Tuhahtelin kaikille niille, jotka Emmanuel Macronin tultua valituksi Ranskan presidentiksi tuulettelivat populismin nousun Euroopassa pysähtyneen. Taisi jäädä vaalituloksiin perehtymättä. Ensimmäisellä kierroksella 40 prosenttia ranskalaisista äänestivät täysin tolkuttomalla ohjelmalla liikenteessä olleita Marine Le Peniä ja Jean-Luc Mélenchonia. Termi ”populistinen” vähättelisi tämän kaksikon suunnitelmia. Toisella kierroksella kolmannes patonginpurijoista olisi mieluusti hypännyt ojasta allikkoon eli Länsi-Euroopan sosialistisimmasta taloudesta eristäytymiseen sosialismin säilyttäen. Poikkeuksellisen iso osa jäi kotiin mököttämäänkin, koska ei ollut ketään kunnon kommunistia, mitä äänestää.
Macronia taas voidaan pitää menestyksekkäänä populistina. Hän mm. lupasi valituksi tultuaan tiputtaa Ranskan työttömyysastetta kolmella prosenttiyksiköllä, joka nyt on vähän sama kuin uusi valmentaja lupaisi Suomen jalkapallomaajoukkueen voittavan maailmanmestaruuden.
Populismi trendinä on ottanut jalansijaa kaikkialla maailmassa. Vuonna 2002 Länsi-Euroopan valtaapitävät kauhistelivat, kun Jean-Marie Le Pen pääsi toiselle kierrokselle kuitenkin ilman mitään toivoa voitosta. Viisitoista vuotta myöhemmin oltiin oikeasti peloissaan, että tyttärensä tulee valituksi. Lisäksi isä Le Pen oli tavallaan tytärtään vähemmän populistinen, koska ei edes vaalikampanjassaan kosiskellut tolkun ihmisten tukea.
Tämän vuoden alussa julkaistussa tutkimuksessa osoitettiin, että entistä enemmän ympäri maailmaa kannatetaan vahvaa johtajaa, jonka ei tarvitse välittää parlamentista tai vaaleista. Esimerkiksi Venäjällä 90-luvun puolivälissä 50 prosenttia halusi der Führeriä, 2010-4 tutkimuksessa jo kolme neljäsosaa venäläisistä oli valmis heittämään demokratian roskakoriin. Itänaapurissamme tämä on myös toteutunut. USA:ssakin jo yli 30 prosenttia kaipasi Isä Aurinkoista kahdenkymmenen vuoden takaiseen 23 prosenttiin verrattuna.
Kun siirrytään vaalikampanjointiaikaan, ryhtyvät puolueet väristä riippumatta populisteiksi. Kaikki lupailevat sellaista mitä eivät voi mitenkään toteuttaa, elleivät saa enemmistöä paikallisessa eduskunnassa. Monipuoluejärjestelmässä joudutaan kerran kerrasta neuvottelemaan hallitusohjelmasta, ja mikään puolue ei pysty lunastamaan lupauksiaan, vaikka ehkä osan haluaisi oikeastikin panna täytäntöön.
Toki jos olettaa jäävänsä hallituksen ulkopuolelle, voi huoletta luvata vaikka mannaa satavan taivaasta tai kansanäänestystä EU-jäsenyydestä. David Cameron uusi pääministeriytensä jälkimmäisellä lupauksella. Tämä Cameron tulee jäämään historiaan lukuisten muiden epäonnistuneiden uhkapelaajien joukkoon. James Cameronin elokuvahankkeet ovat olleet paljon onnistuneempia betsejä, vaikka yhdessä niistäkin törmättiin jäävuoreen, jota ei osattu pelätä.
Tuore Iso-Britannian pääministeri Theresa May päätti hänkin vähän kokeilla onneaan ja kutsui koolle ennenaikaiset vaalit. Työväenpuolueen Jeremy Corbyn piti lyödä täysin lyttyyn. Nyt Corbyn lupaa rahaa kaikille, kuten lisää eläkettä, ilmaista koululounasta ja yliopisto-opiskelua sekä kansallistamisia. Mayn konservatiivit olivat mielipidemittauksissa parhaimmillaan 20 prosenttia työväenpuolueen edellä. Nyt ero on kaventunut 10 prosenttiin, pakottaen Mayn kääntämään takkinsa aikomuksestaan veloittaa eläkeläisiä terveydenhuollosta. Lisäksi hän erittäin epäuskottavasti väitti, että ei tässä mitään takkia käännetty. Nyt konservatiivitkin lupaavat nostaa eläkkeitä, mutta se ei ole näkynyt gallupeissa ainakaan vielä.
Demokratian ongelma on, että ihmiset pääsevät äänestämään. Paljon auttaisi, jos äänioikeudelle asetettaisiin alaikärajan lisäksi yläikäraja. Ajokorttikin otetaan vanhuksilta jossain vaiheessa pois, tosin yleensä liian myöhään. Eläkeläiset yleisesti haluavat lisää eläkkeitä ja palata menneisyyden maailmaan. Niinpä vaalien alla kannattaa perinteisesti luvata lisää eläkkeitä ja perua liberaaleja uudistuksia. Vaalien jälkeen yleensä todetaan, että ei siihen oikeasti ole varaa ja olisihan se nyt vähän hassua palata viktoriaanisen ajan perhelainsäädäntöön.
Esimerkiksi 75 vuotta täytettyä voisi halutessaan suorittaa äänioikeuden uusimistutkinnon. Testissä pitäisi osoittaa edelleen kykenevänsä vähintään luetun ymmärtämiseen. Tällä voisi päästä eroon katteettomista kimmokiljusmaisista eläkelupauksista. Tämä tietysti on samanlaista pilvilinnojen rakentelua kuin toiveeni liberaalidemokraattien jytkystä Iso-Britannian vaaleissa. Eläkeläiset ovat pelottava äänestäjäryhmä ja liberalismi voi saada jalansijaa saarivaltakunnassa kun minun lapsenlapseni ovat eläkeiässä. Tosin minulla ei ole ainakaan vielä lapsenlapsia ja liberaalipääministeri voi olla vain haavekuva siellä missä aurinko ei aikoinaan koskaan laskenut.
Markkinat eivät ole vielä huolissaan työväenpuolueen vaalivoitosta. Corbynin pääministeriyden todennäköisyys on suuruusluokkaa kymmenen prosenttia. Tosin jos kerran kymmenestä osuisi, jäisi Brexit-droppi Lontoon pörssissä pikkudipiksi Corbyn-syöksyyn verrattuna, enkä olisi tällä kertaa valmiina koppaamassa putoilevia puukkoja ainakaan brittiyhtiöistä.
Vaikka talous näyttää olevan orastavassa kasvussa, on muitakin poliittisia riskejä kuin nykyisen työväenpuoleen vaalivoitto Iso-Britanniassa, jotka voivat pysäyttää taloudellisen kasvun. Populistien suosio on korkeammalla kuin minun elinaikanani koskaan on ollut. Perinteiset puolueet ovat hyvin monessa maassa puhtaiden populistien käsissä, kuten esimerkiksi Suomen koko vihervasemmisto. Tulemme näkemään vielä populistien vaalivoittojakin, vaikka Macron Galliassa tuli ykköseksi.
Osakkeiden hinnoittelu perustuu nykyiseen hyvin alhaiseen korkotasoon. Jos meillä kävisi niin hyvät, että talous kääntyisi oikeasti kestävälle nousu-uralle, EKP kiristäisi varmasti rahapolitiikkaansa ja korot nousisivat. Vielä kerran: talouden nousu ei tarkoita automaattista pörssikurssien nousua. Ja lisäksi nykyinen lievästi optimistinen taloustunnelma kääntyy hyvin nopeassa tahdissa murheenlaaksoksi, jos Euroopassa alkaa pääministereinä heilua Jeremy Corbynin ja Antti Rinteen tasoisia talousosaajia.
