Alihinnoiteltu listautumisanti (initial public offering, IPO) on varsinkin piensijoittajalle parasta viihdettä. Antien järjestäjätkin pyrkivät mielellään siihen, että uuden tulokkaan avauskurssi pörssissä olisi listautumishinnan yläpuolella. Näin ollen onnistuneessa annissa tarjolla on sijoittajalle pieni pikavoitto. Tosin jos aina merkitsee kaikella rahalla kaikkea listautuvaa, odotettavissa on, että jossakin vaiheessa iskee voittajan kirous. Suosittujen antien merkintöjä tyypillisesti leikataan. Heikommin menevissä saa sitten kaikki merkitsemänsä, ja yhteen harhalaukaukseen voi helposti huuhtoutua kymmenen aiemman pikiksen tuotot.
OTC-listautumisten onnistuminen 1980-luvulla
Tein merkittävän tieteellisen tutkimuksen eli seminaarityöni aiheesta ”OTC-listautumisten onnistuminen Suomessa 1980-luvulla”. Silpaisin sen kasaan yhdessä viikonlopussa, kun palautuspäivä oli ollut edellisenä keskiviikkona. Sen tieteellinen sisältö oli kuin Pertti Haaparannan tutkimuksissa: Tutkimuksen tulos oli tiedossa jo lähdettäessä ja mitään ei varsinaisesti tutkittu.
Olin kuitenkin perehtynyt aiheeseen 80-luvulla merkitsemällä lähes kaikkea mitä liikkui. Näistä kokemuksistani sitten kirjoitin seminaarini. Jotain tieteellistä höpötystä kopioin muutamasta minulla olleesta kirjasta vähän alkuun ja loppuun ja välin täytin listautumistarinoilla. Nämä tosin olivat elävästä elämästä eli eivät vähimmässäkään määrin keskimääräistä tutkijaa tieteellisesti kiinnostavia.
Tuolloin merkinnät onnistuivat pääsääntöisesti ilman rahaa. Nykyisinhän pitää yksityissijoittajien maksaa merkinnät etukäteen ja yhtiöt sitten palauttelevat rahoja siltä osin kun eivät merkintöjä hyväksy. Anteja leikattiin tyypillisesti hyvin pieniin siivuihin, ellet sattunut olemaan annin järjestäjän erityisessä suosiossa. Minulla olikin osakemerkintöihin vino pino sukulaisten ja tuttujen sotuja, osoitteita ja valtakirjoja. Melko pian sukulaiset oppivat olemaan soittelematta perään, miksi heille tulee kotiin kirjeitä esimerkiksi Martelalta tai Lihapolarilta.
Useimmat annit sujuivat onnellisissa merkeissä. Merkittiin paljon, saatiin vähän ja myytiin pienellä voitolla kaikki. Muistan merkinneeni esimerkiksi Itikka Lihabotniaa kymmenillä merkinnöillä annin täyteen moninkertaisesti. Saimme yhtiötä kymmenen osaketta eli neljällä sadalla markalla per merkintä.
Raparuukin kirous ja anteeksianto
Tällä metodilla ei ollut kovin suuri yllätys, että voittajan kirous iski. Kesällä 1989 oli Rautaruukin listautumisanti, jossa viisinkertaisesta ylimerkinnästä huolimatta sai hyvin osakkeita, jos oli tehnyt isoja merkintöjä. Me olimme merkinneet ja saaneet osaketta isommalla rahalla, kuin mitä meillä oli. Yhtiö listautui taas selvästi alle merkintähinnan. Ensimmäistä kertaa saimme maistaa tuntumaa osakemarkkinoiden sisältämään realistiseen konkurssiriskiin.
Tässä seikkailussa kävi meille onnellisesti. Merkintöjä oli muillakin maksamatta paljon, ja lopulta Rautaruukin hallitus päätti hylätä maksamattomat merkinnät. Muistan kun luin tiedotetta Reutersin ruudulta, enkä ollut uskoa silmiäni. Merkinnät olivat ihan ulosottokelpoista tavaraa ja merkintöjen hylkääminen perimisen sijaan oli tulonsiirto Rautaruukin muilta osakkeenomistajilta maksamattomille merkitsijöille, kuten minulle.
Olen varma, että ylimerkitsijöiden joukossa oli myös hylkäyspäätöksen tehneiden lähipiiriä. Lisäksi järjestäjäpankit luultavasti lobbasivat tätä päätöstä, koska olivat markkinoineet antia varsin aggressiivisesti. Perintätoimet suosittelemansa annin johdosta eivät ole kovin hyviä edistämään jatkobisneksiä. Jos väittää, että Suomessa ei ole korruptiota, ei ole paljon kotoa poistunut tai ainakaan ympärilleen katsellut.
Me emme tietenkään varsinaisesti protestoineet. Vähän ihmettelin, kun talouslehdistökään ei reagoinut juuri mitenkään. Ei kai kaikilla toimittajilla sentään ollut merkintöjä sylissä? Jossain vaiheessa noihin aikoihin keksin, että todella isoista källeistä (kuten tästä merkintöjen hylkäämisestä) ei lehdistö Suomessa pääsääntöisesti kirjoita mitään. Jos jollain poliitikolla taas sattuu olemaan pieni määrä jotain pörssiosakkeita, tätä pidetään raskauttavana riippuvuutena ja siitä voi repiä huumoria vuosikymmenestä toiseen. Näin on ainakin jos poliitikko on puolueesta, joka ei toimittajaa miellytä.
Kuumat listautumismarkkinat vuonna 2016
Helsingin pörssiin on tällä hetkellä tulossa sakkia kuin SaiPan peleihin. Listautumismarkkinat ovat olleet näin kuumat viimeksi teknobuumin aikana. Mitä pitempään listautumisbuumi jatkuu, sitä varmempaa on, että tuoreiden listautujien sekaan lipsahtaa myös mätiä omenoita.
Minä olen vähän ihmeissäni ipojen herättämästä viimeaikaisesta suuresta innostuksesta, koska markkinoilta saa edullisesti pitkän historian omaavia yhtiöitä. Listautumisvaiheessa kaikkien yhtiöiden näkymät ovat niiden omasta mielestä erinomaisia. Jo listalla olevat mainitsevat joskus myös mustista pilvistä taivaalla. Tämän vuoksi olen taipuvaisempi uskomaan ”vanhojen” yhtiöiden toimareiden höpinöitä kuin ensimmäistä kertaa antirahaa kosiskelemassa olevien maalailemia ruusuisia tulevaisuuden kuvia.
En missään nimessä kehota välttämään ipoja, päinvastoin. Edelleen pitää paikkansa, että alihinnoitellut ipot ovat piensijoittajalle parasta viihdettä. Yleensä antiehdoissa kerrotaan minimimäärä, minkä per merkitsijä järjestäjä pyrkii jakamaan kaikille. Tuo minimimäärä ei ole ainakaan instituutiotasolla kiinnostava sijoitusmäärä. Joillekin taas minimimäärä ovat samaa suuruusluokkaa käytettävissä olevan sijoitusvarallisuuden kanssa. Näin ollen mitä pienempi sijoittaja, sitä suurempi intressi hänellä on perehtyä ipoihin.
Instituutiotkin osallistuvat välillä listautumisanteihin. Minä ymmärrän, että heitä käyvät tapaamassa hyvin näppärät markkinointimiehet ipojen tiimoilta. Sitä vähän ihmettelen kuitenkin, että miksi jokaista isoa listautujaa tuntuvat jotkut instituutiot aina merkitsevän, vaikka listalla olisi halvempiakin verrokkiyhtiöitä. Mutta olen tullut empiirisissä tutkimuksissani tulokseen, että en sittenkään ymmärrä aina kaikkea.
Kehotan sen sijaan varovaisuuteen ipojenkin kanssa. Ihmismieli on sellainen, että kun on muutamaan peräkkäiseen antiin sijoittanut vähän, ja sitten voittanut vähän, seuraavaan tekee mieli sijoittaa tällä kertaa isosti. Ahneuskin on uusiutuva luonnonvara, jota ei tarvitse kylvää eikä kastella, se lisääntyy ihan itsestään.
Perehtykää listautuviin yhtiöihin ja niiden antiehtoihin kunnolla ja tunnustelkaa markkinatunnelmaa. Jos pikavoitto on ”varma” ilman uutta Black Mondayta, merkinnän tekemättä jättäminen on lähinnä laiskuutta. Mutta ”varma” on hyvin suhteellinen käsite. Varmaksi pikavoittoa ei tee ainakaan se, että kymmenen edellistä antia on sellaisen tuonut.
Voittajan kirous kannattaa pitää myös mielessä. Jos anti annilta kasvattaa sijoitussummaa, napsahtaa voittajan kirous takuuvarmasti vielä kohdalle. IPO-markkinoilla liikkuu paljon ahneita anninjärjestäjiä, jotka mielellään tyrkkäävät ahneille sijoittajille syliin mitä tahansa, mistä vain palkkion ovat saamassa. Järjestäjän riski ahneudestaan on hyvin rajallinen, mutta sijoittajalla on paremmat mahdollisuudet päästä selvittämään, minkälainen loppu ahneilla yleisesti väitetään olevan.
