunut keskusteluun. Puukenkäsuhari osoitti häntä ja sanoi, että ”tuo mies ei ainakaan sitten voittanut”. Minä valotin sitten hänen menestystään ystävälliseen tyyliini.
Meni monta vuotta, että välimme palasivat lähellekään ennalleen. Joskus voisi oppia pitämään suunsa kiinni. Tosin en sinänsä omalta kohdaltani pidä tätä kovin todennäköisenä.
