Yrittäjiltä julkisuudessa kuulee lähinnä vinkunaa siitä, miten kaikki on Suomessa niin vaikeaa. Tämä on ehkä järkevää lobbausta, mutta ei koko totuus. Todellisuudessa Suomi on maailman parhaita maita ottaa isoja taloudellisia riskejä. Meillä ei ole henkilökohtaisen konkurssin mahdollisuutta, mutta sen sijaan meillä on sosiaaliturva. Jos bisnekset menevät puluille, ja viimeinen kaveri, joka soittelee, on ulosottomies, ei Suomessa silti joudu kärsimään kylmästä eikä nälästä.
Minä tuskin olisin ottanut älyvapaan kokoisia sijoitusluottoja kaksikymppisenä, jos epäonnistuessani olisin joutunut kerjäämään kadulle ja etsimään yösijaa rappukäytävistä. Olisin toki joutunut juttelemaan mukavia loppuikäni ulosottoviraston kanssa, mutta jonkunlainen paikka lämpimällä vedellä ja sisävessalla varustettuna olisi kuitenkin jostain löytynyt, ja lisäksi kirjastosta paljon lukemattomia kirjoja. Ei mitenkään kovin kamalaa verrattuna keskimääräiseen ihmiskohtaloon Afrikassa tai Aasiassa.
Suomen pääomamarkkinatkin toimivat tällä hetkellä paremmin kuin koskaan ennen. Jos on vakuuksia ja joku järjellinen investointisuunnitelma, saa rahoituslaitoksista lainaa melko helposti. Jos ei ole vakuuksia, mutta erinomainen bisnesaihio, löytyy oman pääoman ehtoisia sijoittajia varsin vaivattomasti. Tässä täytyy täsmentää, että ”omasta mielestään erinomainen bisnesaihio” ja ”bisnesenkelien mielestä kiinnostava sijoituskohde” eroavat toisistaan usein merkittävästi.
Sukupolvesta toiseen suomalaisia kannustetaan kuitenkin lähinnä asuntosäästämään. Tämä on täysin typerää, koska ihmisiä pitäisi kannustaa ottamaan harkittuja riskejä ja olemaan valmiita liikkumaan. Tällaisessa valistuksessa olisi poikkeuksellisesti totuuspohjaakin, koska hyvinvointivaltio pitää huolen myös epäonnistuneista yrittäjistä ja sijoittajista. Toki konkurssin tehneet päätyvät vähäksi aikaa sidosryhmiensä häpeäpaaluun, mutta elämä jatkuu fyysisesti turvattuna ja henkisesti vahvimmat pystyvät pitkän velkasaneerauksen jälkeen jopa heittämään uutta matoa koukkuun.
Tätä hyvinvointiyhteiskunnan kilpailuetua meidän kannattaisi vahvistaa sallimalla myös henkilökohtaiset konkurssit. Se on rajua peliä kun hevoset nai, siinä aitaa kaatuu ja tanner tömisee. Sama pätee yrittämiseen. Reippaan pojan tai tytön ensimmäinen yritys voi hyvin päätyä myös epäonnistumiseen. Lainsäätäjien murheeksi jätän, miten estetään rikollisia ja läpällä ylivelkaantuneita hyväksikäyttämästä henkilökohtaista konkurssia eli mahdollisuutta nollata velat.
Toki Suomessa työllistäminen on tolkuttoman byrokraattista ja kallista. Verokiilan supistaminen olisi tehokkainta työllisyyspolitiikkaa. Tämän vaikutukset tulevat tosin ikävästi viiveellä. Jos palkataan julkisilla varoilla kymmenen vanhapoikaa Kainuusta risusavottaan, vaikutukset tulevat heti. Täten poliitikot mieluummin harrastavat tempputyöllistämistä kuin oikeasti puuttuvat työmarkkinoiden rakenteisiin.
Mutta eivät yrittäjät touhuakaan työllistämisen ilosta. Voiton tavoittelu on ainoa motiivi, mikä on saanut ihmiset yrittämään vähänkään kestävämmällä pohjalla. Kommunistisella propagandalla ehkä saatiin joku joskus hetkeksi heiluttamaan hakkua vähän rivakammin, mutta luultavasti iltapäivästä agitaattorin poistuttua paikalta oli tahti jo selvästi rauhallisempi.
Mutta en puhunutkaan, että Suomi olisi hyvä maa työllistää, vaan yrittää. Ihmisten palkkaamistahan meillä kannattaa välttää viimeiseen asti. Jos pystyy hoitamaan bisneksensä yksin, on tämä selkeästi harmittomampaa kuin ensimmäisen ihmisen palkkaaminen.
Esimerkiksi sijoitusyhtiöiden pyörittäminen Suomessa ei ole edes kovin ankarasti verotettua. Varsinkin, jos ei ole pakottavaa tarvetta jakaa osinkoa, jolloin selviää kahdellakymmenellä prosentilla. Yhä isompi osa kollegoistani sijoitusrintamalla on jättänyt osinkoveron vuoksi osingot jakamatta. Tässä on kyse siitä, mitä Li Andersson luultavasti ei tule koskaan tajuamaan, eli oikeista dynaamisista vaikutuksista. Jos osingot säädetään verolle, seuraa siitä vähemmän osingonjakoa. Tämä pätee muuhunkin verotettavaan aktiviteettiin. Mitä enemmän sekaan sohlataan veroja, sitä vähemmän on sitten aktiviteetteja.
Vasemmistopoliitikot ovat muutaman vuoden ajan haukkuneet kuorossa suomalaisia yritysjohtajia yksinkertaisiksi, kun he eivät löydä kannattavia investointeja. On siellä varmasti vähän yksinkertaisiakin joukossa, mutta pääsääntöisesti kuitenkin kyseessä on väki, joka tietää mitä tekee. He investoivat vain, jos se näyttää tarpeeksi kannattavalta. Yli kolmen vuoden päähän investointeja on toki riskialtista suunnitella, koska silloin voi uuden hallituksen vetovastuussa olla poliitikot, jotka hakevat taloudellista kasvua lähinnä laittomilla lakoilla.
Poliitikot vasemmalta oikealle voisivat korostaa sitä, että Suomi oikeasti on hyvä maa ottaa henkilökohtaisia riskejä. ”Hyvinvointivaltio mahdollistaa yrittäjän riskinoton”. Tässä on vaalilause vapaasti käytettäväksi esimerkiksi vasemmistoliitolle. Kampanjassa sivuutetaan joka tapauksessa se, että nykyisenkaltaiseen hyvinvointivaltioon (=julkisten menojen tasoon) meillä ei ole varaa täältä ikuisuuteen. Mutta den dagen den sorgen, kunhan vaalit ensin voitetaan. Tämä oli varmasti ajatuksena Jyrki Kataisellakin, kun vaalien alla vuonna 2007 lupasi sairaanhoitajille palkankorotuksia. Eli realiteettien sivuuttaminen ei ole vasemmistopuolueiden yksinoikeus, osataan sitä oikeallakin.
Yrittäjien ikuisen valtion rahan perään itkemisen ja poliitikkojen populistisen yritysjohdon parjaamisen sijaan olisi hauska nähdä ulostuloja tyyliin: ”Ota taloudellisia riskejä, koska pysyt kuitenkin lämpimissä suihkuissa.” Toinen vielä parempi olisi ”Älä sido asuntosäästämisellä itseäsi jumiin perhehelvettiin kuolevalle paikkakunnalle - sijoita likvidisti”.
Minä olen yrittänyt kannustaa nuoria kouluttautumaan, kansainvälistymään ja perehtymään sijoittamiseen – sekä ottamaan vähän vipua osakesalkkuun. Kannustaisin muuten vanhojakin, mutta se olisi vain kaivoon kannettua vettä. Jumittumaan yhteen rivitalonpätkään Espooseen ja asuntovelan hoitamisen ottamiseksi elämäntehtäväksi taas varsinaisesti en ole opastanut. Mistä ihmeestä sitä tietää, missä on töitä tai bisneksiä viiden vuoden päästä? Omistusasunnoista on vähintään henkisesti hankalaa ja joka tapauksessa kallista päästä eroon. Elämme varsin nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa mahdollisuus nopeisiin liikkeisiin on arvokas vararahasto.
Yrittäminen tai sijoittaminen ilman vaihtoehtoa, että käyttää yhtään velkarahaa, ei ole ainakaan kovin kasvuhakuista. Jos omista pääomista on kiinni 400 prosenttia asunnossa antaa sekin varsin vähän liikkumavaraa.
Tällaisia pohdintoja tuskin tulee sellaisilta tahoilta, jotka pyrkivät yleisissä vaaleissa valituiksi. Minä tähtään tulevani valituksi mihinkään korkeintaan yhtiökokouksissa, joten voin hyvin avautua:
Lopetetaan ruikuttaminen, ja todetaan, että Suomi on hyvä maa ottaa taloudellisia riskejä. Lisäksi kannattaviin investointeihin otettua velkaa on turha pelätä.
P.S. Osakesijoituksetkin ovat investointeja. Niukkojen resurssien tehokkaalle allokoitumiselle pörssi muuten on selkeästi parempi tie kuin viisivuotissuunnitelmat.
P.P.S. Kymmenen vuoden päästä ovat asiat Suomessa jo toisin. Nykyinen sosiaaliturvamme kun lepää kestämättömällä rahoituspohjalla.
