Ajattelin muutamalla sanalla päivittää pörssin hyvin innostuneen tammikuun myötä edellistä tekstiäni kuluvan vuoden mahdollisista korjauksen paikoista. Tiivistäen, tammi-helmikuu näyttää hyvältä.
Velkakatto sulki USA:n liittovaltion – hetkeksi
Yhdysvallat onnistuivat sulkemaan oman liittovaltionsa rahanpuutteen takia. Siis rahaahan jenkeillä on, velanottokyky mitä mainioin ja talouden korkeasuhdanne päällä. Mutta koska budjetti on miinuksella, menoja rahoitetaan ottamalla uutta velkaa.
Jatkuva velan kasvu ei sinällään ongelma, mikäli velkataakka kasvaa taloutta hitaammin. Mutta velkakatto on dollarimääräinen. Siksi kovan kasvun ja tiukan budjettipolitiikankin vallitessa se velkakatto tulee ajan myötä aina uudelleen vastaan.
USA:n kongressi asettaa dollarimääräisen rajan, ja päättää sen nostamisesta. Se on kiristyskeino poliitikoille pysäyttää liittovaltion toiminnot, mikäli kongressi ei saa presidentiltä haluamaansa.
Tällä kertaa demokraatit haluavat löysempää maahanmuuttopolitiikkaa ja varmasti myös tehdä ihan puhdasta kiusaa hallinnolle. Republikaanienemmistöisen edustajainhuoneen ja republikaanipresidentin aikana demokraatit toivovat liittovaltion toimintojen pakkosulkemisen vaikuttavan vuoden lopulla pidettäviin vaaleihin ja satavan sitä kautta demokraattien laariin.
Sijoittajat ovat vuosikymmenien aikana tottuneet shutdown-leikkiin, ja mitään hermostumista ei ole nähty nyt tai aiemmin.
Vuonna 2011 USA:n liittovaltion velat melkein kohtasivat teknisen maksuhäiriön – eli liittovaltio oli lähellä jättää maksamatta erääntyvien velkakirjojensa pääomat, koska uutta velkaa ei voitu ottaa. Luottoluokituslaitokset rankaisivat tästä ja poistivat USA:n luokituksesta sen kolmannen A:n.
Vuonna 2013 liittovaltion monet toiminnot olivat pitkään kiinni. Esimerkiksi kansantalouden tilastoja ei juuri julkaistu, koska tiedon kerääminen ja käsittely keskeytettiin.
Juuri tätä kirjoittaessani USA:ssa on sovittu väliaikaisesta velkakaton nostamisesta aina 8. helmikuuta asti, ja presidentti Donald Trump lupasi käsitellä maahanmuuttoasiaa uudelleen. Reiluun pariin viikkoon siis ei velkakatto uhkaa, ja liittovaltion sulkeminen jäi kolmipäiväiseksi.
Velkakaton nostoon tarvitaan kongressissa määräenemmistö. Olisi mukavaa, jos yksinkertainen enemmistö riittäisi. Vielä mukavampaa olisi, että velkakatto poistettaisiin kokonaan. Mutta koska se on satavuotiaaksi vanhukseksi palvellut poliitikkojen ja puolueiden keskinäistä kiristämistä niin hyvin, niin ei siitä eroon päästä.
Tästä kannattaisi valtion velkaantumisesta huolissaan olevien ja velkajarrua toivovien ottaa opiksi. Jos velkaantumisen pysäytysmekanismissa on paniikkinappula velkarajan ylittämiseksi, niin ei se velkaantumista pysäytä. Sellainen mekanismi synnyttää vain riitelyä ja kiristämistä – ja lopulta siitä jarrusta vedetään ja velkakattoa nostetaan.
Mikäli siinä mekanismissa ei ole paniikkinappulaa, niin ennemmin tai myöhemmin tapahtuu jotain ”yllättävää” tai johdossa on kinkkuvoileivän taidot omaavat tumpelo, jolloin maa ajautuu maksukyvyttömyyteen omien lakiensa seurauksena.
En maininnut velkakatto-ongelmia vuoden 2018 ennakossani sen takia, että silloinkin, jos velkakaton nostamisen viivästyminen johtaa liittovaltion toimintojen sulkemiseen, sillä ei ole suurta merkitystä finanssimarkkinoille. Ainoastaan mikäli velkakirjoille pääsisi syntymään tekninen maksuhäiriö, joka laukaisisi luottojohdannaiset, asialla olisi jotain konkreettista merkitystä.
Saksassa demarit sanoivat joo – mutta pienellä marginaalilla
Edellisessä kolumnissani listasin Saksan hallitusneuvottelut yhdeksi vuoden keskeisistä riskitekijöistä. Sosialidemokraattien puoluekokous puolsi demareiden ja kristillisdemokraattien välisten hallitusneuvotteluiden jatkamista hallitusohjelman luonnoksen nähtyään.
Puoltava päätös syntyi melko vaatimattomalla enemmistöllä. Demareiden puolue-edustajista 362 äänesti hallitusneuvotteluiden käynnistämisen puolesta, kun 279 äänesti sitä vastaan. Vaatimaton 56% puolto antaa siis ymmärtää, että demarit eivät pala innosta päätyä Angela Merkelin johtamaan hallitukseen apupuolueeksi ja saada oma kannatuksensa alamäkeen.
Todennäköisesti neuvotteluissa demarit tulevat vaatimaan paljon, ja kristillisdemokraatit tulevat sitä myös jakamaan, että neuvotteluiden päätyttyä lopputulos kelpaisi demareiden puoluekokoukselle.
Saksassa kukaan ei halua uusia vaaleja, paitsi ehkä äärioikeistolaisten teemojen kanssa flirttaava AfD-puolue. Mikäli demarit heittäytyvät täysin mahdottomiksi, kristillisdemokraatit voisivat halutessaan muodostaa vähemmistöhallituksen yksin. Näyttääkin siis siltä, että Saksan poliittiset vaikeudet eivät isommin haittaa sijoittajien elämää.
Euroopan keskuspankilla pelottelu ja Italia
Pankkien katsauksissa välähteli vielä jokin aika sitten huolia Euroopan Keskuspankin tiukentuvasta rahapolitiikasta. Sekä lähivuosina tapahtuvat keskuspankin johdon nimitykset että talouden positiivinen käänne nostivat rahapolitiikan kiristymisen todennäköisyyttä. Valuuttamarkkina hoiti kuitenkin kiristämisen EKP:n puolesta – euron vahvistuminen vastaa vaikutuksiltaan pientä koronnostoa. EKP:n edustajat ovatkin kiireesti rynnänneet kertomaan, että rahapolitiikkaa ei ole syytä kiristää lähiaikoina.
Italian vaalit
Eurovastaisten populistipuolueiden on arveltu ymmärtäneen, kuinka vaikeaa eurosta on päästä irti. Vaihtoehtoiseksi konstiksi nämä puolueet ovatkin kaavailleet rahaliiton mädättämistä sisältä käsin. Ottamalla reilusti velkaa ja velka- ja vajekatoista välittämättä Italia voisi muun euroalueen tuella velkaantua, mutta aiemmat yritykset ovat päättyneet Italian tappioksi.
Jälleen vaalikisoissa mukana oleva Silvio Berlusconihan käytännössä sai potkut EU-herroilta, jotka ilmoittavat, että rahapoliittista tukea ei EKP:lta heru, ellei Italiassa vaihdu johto. Ja vaihtuihan se – tilalle saatiin virkamieshallitus, jonka pääministeriä ei oltu koskaan valittu vaaleilla yhtään mihinkään.
Ylipäätään muiden takauksen varassa olevan tuhlaajapojan on vähän huono alkaa takaajille ryppyilemään. Tarpeeksi iso velallinenhan on velkojan ongelma, mutta mikäli velallinen yrittää peliä siihen suuntaan viedä, se saa varautua tiukkoihin vastatoimiin.
Kreikan kohtelu on opettanut euromaille, että muu Eurooppa ja EU-koneisto jaksavat pitkittynyttä tuijotuskilpailua oikein hyvin. Jos haluaa kapinoida EU-koneistoa vastaan, enemmin tai myöhemmin pankit ja muut siitä koneistosta riippuvaiset tahot kyllä huolehtivat, että myötämielisempi taho löytyy.
Onkin todennäköistä, että Italian kolme suurinta populistipuoluetta eivät tule löytämään yhteistä JA tehokasta säveltä maan eurojäsenyyden mädättämiseksi. Italian vaalit ovat edelleen vahvin ehdokkaani kuluvan vuoden 10%-markkinakorjauksen syyksi. ”Populistinen” vaalitulos aiheuttanee paniikin, mutta jonkin ajan kuluttua sijoittajat ymmärtävät, että kaikesta uhoamisesta huolimatta Italia häviäisi tuijotuskilpailun muun Euroopan kanssa.
Loppuvuoden uhat ovat siis muisto vain?
Tammikuun ralli tuntuu olevan seurausta siitä, että vuoden 2018 etukäteen tiedossa olleet uhat näyttävät olevan melko hyvin hallinnassa. Edes korkojen nousu ei ole vakava juttu, koska sehän on hyvä juttu pankeille ja lisäksi ihan normaali asia talouskasvun jatkuessa. Ensimmäiset nostot ovat vain hyvä merkki. Se on se keskuspankin viimeinen koronnosto, mikä saa markkinat kippaamaan.
Koronnostoista tuli kuitenkin mieleen Etelä-Afrikkalaisen Steinhoff-konsernin vaikeudet. Kirjanpitokikkailuilla firma oli saatu näyttämään paremmalta kuin se oikeastaan olikaan. Nousevien korkojen ja osakkeiden karhumarkkinoiden kerrotaan olevan vähän kuin vuorovesi – kun vesi laskee, paljastuu, kuka on meressä ilman uimahousuja. 2000-luvun alussa kuplan puhkeaminen alkoi kirjanpitorötösten paljastumisilla ja isoilla konkursseilla (Worldcom 2002, Enron 2001).
Ehkä erittäin pitkään matalana pysyneet korot ovat joissakin yrityksissä onnistuneet peittämään huonon kassavirtakehityksen ja taseiden heikentymisen. Ehkä seuraava alamäki alkaa dotcomin , asuntolainakeplotteluiden ja eurokriisin jälkeen ihan perinteisistä toimialoista, joissa johto tai omistajat ovat halunneet esittää vähän parempaa kuin oikeasti ovat.
