Suomessa oli aika, jolloin kaikilla neljällä suurimmalla puolueella oli täysipäiset puheenjohtajat. Demareilla oli Paavo Lipponen, kokoomuksella Sauli Niinistö, keskustalla Esko Aho ja vasemmistoliitolla Suvi-Anne Siimes. Sijoittajana epäluuloisimmin suhtauduin näistä Sauli Niinistöön, koska salolainen juristi ei vaikuta tietävän vieläkään, missä pörssikursseja pidetään. Talvivaaran bondin merkitseminen oli minulle ihan riittävä näyttö tasavallan presidentin pörssiosaamisesta. Niinistö ajoi tuoreena valtiovarainministerinä avoir fiscalin hylkäämistä, koska yhdenkertainen verotus yrityksille olikin aivan liian vähän. Yhtiöiden voittojen yhdenkertaisesta verotuksesta luovuttiin tosin vasta 2005, kun Niinistö oli jo kasvamassa korkoa Euroopan investointipankissa. Historiankirjoitukseen on jäänyt, että avoir fiscalista luovuttiin, koska EU vaati niin, vaikka kyseessä oli Niinistön aloite vuodelta 1999 ja vasemmiston asettama hinta varallisuusverosta luopumiseen.
En varsinaisesti kanna Niinistölle kaunaa, koska hän mielestäni ajoi hyväksi näkemäänsä asiaa eikä kaavoittanut kavereilleen tontteja, kuten vaalipiirikaverinsa Ike. Kanerva tosin sanoi oikeudessa, etteivät kaavoitusasiat häntä kiinnosta, vaikka hän toimii edelleen Varsinais-Suomen liiton puheenjohtajana. Liiton nettisivuilta: ”Varsinais-Suomen liitto on 27 jäsenkunnan muodostama lakisääteinen kuntayhtymä, joka maankäyttö- ja rakennuslain mukaan hoitaa alueensa maakuntakaavoituksen ja alueiden kehittämislain mukaan vastaa alueensa yleisestä kehittämisestä.”
Turkulaiset pitävät Ikeä sisukkaasti vastuussa edelleen, koska hän kannattaa TPS:ää ja puhuu heimolaistensa keskuudessa oikeaa murretta. Onneksi kokoomuksen puheenjohtajaksi ei koskaan valittu miestä, joka aikoinaan ajoi kokoomuksen nuorten liittymistä Suomen Rauhanpuolustajiin.
Tänä viikonloppuna valittiin kolmen puolueen puheenjohtajat. Kokoomus vaihtoi lyhyen matematiikan A:n pitkän matematiikan B:hen. Tämä on melkoinen harppaus eteenpäin, koska väliin mahtuu yli puoli Suomea. Lyhyestä matikasta saa A:n, jos menee kirjotuksiin jurrissa tai sitten vain ei ole loogista ymmärrystä. Epäilen Alexander Stubbin menneen yo-kirjoituksiinsa selvin päin. Pitkän matematiikan B:n osaamisella taas olisi 80-luvulla saanut lyhyestä niukan ällän eli nykyisen E:n, joten tuli ihan reilu parannus kokoomuksen puheenjohtajan matemaattiseen ymmärrykseen.
Ilahduin kovasti, kun luin lehdestä, että uudella puheenjohtajalla Petteri Orvolla on suoria osakesijoituksia. Tämän pitäisi olla sijoittajan silmissä melkoinen meriitti. Vaikka Orvon linjapuhe oli koko maailmaa syleilevää diibadaabaa, hän tuskin on ajamassa pörssin kansallistamista. Huolestuttavaa tosin on, että vaikuttaa siltä, että Orpo on enemmän murehtimassa siitä, miten saa sairaanhoitajat taas äänestämään kokoomusta, kuin valtiontalouden tilasta.
Politiikan ongelma on, että useimmat toimijat ovat etsimässä itselleen ja puolueelleen kannatusta ja erilaisia etuja, eivätkä varsinaisesti parantamassa maailmaa. Tosin kuulun siihen vähemmistöön, joka uskoo, että joukossa on poikkeuksiakin. Juha Sipilä esimerkiksi on niin hyvä puheenjohtaja, kuin maalaisliitolla voi olla. Kun on tehnyt omiin tarpeisiinsa riittävästi rahaa, voi esimerkiksi yrittää edistää yleistä hyvää. Tosin suhtaudun epäluuloisesti uskovaisiin. Jos uskoo satuolentoihin, voi uskoa kaikenlaiseen muuhunkin hölynpölyyn, kuten nykyisen suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen kanssa sopimiseen.
RKP valitsi puheenjohtajakseen ensimmäistä kertaa naisen. Tämä on periaatteessa hyvä asia, tosin sijoittajilla on syytä huoleen. Anna-Maja Henriksson on nimittäin itselleen ja ehkä muillekin hyvää tarkoittava hömelö, eli RKP:n feministisiiven täysverinen edustaja. Tällaiset ovat vaarallisia, koska voivat tehdä jotain tyhmää. Tosin Anna-Majallakin on korvaa Konstsamfundetin intresseille, joten ainakaan Spondan osakkeenomistajilla ei pitäisi olla mitään hätää. Epäilen kuitenkin, että Carl Haglundia tulee lähivuosina kovasti ikävä. Harry Potter hyppää lähiaikoina yksityiselle puolelle ymmärrettävistä syistä. Siellä tienaa paremmin ja voi olla esimerkiksi kapakassa kännissä ilman pelkoa joutumisesta iltapäivälehtien lööppeihin.
Vasemmistoliiton Li Andersson taas oli Vasemmistoliitolle hyvin vaarallinen valinta. Hän nimittäin voi saada puolueen kannatuksen nousuun, koska on erittäin pätevä puhumaan veden viiniksi. Minä en ymmärrä täysin, miksei Neuvostoliiton romahdus opettanut kaikille kommunismin toimimattomuutta. Toisaalta tyhmyys on uusiutuva luonnonvara, jonka riittävyydestä koko maapallon tarpeisiin ei ole koskaan tarvinnut murehtia.
Minä ymmärrän, että vaalit täytyy ensin voittaa, että pääsee valtaan, mutta jotain rajaa voisi olla populismissakin. Juha Sipilän tai kenenkään muunkaan syyttäminen verosuunnittelusta oli jopa Li Anderssonin mittakaavassa ala-arvoinen heitto. Mutta tällaisissa Li onkin pelottavan näppärä. Kun on saanut neljästä maailmalla tarpeellisesta kielestä ällän ja suomestakin E:n, pystyy vakuuttavasti artikuloimaan kaikenlaista potaskaa, jonka osa kansasta ostaa mielellään. Miksi Li aikoinaan valitsi lyhyen matematiikan, on sinänsä ymmärrettävää. Loogisuudessa pysyminen ei kuulu vahvuuksiinsa, tosin sitä ei vasemmistoliitossa erityisesti vaaditakaan.
Alkaa valitettavasti näyttää siltä, että demarit pitävät Antti Rinteen puheenjohtajanaan kaikesta sössöttämisestään huolimatta. Pääoppositiopuolue Suomessa ja lähes kaikkialla muuallakin voittaa aina vaalit, ja sen puheenjohtajasta tulee ministeri. Seuraava hallitus vaikuttaa kovasti punamullalta, jossa ovat mukana Anna-Majan RKP ja SDP:stä vasemmalla olevat nykyiset vihreät, ehkä myös Li Anderssonin vasemmistoliitto. Persut menevät sovinnolla oppositioon nuolemaan haavojaan ja haukkumaan edellisen ja nykyisen hallituksen päätöksiä. Yksikään vasemmistopuolue ei varsinaisesti halua leikkiä kokkareiden kanssa, eikä kukaan täysipäinen halua tehdä Antti Rinteen kanssa yhtään mitään. Kepun seuraava puheenjohtaja ei välttämättä ole täysipäinen. Petteri Orvosta tulee ensin valtiovarainministeri ja sitten oppositiojohtaja. Tosin molemmissa hän pärjännee Alexander Stubbia paremmin.
Jos Juha Sipilä luopuu politiikasta, ja punamulta tulee, elävät Suomeen rahansa sijoittaneet todellisia vaaran vuosia. Minä olen yksi sellainen ja olen oikeasti kauhuissani. Kaikki näyttää juuri nyt periaatteessa hyvältä suomalaisten osakesijoitusten kannalta, ellei valtiovalta tee mitään käsittämättömän typerää. Mikään valtiontalouden omaan jalkaan tai sijoittajien selkään ampuminen taas ei olisi Antti Rinteen hallituksen kykyjen ulkopuolella. Joten todennäköisyys muutaman vuoden päästä tapahtuviin poliittisiin älyttömyyksiin on poikkeuksellisen suuri.
En millään jaksaisi alkaa perehtyä huolella ulkomaisiin yhtiöihin, ja toisaalta indeksirahastoihin sijoittaminen tuntuisi laiskuudelta ja pelokkuudelta. Luultavasti jään vanhaan tyyliin tarkkailemaan tilannetta vivuttamattomalla kotimaisella salkulla, jossa on vähän käteistäkin - ja näkemään märkiä unia Elina Lepomäestä pääministerinä. Jos demarit pystyisivät jostain kaivamaan edes puolivastuullisen puheenjohtajan vuoden 2017 puoluekokouksessaan, ei tässä olisi mitään hätää. Mutta se vaikuttaa yhtä realistiselta kuin Elinan pääministeriys.
Politiikan seuraaminen on sijoittajalle käytännön välttämättömyys. Kiinnosti tai ei, puolueiden puheenjohtajilla on paljon väliä. Viikonloppuna nämä välit vähän lisääntyivät, joskin minun puolestani olisivat voineet lisääntyä vähän enemmänkin.
