Kolumni: Parempi hiihdellä yksinään

Syksyllä 1992 ihmettelin uutta ja ihmeellistä kelluvan markan maailmaa. Oli itsestään selvää, että pystyssä pysyvien vientiyhtiöiden tulokset paranisivat radikaalisti. Jos yhtiöllä on kaikki kulut markassa ja kaikki tulot valuutassa, tuo 25 prosentin markan heikkeneminen yhtiön tulosriville parannusta 25 prosenttia kertaa liikevaihto. Eli jos miljardin liikevaihdon tällainen yhtiö teki ennen kellutusta 100 miljoonaa tappiota, alkoi se nyt tekemään 150 miljoonaa plussaa.

Talouslehdistö sen sijaan kirjoitti lähinnä valuuttaluottojen aiheuttamista tappioista yrityksille. Nämä ovat kertakuluja. Liikevaihto taas tulee joka vuosi. Kerta- ja juoksevan kulun eron ymmärtäminen ei havaintojeni mukaan ole maailmassa edistynyt. Esimerkiksi julkisuudessa jatkuvasti pidetään Kreikkaan hukattuja rahoja juoksevina kuluina ja eläkkeitä taas jossain rahastossa olevina varoina. Todellisuudessa Kreikka oli tai on kertasuonenisku ja eläkkeet maksetaan joka kuukausi.

Lisäksi Suomen Pankki valehteli 1992 aina kysyttäessä, että korot määräytyvät nyt ”markkinoilla”. Todellisuudessa lyhyt korko oli täysin Suomen Pankin käsissä. Suurin osa tuon aikaisista poliitikoista ei muuten tajunnut tätä. Kullberg, Hämäläinen ja Koivisto olivat gämblänneet kovalla markalla ja ottaneet pataan, mutta halusivat pitää keskuspankin itsenäisenä. Toki jos olisin ollut tuolloin Suomen Pankin johtokunnassa, olisin valehdellut ihan vastaavasti. Totuuden kertominen poliitikoille demokratiassa – kansasta nyt puhumattakaan - johtaa varsin usein typeriin toimenpiteisiin.

Minulla oli tuohon aikaan henkilökohtaisena ongelmana suuruusluokkaa 800.000 markan nettovelat ja enää melko vähän sijoitettavissa olevaa velkarahaa. Olin 25-vuotias kauppatieteiden ylioppilas ja hiljan aloittanut oman omaisuudenhoitoyhtiön, mutta vaikka meillä oli jo asiakkaita, olivat ne toistaiseksi melko pieniä ja pelkällä voittoon sidotulla vuosipalkkiolla.

Toinen ongelma oli talouslehdistö, joka kirjoitti lähinnä Suomen joutumisesta IMF:n haltuun ja pörssikurssit, jotka eivät nousseet mihinkään, vaikka minun järkeni sanoi, että nyt pitäisi rallata ja kovaa. Opin joskus 1987 paikkeilla, että olen aiemmasta käsityksestäni huolimatta varsin usein väärässä. Oliko ”julkinen totuus” oikeassa ja minä väärässä? Onnekseni olin lukenut Eino Leinon runon ”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä”. Runon opetus on, että latunsa on parempi itse aukaista, kuin sujutella muitten tekemiä valmiita latuja.

Päätin etsiä mahdollisimman kovan vivun tuotteen, joka korreloisi parhaiten laskevaan korkoon ja vientiyhtiöiden paraneviin tuloksiin. En ollut koskaan tehnyt korkotermiineitä, mutta juuri korkojen suhteen kansan sumuttaminen oli liki päivittäistä ja näkymä varmin. Vientiyhtiöistä jotkut kuitenkin menisivät nurin.

Korkoprojektini meni puluille. Kävin baarissa parin korkomeklarin kanssa, jotka molemmat olivat omasta mielestään, elleivät ehkä maailman, niin ainakin Suomen parhaita hommissaan. Heidän osaamisensa vain lisääntyi sitä myöten kun tuopit vajenivat.

Minulla oli hyvin yksinkertainen kysymys, eli miten yksityinen sijoitusyhtiö tehokkaimmin pääsisi betsaamaan laskevien korkojen puolesta, ja mitkä olisivat vakuusvaateet (toivottavasti pienet). Olin johdannaisilla sen verran suhannut, että en aikonut joutua luopumaan ”varmasta” positiosta markkinaheilunnan ja sitä myöten nousevien vakuusvaateiden takia, kuten varsin monelle kollegalle oli käynyt (ja tuli käymään).

”Tiesin” siis korkojen laskevan, mutta en todellakaan tiennyt milloin se tapahtuisi. En saanut kummaltakaan kunnollista vastausta. Ehkä asiaa olisi auttanut, jos olisin itse ottanut vain ykköstä ja antanut superdealereiden pysyä yksin nelosessa. Toki elämää pelastavan projektin puuhaaminen ihan selvänä olisi ollut kovin tylsää.

Hylkäsin korkospekulaatiot (ensimmäinen on edelleen tekemättä) ja tutkin kotikenttääni eli Helsingin pörssilistaa. Löysin sieltä Metsä-Serlan ja sen optiotodistuksen. Yhtiön tase vaikutti arveluttavalta, mutta pääomistajalla oli vielä paljon metsää pystyssä ja markka mätäni iloisesti, kuten lehdistö tuolloin hehkutti. Optiotodistus oli hinnoiteltu teoreettisesti naurettavan halvaksi ja siinä oli paljon vipua ylöspäin. Olin varmasti ensimmäisiä, joka tuon lapun deltaa ja gammaa laskeskeli.

Ostin aluksi yhden pörssierän eli 200 kappaletta hintaan 6,50 markkaa puhelinkauppana tutusta pankkiiriliikkeestä. Illan ja yön tutkin yhtiötä ja optiotodistusta ja seuraavana päivänä sitten tankkasin lisää. Myös vieruskaverini innostuivat, kun tällä kertaa hinta lähti nousemaan heti ja nousi kymppiin parissa päivässä, johon mennessä olin lyönyt kaikki tuolloin sijoitettavissa olleet omat rahani kiinni velkaisen vientiyhtiön optiotodistukseen.

Jos ei osakkeen hinta vuodessa nousisi, optiotodistus erääntyisi arvottomana. Toki matkalla olisi mahdollisuuksia operoida, ja seuraavan vajaan vuoden ajan en pörssin aukioloaikana ollut juuri yli vartin pätkiä tarkistamatta Metsä-Serlan B-osakkeen ja sen optiotodistuksen hintaa.

Projektin alkuun sain yhden kappaleen lisää kirjaani ”Ihmisiin luottaminen on arveluttavaa puuhaa”. Kirjasin trading-vihkooni kellonaikoineen jokaisen kaupan meklarin nimellä varustettuna. Kauppaa käytiin siis puhelimen välityksellä, ja laskelmat tulivat postissa pari päivää myöhemmin. Back-office kirjasi kaupat asiakkaille meklareiden omien kirjanpitojen mukaisesti ja tässä tuli luonnollisesti välillä pikku kämmejä. Meklaritkin ovat vain ihmisiä ja lisäksi heillä oli usein kiire Kalleen. Tiedän hyvin, koska olin noissa hommissa ollut myös linjan toisessa päässä. Minä aioin pienenä toimijana pitää puoleni, enkä antaa suurasiakkaiden viedä vahingossa tai tahallaan minun pikkukauppojani.

Tuosta ensimmäisestä ostostani ei tullut koskaan laskelmaa. Soitin meklarille, ja vaadin kaupan toteutusta. Hän sanoi, että kauppaa ei koskaan tehty. Minä sanoin, että pörssiprotokollassa näkyy täsmälleen identtinen kauppa juuri oikeilla kellonajoilla ja välittäjillä kuin minunkin kirjanpidossani. Hän sanoi, että ainakaan hän ei vahvistanut kauppaa minulle. Minä olen auringonvarma, että hän sanoi minulle taikasanan ”Tehty”. Hän ei myöntänyt. Keskustelimme nauhatarkistuksesta, johon meklari oli hyvin haluton ”kovin vaivalloisena”. Lopulta luovutin, en halunnut riitaantua ison välittäjän kanssa, kun vahinko oli ”vain” satoja markkoja. Tuohon aikaan en tosin kymmenen markan vapaaehtoiseen paikkalippuun junassa katsonut itselläni olevan varaa. Lisäksi tiesin nauhatarkistuksen vuoden 1992 teknologialla perin raskaaksi operaatioksi. Siinähän kelailet nauhaa edestakaisin olematta varma, mitä kello nauhalla on.

Vuosi myöhemmin minulle selvisi, että ei ko. pankkiiriliikkeessä tuohon aikaan edes mitään nauhoja ollut. Meklarin mulkero oli jakanut kaupan kaverilleen (tai itselleen) ja bluffasi vielä minua olemattoman nauhatarkistuksen tuskaisuudella. Hän poistui onneksi alalta jo paljon ennen milleniumia ymmärtääkseni ei-oma-aloitteisesti.

Jos oli alku kankeaa, lähti Metsä-Serla-projekti startattuaan hirveään kiihdytykseen. Koska monena päivänä peräkkäin oli isoja nousuprosentteja Kauppalehdessä, kiinnostui tyyliin koko Suomen vielä hengissä oleva sijoitusscene Metsä-Serlan optiotodistuksesta. Viikossa puhkaistiin hirveillä vaihdoilla kahden kympin raja, kun Metsä-Serlan B hivuttautui ulkomaisilla ostajilla hitaasti, mutta varmasti ylöspäin.

Koska ”kaikki” olivat voitolla optiotodistuksessa, oli siinä jatkuva kova myyntipaine. Vaikka hinta nousi, pysyi sen teoreettinen arvostus mitättömänä. Hätäisimmät kollegat luopuivat projektista kokonaan, kun saivat tuplat ja olivat hyvin tyytyväisiä.

Minä pidin hampaat irvessä kiinni myös kun optiotodistus notkahti kuudesta kympistä neljään kymppiin. Toki vähän vetelin ranteita auki ”miksi en myynyt, kun se oli joskus kalliimpaa”–analyysin pohjalta, mutta perusteoriastani en ollut luopunut. Alla oleva osake oli edelleen ”halpa” ja optiotodistus täysin naurettavasti hinnoiteltu.

Lopulta lunastuksen ajat tulivat lähelle, ja luovuin optiotodistuksista hyvin lähelle perusarvoonsa eli karvan alle ”oikean” hinnan. Rahaa lunastukseen minulla ei tietenkään ollut ja vähän pitkin hampain irrotin – kahteen ja puoleen sataan.

Metsä-Serlan optiotodistuksella nousin nettovelkaisesta plussan puolelle, enkä ole vastaavan suuruusluokan riskejä sen jälkeen enää koskaan ottanut. Pokerinpelaaminen on muuten leppoisaa puuhaa johdannaiskauppaan verrattuna.

Kun kerroin minun Metsä-Serlan warranttitarinaani Kallessa (kaikilla oli omansa) tuoreeltaan 1993, juuri kukaan ei uskonut minua. ”Kaikkihan sillä treidasivat” ja ”Ei kukaan sitä holdannut” olivat pääargumentit. Lisäksi kävin tuohon aikaan päivittäin hyvin nopeatempoista optiokauppaa, joten tämä ei lisännyt tarinan uskottavuutta.

Pidinkin enimmäkseen taukoa 22 vuotta jutun kertomisesta. Sen lisäksi, että pääsen pullistelemaan vanhalla sankaritarinallani, on siinä useita tärkeitä opetuksia:

Keskuspankin pääjohtaja voi hyvin valehdella – ja perustellusti

Talouslehdistön ”tunnelmalla” on lähinnä viihdearvoa

Kerta- ja jatkuvat kulut ovat eri asia

Ihmisiin luottaminen on arveluttavaa

Perusmatematiikan osaamisesta ei ole koskaan mitään vahinkoa

Vaikka seuraat taukoamatta, mitään kauppaa ei ole pakko tehdä

P.S. En jaksanut avata optioiden peruskäsitteitäkään tässä yhteydessä. Optiot- oikeuksia ilman velvollisuuksia- artikkelista voi esimerkiksi lähteä rakentamaan perusosaamista optioihin. https://www.sijoitustieto.fi/sijoitusartikkelit/optiot-oikeuksia-ilman-velvollisuuksia

Keskustele kolumnista täällä

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun hanki on hohtava alla,

kun taivas kirkasna kaareutuu -

mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,

tuul' ulvovi, polku on ummessa

ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun ystävä häll' on myötä,

kun latu on aukaistu edessään -

mut parempi hiihdellä yksinään,

tiens' itse aukaista itselleen