Pakko myöntää, että vähän harmittaa. Olin jo sovitellut 2010-2012-vuosien kesäasua eli eurokriisihousuja. Tuolloin useana vuonna alkuvuoden optimismi aina karisi kevään mittaan, kesällä oli jo vaikeaa ja syksyn tullen ajeltiin jo kriisikokoustunnelmissa.
Merkit olivat hyvin tutut. Nytkin talousoptimismi oli korkeimmillaan vuodenvaihteessa, sen jälkeen romahti pehmeä data eli suhdannebarometrit, sitten perässä kova data ja lopulta Italiassa näytti hetken siltä, että uusi populistihallitus voisi onnistua siinä, missä aiemmin kukaan ei ollut vielä onnistunut. Nimittäin saamaan euroalueen niin sekaisin, että pörsseissä ja koroissa olisi nähty vaihteeksi vähän isompaa liikettä.
No eihän sitä tullut. Pari viikkoa sitten uumoilin uusia vaaleja, mitkä olisivat nostaneet Italian populistipuolueiden kannatusta entisestään, mutta sekin riski purkaantui, kun valtiovarainministerin salkku tarjottiin henkilölle, joka oli presidentin mielestä paremmin sitoutunut eurojäsenyyteen.
Nyt tämä valtiovarainministeri Giovanni Tria meni sitten viikonlopulla sanomaan, että euroero ei ole hallituksen suunnitelmissa ja otti etäisyyttä suunnitelmiin mini-BOTS-velkakirjojen käyttöönottoon. Botseja pidettiin ensimmäisenä askeleena Italian rinnakkaisvaluuttaa kohti – ja ilman omaa valuuttaa euroerohan ei olisi toteutettavissa.
Tämä näkyi sitten alkuviikosta parantuneissa tunnelmissa osake- ja velkakirjamarkkinoilla. Korot ovat silti edelleen kohonneella tasolla ja kesäkuun alun pohjia korkeammalla.
Italian uusi hallinto näyttää ottaneen monen muun maan tavoin kehitysmaista suuntaavan muuttoliikkeen työkalukseen. Kieltäytymällä ottamasta vastaan laivalastillista Libyan kautta tulleita siirtolaisia Italia voi olla neuvotteluissa EU:n kanssa myöhemmin vahvoilla.
Euroopan keskuspankki pohjustanut politiikan kiristämistä
Euroopan keskuspankin (EKP) kokous pidetään nyt torstaina. Arvasin viimeksi, että Italialle kovistelun ja osto-ohjelman alasajon välttämättömyyden takia päänsilitystä ei ole tiedossa. EKP:n pääekonomisti Peter Praet piti viime viikolla tiukan puheen, minkä perusteella sijoittajat arvioivat keskuspankin ilmoittavan joko jo nyt velkakirjaosto-ohjelman supistamisesta – tai sitten vihjaavan vahvasti, että ilmoitus tulee heinäkuun kokouksen yhteydessä.
Tilanteesta tekee keljun ajoitus. Entäs jos inflaatio ei euroalueella ole kiihtymässä, ja talousdatan alkuvuoden notkahdus ei olekaan tilapäistä? Mitä jos Italia aikookin alkaa pelata kovemmilla panoksilla budjettihelpotusta hakiessaan? Oma arvaukseni on, että EKP sitoutuu rahapolitiikan kiristämiseen, mutta talouden totuttua heikompi jakso jatkuu. EKP ei voi kuitenkaan kääntää politiikkaansa nopeasti, jolloin kireämpi rahapolitiikka saattaa ruokkia talousdatan heikentymistä. Markitin euroalueen ostopäällikköindeksi laski toukokuussakin.
Osakemarkkinoilla on pari viikkoa keskitytty lähinnä paikallaan sahaamiseen. Vaikka kurssit ovat USA:ssa nousseet melko reippaasti, euron vahvistuminen on pitänyt indeksit aika samoilla tasoilla.
Onko euroalueella kaikki kunnossa?
Euroopan rahaliitossa jäsenmaiden keskuspankkien TARGET2-taseet, eli euroalueen keskuspankkijärjestelmän suuntaan olevat tilit, ovat jälleen nousseet Italian myötä keskusteluun. Esimerkiksi Suomen Pankilla on näennäisesti ”saatavaa” noin 70 miljardia euroa Eurosystemiltä, Saksan keskuspankilla huimat 900 miljardia ja vastaavasti Italian ja Espanjan keskuspankeilla ”maksettavaa" yhteensä yli 800 miljardia euroa.
EKP:n pääjohtaja Mario Draghi sanoi tammikuussa 2017, että eurosta eroavan maan täytyisi ensin selvittää saatavansa tai maksettavansa valuuttaliitolle. Tästä seuraa kaksi mielenkiintoista havaintoa: 1) eurosta voi sääntöjen mukaan erota, mutta kukaan ei tiedä, miten sen voisi käytännössä toteuttaa ja 2) aiemmat puheet TARGET2-saldojen merkityksettömyydestä voidaan unohtaa. Jos Italia ilmoittaisi eroavansa eurosta, ei ole ollenkaan varmaa, että Italia haluaisi tai edes pystyisi kaivamaan jostain vähän alle 500 miljardia euroa ja vielä antamaan sen Euroopan Keskuspankille. Summa vastaa 30 prosenttia Italian bruttokansantuotteesta.
Ei siis ihme, että euroeroista vihjaamiseenkin suhtaudutaan hyvin hermostuneesti. Tuskin se ainakaan valtaan tottuneiden puolueiden kannatusta erityisemmin vahvistaisi, jos vaikkapa Suomelle kerrottaisiin, että Italian euroexit-tappioista 10 miljardia euroa kaatuu Suomelle.
Valtionvelkojen ristiinomistusten ja takausten lisäksi meillä on euroalueella ongelma pankkien yhteisvastuista joko suoraan tai epäsuorasti, ja sen lisäksi nämä valtavat keskuspankkisaldot. Ja nämä kaikki ovat linkittyneet toisiinsa. Kun italialainen Luigi pelkää euroeroa tai vaikkapa osittaista talletuksensa takavarikointia verotuksella, hän siirtää rahansa italialaisesta pankista saksalaiseen pankkiin. Tuo nostettu talletus heikentää italialaisen pankin tasetta ja nostaa Italian keskuspankin TARGET2-”velkaa”.
Euroalue on siis edelleen hyvin haavoittuvainen, mikäli epäluottamus vähän kukkisi. Keskuspankkien osto-ohjelmien loppuminen ja heikompi taloussuhdanne voivat jälleen tuoda takaisin viiden vuoden takaisen meiningin. Mutta tällä kertaa työkalupakki on poliitikoilta tyhjä.
Ne hikiset, kalpeat ja hyvin menemisen ja vakauden mantroja toistelevat puhuvat päät ovat syntyneet tästä hermostumisesta.
Twitterin puolella aivan ihan ”makro_mies” jakoi erinomaisen kuvan rahanmäärän ja bruttokansantuotteen välisestä yhteydestä.
Laitan ensin oman kuvani:
Kuvassa on sinisenä käyränä euroalueen M1-rahan määrän vuotuinen kasvu euroalueella. M1-rahaa ovat käteinen ja lyhytaikaiset pankkitalletukset. Vuotuinen kasvutahti kääntyi laskevaksi viimeksi 1999, 2006, 2009 ja 2016. Punainen käyrä näyttää reaalisen bruttokansantuotteen vuotuisen muutoksen. Kuvan perusteella näyttää siis siltä, että reaalitalous seuraa rahanmäärän muutoksia noin vuoden viiveellä.
Tässä sama käyrä makromiehen tyylinäytteenä – nyt dataa on siirretty 12 kuukautta, että huiput osuisivat paremmin kohdalleen. Omat saatesanani taisivat olla voi v***u ollaan kusessa.
Jos katsoo, miten ennen euroa eri maiden valuuttakurssit pärjäsivät Saksan markkaan nähtynä, huomataan jännä kuvio - ne maat, joiden valuutta oli vuosikymmenestä toiseen heikoin - Italia, Espanja, Kreikka, Portugali ja Suomi - ottivat eniten pataan eurokriisissä. Ne maat, jotka olivat vuosikymmenestä toiseen pärjänneet Saksan tahdissa mukana parhaiten - Hollanti, Itävalta, Belgia ja Ranska.
Jos päättäjät odottivat, että euro muuttaisi tämän historiallisen kaavan, niin väärässä olivat.
Seuraava tai viimeistään sitä seuraava taantuma on arvaukseni mukaan nykymuotoisen euroalueen viimeinen taantuma.
