Parasta viihdettä pokerissa on olla isossa kuopassa ja nousta sieltä kalkkiviivoilla kukkulan laelle. Toissapäivänä olin HelppiGamessa puoli tuntia ennen pilkkua kahdeksan tonnia takamatkalla ja kassalla seitsemän plussalla. Juuri tuolloin ei varsinaisesti Kreikan kriisikään ahdistanut.
Vieressäni istuneella nuorella pokeriammattilaisella kävi vähän huonommin. Hän oli pääosan sessiosta iloisesti voitolla ja puoli neljän paikkeilla napakalla pakkasella. Hän kasasi merkkinsä vähän ennen pelien väistämätöntä loppua ja ilmoitti lähtevänsä pöytäpeleihin. Hän arveli aivan oikein, että kuoppa ei helpolla täyty viidessä minuutissa kahden vielä aktiivisen ja kahden jo eläköityneen pokeriammattilaisen kanssa, vaikka pelasimme pottiomahaa 10-10-20 blindeilla ja stäkit olivat varsin syvät.
Kostorullan kutsuhuuto vei siis nuoren miehen. En tiedä miten kävi, eikä oikeastaan kiinnostakaan. Ei ole kovin mielenkiintoista, mihin koloon mikäkin pallo on sattunut sillä kertaa pomppimaan.
Ymmärrän toiminnan logiikan. Pää on ikävämpi laittaa tyynyyn häviäjänä kuin voittajana. Jopa minun kaltaiseni vanha kyynikko kävelee kotiin aavistuksen verran paremmalla tuulella, jos illan tuloksena rahavarat ovat lisääntyneet eivätkä vähentyneet. Jos ainoa näkyvissä oleva mahdollisuus voitolliseen päivään vie tappiollisten pelien kautta, on se hyvin houkutteleva valinta.
Mitään järkeä tässä ei ole. Seireenien kutsuhuutoon vastanneet olisivat varmasti mieluummin jättäneet tulematta revityiksi seireenien kynsissä. Ilkka Kanervakin olisi mielellään jälkikäteen jättänyt Tuksulleen tekstiviestit lähettämättä. Rulettiuransa tuloksia tarkastelevat high rollerit luultavasti vaihtaisivat elämää suuremmat pelikokemuksensa käteiseen rahaan, jos vain voisivat.
Tästä en viimeisestä ole tosin ihan varma, kovin hauskaa ruletissa tuntuu ihmisillä olevan. Iloiset ”Jesss”- huudot raikuvat kasinolla juuri onnenpelien suunnasta. Pokeripöydässä riemuitaan lähinnä, jos kaverilla käy tosi huonot.
Kostorullan pelaaminen on pokeriammattilaiselle paljon arveluttavampaa toimintaa kuin tavalliselle kuolevaiselle. Ensinnäkin hän tietää tai ainakin pitäisi tietää, että riippumatta aiemmista rulettinumeroista, croupierin väsymyksestä ja kuun asennosta jokainen betsi rulettiin on tappiollinen. Jos tietää häviävänsä pitkässä juoksussa, on peliammattilainen, ja silti pelaa, joku mättää yhtälössä.
Pokerin pelaaminen voitollisesti ei ole niinkään helppoa. Hampaat irvessä tai ainakin otsa rypyssä kamppailtujen rahojen hukkaamiseen tappiolliseen rahapeliin taas pystyy kuka tahansa. Jos laittaa pelikassansa eli työvälineensä riskille alttiiksi pöytäpeleissä, on jo siirrytty pelkästä tyhmyydestä itsemurhaisuuteen.
Lisäksi kostorullan pakonomainen pelaaminen kertoo usein alla olevasta vakavasta ongelmasta. Tappioiden sietäminen on yksi tärkeimpiä voitollisen pokerinpelaajan perusominaisuuksia. Jos ei kestä tappiollisia sessioita, ei välttämättä kohta kestä tappiollisia jakojakaan ja on olemassa hyvät eväät kohti pelillistä alamäkeä.
Kaikilla pokeriammattilaisilla on tappiollisia päiviä. Kaikkein paskimmilla meistä on jopa tappiollisia vuosia. Näiden kanssa on pakko oppia elämään, jos uraa meinaa jatkaa siihen asti, että on lapset tehty ja vaimoista erottu. Jotain halvempaa kannattaisi keksiä kuin kostorulla, joka pahimmillaan uhkaa koko uraa.
Itse suosin huonon session päätteeksi Jim Beamiä ja aamuhesaria. Tämä ei ole kovin kallista. Kun sitten lukee esimerkiksi lakkoilevista kreikkalaisista, jotka vaativat sopimuksen hylkäämistä ja eurossa pysymistä, ymmärtää yhden tappioillan merkityksettömyyden. Toisilla on asiat paljon huonommin. Vaikka heille antaisi rajattomasti rahaa, he hukkaisivat sen heti ja vaatisivat sitten lisää ja olisivat katkeria kaikille muille kuin itselle.
Minä en tiedä, miltä tuntuu herätä, kun pokerikuopan jälkeen on tehty rulettikuoppakin. Mutta arvailisin, että ei varsinaisesti tee mieli puita halailla. Miksi ottaa riski tuplavitutuksesta, jos yksinkertaisellakin voi päästä? Ja onko sitä sitten isokin sankari, jos on ” pelastanut” tappiollisen pokerisession arvaamalla oikein, mihin kuula pomppii? Jos minulla olisi juuri peliongelma, osoittaisin varmasti parempaa empatiaa. Muita addiktioita kyllä löytyy minultakin vino pino, mutta ongelmapelaaminen puuttuu kasasta.
En tietenkään pidä vielä toivottomasti peliongelmaisena, jos silloin tällöin pari kierrosta rulettia pyöräyttää tappiollisen session lopuksi. Odotusarvoa ei pala kuin pari prosenttia per betsi, useimmilla on siihen varaa. Mutta tässä annetaan ensimmäinen poliittinen luottamustehtävä Paavo Väyryselle. Jos Väyrystä ei olisi koskaan valittu yhtään mihinkään, ei sen oman etunsa maksimointia olisi tarvinnut tarkkailla 70-luvusta nykypäivään ja ties vielä miten pitkään. Se on vielä törkeän pitkäikäistä sukuakin.
Pokeriammattilaisissa on kuitenkin oikeasti peliongelmaisia paljon enemmän kuin tuulipukukansassa. Miten muuten monet huippuammattilaisetkin ajautuisivat Boikkilaan tämän tästä ja taas? Taustalla on lähes aina vakava peliongelmaisuus. Olemme riskiryhmää ja se on syytä meidän kaikkien tajuta. Jos ei koskaan pelaa tappiollisen odotusarvon pelejä, on hyvin haastavaa tulla peliongelmaiseksi.
Lempikreikkalaiseni Odysseys ymmärsikin laittaa vahaa miestensä korviin, että nämä eivät kuulisi seireenien laulua. Itse hän muuten kuunteli biisit mastoon sidottuna, tykkään linjastaan. Niin paljon hyvää kuin Juha Helppi on Suomen pokerille tehnytkin, tässä hän ei toimi kuin Odysseys. Olen nähnyt hänen johdattavan itsensä ja oppipoikansa ruletin ääreen lukemattomia kertoja. Littoisten hymypojasta olen varma, että hän ei omaan rolliinsa nähden merkittäviä varoja koskaan onnenpeleihin häviä. Oppipojilla taas ei välttämättä ole Helpin kassanhallintakykyjä eikä ainakaan pelikassaa.
Löin muutama vuosi sitten vuoden tukivedon onnenpelien pelaamattomuudesta samaisen nuoren pokeritähden kanssa, joka inspiroi tämän kolumnin. Kun vuosi oli täynnä, hän meni voittorahojen kanssa välittömästi rulettiin. Kaivoon kannettu vesi ei veden pintaa helpolla nostakaan. Voi olla, että tämä kolumni on sitä samaa tyhjää länkytystä, mitä THL:nkin valistus yleensä on.
Kostorullankin kutsuhuutoa on vaikea vastustaa.
