Hallitus ajoitti Alexander Stubbin nimityksen Euroopan Investointipankin varapääjohtajaksi näppärästi persujen ja vihreiden puoluekokousten väliin. Tämä oli ovela veto, koska poliittisilla toimittajilla oli muutakin tekemistä kuin pohtia Stubbin kykyjä pankinjohtajaksi. Hypo-pankin pääekonomisti Juhana Brotherus twiittasi, että ”Mihin tarvitsemme Euroopan Investointipankin poliittisesti valittuja johtajia 25.000€/kk palkalla? Aidosti utelias.” Brotherus vielä suomalaiseen tapaan poliittisesti korrektisti huomautti, että hänen pohdiskelunsa ei liity henkilötasolla Stubbiin tai edeltäjiinsä.
Mitään varsinaista kohua ei syntynyt, koska politiikassa jännättiin kuka uuvateista (persujen loikkareista) kertoo mystisimmän version, siitä miten jo ennen puoluekokousta salaliittoiltiin Jussi Halla-aho läpi. Puoluekokousedustajien käännyttämistä oman ehdokkaan taakse ei muuten keksinyt Jussi Halla-aho tai tukijansa. Jo Julius Caesar lahjoi tukijoitaan ja tapatti tai uhkaili vastustajiaan ennen tärkeitä kokouksia ja hänkään tuskin junttaamista ensimmäisenä harjoitti.
Halla-aholaisilla oli Caesaria helpompi homma. Piti vain järkätä tarpeeksi busseja ja viinaa ja kuljettaa valmiiksi uskovaiset puoluekokouspaikalle. Jos tänä päivänä kategorisesti kieltäytyy somen käyttämisestä, voi sen seurauksena esimerkiksi päätyä kävelemään ovet paukkuen ulos elämäntyöstään.
Uutiset tällaisten kovapalkkaisten EU-virkojen täyttämisestä ovat muuten omiaan nostamaan Marine le Penin, Jussi Halla-ahon ja Jimmie Åkessonin kannatusta. Lisäksi ne lisäävät yleistä EU-vastaisuutta tällä kertaa ihan validilla argumentilla.
Brotherus tiesi kyllä kysymykseensä vastauksenkin: poliittisesti valittuja johtajia EU-tehtäviin tarvitaan lähinnä suojatyöpaikoiksi politiikan eturintamasta vetäytyville. Palkkaa on toki vaikea laittaa mittasuhteisiin, koska EIP:n varapuheenjohtajan toimenkuva ei ole ainakaan minulle tai Brotherukselle ihan kristallinkirkas. Mitään pätevyysvaatimuksia tehtävään selvästikään ei ole.
Pankin johtaminen on itse asiassa melko yksinkertaista puuhaa, joten siinä voivat pärjätä monet poliitikotkin. Katsoo vaan, että luototettavat projektit ovat järjellisiä ja vakuudet ovat kunnossa. Sitten pitää vielä huolehtia siitä, että raha tulee sisään halvemmalla kuin sitä myydään ulos. Olen taipuvainen uskomaan, että Sauli Niinistö ja Jan Vapaavuori olivat taloon tutustuttuaan ihan päteviä EIP:n varapuheenjohtajia.
Alexander Stubb taas puolestani saisi olla ulko- tai ulkomaankaupan ministeri niin kauan kuin haluaisi. Suomi tarvitsee kielitaitoisia, sisäsiistejä ja vakuuttavan kestohymyn omaavia kavereita ulkopolitiikan edustustehtäviin. Mutta politiikassakin ihmiset tuppaavat etenemään epäpätevyytensä tasolle. Puolueen puheenjohtajan sekä pää- ja valtiovarainministerin tehtävät olivat valitettavasti yli Ticon kykyjen. Stubbin johtama kokoomus oli sisäisessä kaaoksessa, vaikka Alexander melkein aina edelleen iloisesti hymyilikin. Epäilen, että monella häntä puoluekokouksessa äänestäneelle tuli melko nopeasti Jan Vapaavuorta ikävä.
Kokoomus oli varmasti tyytyväinen, kun pääsi työntämään äänestäjien keskuudessa edelleen suositun Stubbin Eurooppaan korkoa kasvamaan. Hänet voi myöhemmin esimerkiksi poimia ääniharavaksi EU-vaaleihin. Mutta kun pankinjohtajaksi nimitetään poliitikko, joka lyhyen matematiikan A:n pohjalta ei osaa prosenttilaskua, on se loukkaus kaikkia päteviä pankinjohtajia kohtaan. Mitään kiinnostusta rahoitusalalle Stubb ei ole tätä ennen osoittanut. Euroopan Investointipankin verovarojen kannalta toivon, että varapuheenjohtajilla ei ole itsenäisiä luottovaltuuksia.
Vihaan sydämeni pohjasta poliittisia virkanimityksiä. En jaksa vaatia niiden lopettamista, koska niistä pääsee eroon yhtä helposti kuin kihdistä. Pragmaatikkona esitän kuitenkin vienon toivomuksen, että katsottaisiin, että väliaikaisiinkin suojatyöpaikkoihin nimitettävät olisivat edes siellä päin osaamisessa ja kiinnostuksessa.
Persut ja uuvatit
En mitenkään varsinaisesti vedellyt ranteita auki, kun persut uraanin haljetessa kvarteroivat kansanedustajamääränsä seuraavissa vaaleissa. Victor D’hondt rankaisee pieniä valtakunnallisia puolueita ankaralla kädellä. Olen kuunnellut hivenen epäluuloisena tarinoita siitä, miten Jussi Halla-aho haluaa vain parantaa maailmaa eikä kaipaa itselle mitään etuisuuksia. Ilmankos hän halusi jäädä Brysseliin vaikuttamaan eikä tulla Suomeen esimerkiksi trioministeriksi pienemmällä nettopalkalla. Tosin neljän, viiden lapsen huoltaminen on kallista puuhaa, joka hoituu mepin liksoilla vähän kepeämmin.
Pörssikurssien kannalta hallituksen jatkaminen oli hyvästä. Nykyhallitus tuskin tekee sijoittajille mitään kovin isoja källejä. Itse asiassa vähän pelkään, että ei se tee paljon mitään muutakaan. Sote-uudistukseen en ota mitään kantaa kompetenssin puutteen takia. Tosin kaikenlaisilla asiantuntijoilla, kuten taksikuskeilla, vaikuttaa olevan siitä varma näkemys.
101 dalmatialaisen enemmistöhallitus eli RKP ja kristilliset persujen tilalle, olisi ollut aivan kammottava vaihtoehto. Pahimmassa tapauksessa olisi Paavo Väyrynen tullut Brysselistä tekemään kiusaa hallitukselle, koska ei kelvannut Sipilälle ministeriksi. Kun kuka tahansa vastarannan valas hallituspuolueiden eduskuntaryhmistä olisi voinut kaataa minkä tahansa hallituksen esityksen, olisi persuista riisuttu oikeistohallitus ollut nykyistäkin toimintakyvyttömämpi. Lisäksi ajatus kristillisille ja ruotsalaisille hallitusneuvotteluissa tehtävistä myönnytyksistä oksetti jo etukäteen. Ne eivät muuten olisi olleet veronalennuksia tai menojen leikkauksia.
Uuvatit eivät jatkossa oikein uskottavasti voi uhata hallituksen kaatamisella, koska nykytilanteessa haihtuisivat vaaleissa kartalta. Persut on taas Jussi Halla-ahon päätöksellä tuomittu ikuiseen oppositioon. En tiedä, kuvitteliko Halla-aho, että Sipilä ja Orpo oikeasti ottaisi trioministeriksi supertrion Huhtasaari, Hakkarainen ja Eerola? Jussin itsensä kanssa olisivat hyvinkin voineet askaroida. Tämä arvohöpinä nyt oli varsin arvoton näytelmä, luulen kynnyskysymyksenä olleen enemmän varapuheenjohtajien eli kolmen hengen trioministerin kompetenssit.
Halla-ahon talouspoliittiset näkemykset ovat nimittäin Petteri Orposta oikealle. Vaalipoliittisesti viisaasti hän on keskittynyt somettamaan islamin vaaroista jättäen talouspoliittiset kannanotot hyvin vähälle. Mie vähän luulen, että persujen äänestäjäkunnassa ei välttämättä ole kovin laajaa tukea Sipilän hallituksen politiikkaa oikeistolaisemmalle taloudenpidolle.
Lisäksi Halla-aho fiksuna kaverina tiesi, että jos hänen persunsa jatkavat hallituksessa vaalikauden loppuun, tulee hän puheenjohtajana ottamaan vaaleissa vastaan ison jytkyn alaspäin, vaikka uuvatit eivät olisi jättäneetkään eroilmoituksiaan. Oppositiosta voi haukkua hallitusta mielensä mukaan, ja saada sillä vielä kannatuksensa kääntymään kasvuun. Vähän epäilen, olisiko Halla-aho oikeasti halunnut pitää persunsa hallituksessa. Halla-aholaisten junailemat varapuheenjohtajavalinnat ja Jussin itsensä ilmoitus Brysseliin jäämisestä eivät varsinaisesti osoita erityistä hallitusvastuuhalukkuutta.
Virheät
Jussi Halla-ahon kannattaisi ottaa oppia Ville Niinistöltä, miten oppositiossa kasvatetaan kannatusta: Kannatetaan holtitonta taloudenpitoa, räksytetään kaikille hallituksen esityksille, vaikka se olisi autoilun kieltäminen ja väitetään tämän kaiken perustuvan tieteeseen. Joku urhea poliittinen toimittaja voisi kysyä suorassa lähetyksessä yllättäen tasavallan presidentiltä, mitä hän tykkää veljenpoikansa talouspoliittisista avauksista.
Pohdin perjantaina toivonko Emma Karin vai Touko Aallon voittavan puheenjohtajakisan. Touko Aalto vaikuttaa ihan täysipäiseltä, mutta arvelin toisaalta Emma Karin helpommin sössivän Villen ylösräksyttämän kannatuksen. Vastuullisena kansalaisena päädyin kannattamaan talouden realiteeteista paremmin perillä olevaa puheenjohtajaa vihreillekin, eli Aaltoa.
Toki näkisin vihreiden mielellään päätyvän Antero Vartian puheenjohtamiksi, mutta nykyisellä vasemmistoedustuksella vihreiden ryhmässä tämä ei ole mitenkään realistista. Touko Aalto oli pienin paha vihreiden johtoon, ja hyvä että tuli näistä ehdokkaista valituksi. Toukolla on eväitä jopa yllättää positiivisesti ja näemme taas jonain päivänä Suomessa vastuullisenkin vihreän puolueen.
Puolueiden puheenjohtajilla on paljon väliä
Näen nimittäin painajaisia Antti Rinteen kansanrintamahallituksesta vihreillä täydennettynä. Se hallitus pysäyttäisi orastavan talouskasvun kyllä rivakasti. Hallituksen on vaikea saada omilla toimenpiteillään talouskasvua käyntiin, mutta verotuksella sen pystyy pysäyttämään hyvin tehokkaasti. Keskustan uusi puheenjohtaja nielisi Rinteen veronkorotukset, kunhan maataloudesta ei vain leikattaisi. Sipilä nimittäin tässä tilanteessa siirtyisi lentelemään lentokoneella yksityishenkilönä toimittajien enää pahemmin häiritsemättä. Saattaisi siinä sivussa vähän jupista vaimolleen, miksi koskaan tulikaan lähteneeksi politiikkaan.
Vastuullisen puheenjohtajan saaminen nykydemareille lienee yhtä todennäköistä kuin Paavo Väyrysen luopuminen politiikasta vapaaehtoisesti. Mutta mistä näitä tietää. Näin vuonna 1993 vaikutusvaltaisen EU-vastustajan eli MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston tulevan nimitetyksi ulkoministeriksi hoitamaan EU-neuvotteluja ja nähdäkseni hoiti ne ihan kunnialla. Olin aivan ällikälle lyöty sekä nimityksestä että siitä, että Haavisto ei sittenkään kampannut Suomen EU-jäsenyyttä. Esko Aholta oli aivan nerokas veto laittaa EU-jäsenyyden toiseksi pahin vastustaja omassa puolueessaan EU-neuvottelujen vetovastuuseen. Omiin liikeneuvotteluihinikin pitäisi jostain löytää Haaviston tasoinen järkähtämätön iltalypsäjä.
Kaksien puheenjohtajavaalien ja Stubbin Eurooppaan siirtämisen jälkeen poliittiset riskit Suomen osakemarkkinoilla helpottivat pariksi vuodeksi selvästi. Kansanrintama ei tule ja tapa ainakaan vielä ihan vähään aikaan.
