Kesällä pokeri-Cooperissa olin ajanottajana. Yritin kannustaa juoksemaan kykeneviä parhaani mukaan. Ystäväni JR kertoi olleensa hyvin lähellä keskeytystä tämän ansiosta.
Tämä oli kulttuurillinen ymmärtämisongelma. Minä tulen Kimpisen kentän kulttuurista, jossa maksimisuorituksen tekijöitä oli tapana kannustaa. Toisaalta tulen myös karjalaisesta vittuilukulttuurista. JR luuli minun vittuilevan, vaikka vilpittömästi pyrin tukemaan suoritusta.
Tästä ei jäänyt henkisiä vammoja, koska keskustelimme asiasta ja JR kuunteli ja uskoi tarinani. Usein erilaisista väärinkäsityksistä jää pahoja arpia tai jopa avohaavoja vuosikausiksi.
Kun tapasin vuonna 2005 ensimmäisen kerran Pasi Heinäsen, hän oli Juha Helpin seurassa. Helppi sanoi Pasille, että tässä on se kaveri, joka pitää sinua aloittelijana. Minä ihmettelin kovasti mistä on kysymys, kun en miestä tuntenut.
Asia selvisi. Pokeritieto oli uutisoinut aiemmin tyyliin:”Aloittelija voitti Patrik Antoniuksen”. Patrik pelasi ruotsinkielisen Ylen ohjelmassa headsup-ottelun minulle tuntemattoman aloittelijana esitellyn pelaajan kanssa, jonka nimeä ei mainittu.
Pasi pelasi tuolloin työkseen 30/60 limiittiä ja oli tehnyt sitä jo jonkun aikaa. Tämä ei ole minun käsitykseni aloittelijasta. Selitykseni siitä, että ”anteeksi, etten tuntenut” ja ”ohjelmassa sanottiin niin” eivät vakuuttaneet. Äänin kaksi – nolla minut todettiin ylimieliseksi paskanpuhujaksi, ”joka ei arvosta pikkupelaajia”. En kyllä kovin paljon isompaa itsekään pelannut. Tämäkään ei argumenttina kelvannut. Tosin pojat taisivat olla vähän karpalolonkeroissa.
Nyt tälle voi naureskella, mutta tuolloin ja nykyisin en ota harteilleni hirveän mielelläni satujen ja tarinoiden kertojan mainetta. Tuohon aikaan oli myös liikkeellä paikkansapitämätön huhu, että olisin ollut halukas lyömään vetoa Patrikin tai Jani Vilmusen poikkimenosta.
Tämän nähdäkseni uskoi lähes koko Suomi-pokerin toinen sukupolvi, ja välini siihen suuntaan olivat pitkään kireähköt. Varmasti jotkut edelleenkin uskovat. Minulta ei ole kysytty tarinan oikeellisuutta.
Minä vain en näe mitään järkeä lyödä vetoa epäselvistä asioista. Miten määritellään poikkimeno?
Lisäksi jos voitan vedon, kohde satavarmasti kuulee tästä. En ole erityisesti koskaan kaivannut uusia vihamiehiä, niitä on minun avautumisasteellani riittänyt hyvin omiksi tarpeiksi. En ole koskaan ehdottanut vetoa kenenkään siirtymisestä pokerinpelaajien hautausmaalle.
Toki olen ehdottanut ystävilleni, että maksaisivat vapaaehtoiset eläkevakuutusmaksunsa minun yhtiölleni, koska tarjoan paremman palautuksen eivätkä he niitä ole kuitenkaan nostamassa, mutta tämä on eri asia.
En ole edes ennakoinut kummankaan katkeamista. Olen varmasti kritisoinut joitain kummankin pelisuorituksia joskus, mutta tämä on myös eri asia. Tästä on toki vain minun sanani. Jonkun muun sana täytyy olla sen puolesta, että olen ennakoinut ja ollut vielä halukas lyömään vetoa siitä.
Minulta kysyttiin eilen kasinolla, miksi elän niin julkista elämää kuin elän. Pohdin hetken ja arvelin syyksi, että olen niin sekava. Jakaja totesi tähän: ”Narsisti”.
Voinemme tästä tehdä johtopäätöksen, että olen sekava narsisti. Mutta joka tapauksessa minkäänlaisesta julkisuudessa olosta seuraavat huhut ja juorut. Jos juoru on tylsä, siihen on hyvä lisätä keksittyjä osioita. Jos se on kiinnostava, sitä on kiva välittää eteenpäin faktoja turhaan tarkistamatta. Tämän kanssa on elettävä, mitäs lähdin.
Huvittava tällainen oli, kun kasinolle pyrki sisään pari kaveria hupparissa ja lippiksessä. Olin juuri tulossa narikkaan, kun kuulin argumentoinnin, jonka mukaan ”Pyysingkin pääsee tänne aina hupparissa ja lippiksessä”. Tämä ei herättänyt suuria sympatioita minussa tai respan väessä, koska en ole muutamasta tuhannesta käyntikerrastani ollut kertaakaan hupparissa ja lippistäkin pitänyt lähinnä Pokeritiedon lanseerauksen yhteydessä Freezeoutissa 2005.
Vähemmän huvittava oli tarina, jonka mukaan olin ollut pari viikkoa sitten Madridissa muutaman kaverini kanssa odottamassa espanjalaista jalkapalloilijaa pöytään, jotta voisimme pelata kimppaa tätä vastaan. Olen ollut Madridissa kerran pari vuotta sitten lasteni kanssa. Kävin toki kasinollakin muutaman kerran.
Henkilökohtaisella tasolla toivoisin edelleen, että kun kuulette uskomattomia tarinoita minusta, selvitätte niiden paikkansapitävyyden, ennen kuin levitätte niitä eteenpäin. Lisäksi suhtaudun suopeasti ilmiantoihin tarinoiden kertojista. Keskustelisin näiden kanssa mielellään ihan kasvotusten.
Tämä on tosin sota, jota ei voi voittaa. Joissain taisteluissa voi kuitenkin ottaa pieniä torjuntavoittoja. Tai ainakin päästä sotimaan.
Yleiselläkin tasolla kehotan puhumaan ihmisten kanssa, joita asiat koskevat. Enkä pelkästään puhumaan, vaan myös kuuntelemaan. Tätä kutsutaan keskusteluksi.
Internetissä asiallinen keskustelu on lähes mahdotonta, koska anonyymina olemme ilkeämpiä ja vihamielisempiä. Lisäksi on olemassa ihmisentapaisia otuksia, jotka ottavat orgasminsa trollaamisesta. Ihmisten kanssa kasvotusten keskusteleminen johtaa joskus jopa ymmärryksen lisääntymiseen.
Jouluna tapaamme ihmisiä, joista olemme kuulleet luultavasti eniten huhuja ja juoruja eli sukulaisiamme. Lisäksi vuosien varrella on kertynyt kaikenlaisia ristiriitoja, joista osa varmasti pohjautuu väärinymmärryksiin. Voi olla, että jossakin on sukuja, joissa ei levitellä huhuja eikä juoruja ja koko suku elää harmonista yhteiseloa. Karjalassa niitä ainakaan tuskin on.
Mitäs jos ottaisimme joulun tavoitteeksi kuunnella yhden sukulaisen kanta asiasta, josta luulemme olevamme eri mieltä tai emme hyväksy toimintaansa asiassa, jota emme ole itse olleet todistamassa? Siis pelkästään kuunnella, ei väitellä. Ei ole täysin mahdotonta, että saisimme jonkun ahaa-elämyksen tai uutta informaatiota. Vaikka mitään tällaista ei tapahtuisi, on toinen ainakin saanut puhua ja on itse sentään tullut kuunneltua.
Toinenkin mahdollisuus on. Jos Neville Chamberlain olisi kuunnellut Adolf Hitleriä kunnolla (ja kriittisesti), toisen maailmansodan tuhot olisivat voineet olla paljon vähäisemmät.
P.S. Minä ajattelin jouluna kuunnella pikkuveljeni version siitä, miksi hän lainattuani huoneeni ja kaappini avainta aivan muihin tarkoituksiin, esitteli sen sisällön isälleni, kun olimme 14- ja 9-vuotiaita. Tämän jälkeen luultavasti kokeilemme, kumpi hankipainissa nykyisin pärjää.
