Kunnioitan erittäin paljon jokaista, joka uskaltaa yrittää Suomessa. Nostan hattua jokaiselle, joka on bisneksensä saanut kannattamaan ja onnistunut vielä oman palkan lisäksi tekemään tulosta. Yrittämisen taistossa kaatuneille toivon voimia ja rohkeutta yrittää uudelleen. Harva ensiyrittämällä onnistuu.
Suomi on siitä hassu paikka, että useimmat bisnekset ovat vaikeata tehdä. Saatuasi oman palkan ulos firmasta, on hieno suoritus tehdä 100k tulosta verojen jälkeen. Moni tekee paljon enemmänkin ja se vasta onkin hienoa. Useimmille kunnon palkan (50k vuodessa) jälkeen satkun verojen jälkeinen tulos tekee tiukkaa, aivan liian tiukkaa.
Olen havainnut, että sellainen bisnes, joka on Suomessa sadan tonnin bisnes, on samalla vaikeusasteella noin miljoonan bisnes Amerikassa. Se on sääli, sillä riski on yhtä suuri molemmissa paikoissa ja rahan ostovoima Suomessa on vallan paljon heikompi kuin suurimmassa osassa Amerikkaa. Oikeastaan Suomessa epäonnistumisen riski on tavallaan vielä suurempi kuin Amerikassa, sillä polvilleen notkahtaminen Suomessa stigmatisoi helposti. Sitä päätyy konkurssiyrittäjien roskalavalle naukkaileman bisseä.
Amerikka on jännä paikka, sillä se on rakentunut kauttaaltaan pienten ja keskisuurien yritysten varaan. Yrittäjää fanitetaan ja suuryrityksiä vihataan. Pienet ja keskisuuret yritykset ovat kaupunkien selkäranka. Toki kauppakeskusten ankkurivuokralaiset ovat isoja yrityksiä, samoin kuin suurimmat työnantajat, mutta muut paikat ovatkin täyttyneet pienistä ja pienehköistä firmoista. Tämä on kannustava ja ilahduttava toimintamalli. On vaikeaa samastua suureen yritykseen, jolla ei ole kasvoja. Siellä on pelkästään brändi, johon voi yrittää tarrautua, mutta se on vähän sama kuin supertähden fanittaminen. Ollaan ihastuneita siihen popstaraan, joka ei tiedä olemassa olostasi mitään, mutta mielellään ottaa rahasi tuotteen ostamisesta. Raha kelpaa pienemmällekin firmalle, mutta siellä ovat kasvot vastassa. Niillä rahoilla perheen pieni tyttö pääsee tanssitunnille ja poika fudistreeneihin.
Meidän toimet ovat tuoneet USA:han viimeisen vuosien aikana useamman sata uutta työpaikkaa. Ne eivät ole tulleet suurten yritysten kautta vaan pienten ja pienehköjen. Tehtävästä työstä käytävät neuvottelut voidaan käydä sellaisen ihmisen kanssa, jolla on juuret asiaan. Hänelle työllä ja sen saamisella on muutakin väliä kun myyntikomissio tai pistesija firman loppuvuoden myyntikisassa, josta palkintona on sauvasekoitin tai Meksikon matka.
Olisi erityisen mahtavaa, jos Suomessakin fanitettaisiin pienyrittäjää ja toivottaisiin maahan enemmän menestyviä yrittäjiä. Ei sekoitettaisi keskenään isojen ja rikkaiden verotusta keskisuurten, pienten ja hauraiden kanssa. On aivan eri asia puhua stabiloituneen tulomiljonäärin verotuksesta ja kaverin, jonka palkka on keskivertoluokkaa ja yrittäjäriskillä saatu lisätulo kymmeniä tai muutamia satoja tuhansia, miksei jopa miljoona tai pari.
Palkansaaja tekee työtä ilman taloudellisen menettämisen riskiä. On kohtuullista, että sitä voidaan verottaa hieman kovempaa kuin sellaisen työtä, joka pistää pelimerkit pöydälle silläkin uhalla että kaikki menee, eikä työlle saatu mitään korvausta. Mikäli palkansaajakin olisi pelkällä tulospalkkauksella ja kantaisi vielä taloudellista riskiä, minusta olisi ihan oikeudenmukaista, että verokohtelukin olisi samankaltaista.
Mikäli halutaan kadehtia, on aika kadehtia arkea, eikä hyvän työn ja tuurin tuomaa tulosta. Kyse on katsomisesta todellisuuteen eikä kuvitelmaan. Samalla tavalla kuin urheilijan upeaa suoritusta voi kadehtia ja haluta itselleen, mutta ilman treeniä, voi jokainen palkansaaja haluta onnistuneen yritystoiminnan tuloja, ilman otettua riskiä ja vuodatettua verta.
Pökköä pesään ja kohti uutta päivää. Olet sitten yrittäjä tai et, pidetään lippu korkealla ja mennään eteenpäin. Lopetetaan suusta salaa ulos pulppuava valitus ja rynnätään kohti haasteita. Elämä kaipaa suolaa ja se suola tulee kamppailuista.
- Matias
Sijoitustiedon kolumnisti Matias Savolainen on yrittäjä, sijoittaja ja USA Asunnot hallituksen puheenjohtaja.
