John Wayne sai velvoite-Oscarinsa, kun suostui laittamaan silmälapun toiselle silmälleen elokuvassa Kova kuin kivi (True Grit). Leffa toki on kärkipään viihdettä Waynen 142 pääroolin joukossa. Näissähän kaikkien amerikkalaisten konservatiiviäitien toivevävy tappaa yleensä kaikki tähtäimeensä saamat intiaanit, japanilaiset, saksalaiset ja muutkin rosvot taistellessaan oikeuden puolesta pahaa vastaan. Eli oikein kelpo elokuvia pääsääntöisesti siis.
Niin hieno hahmo kuin True Gritin Rooster Cogburn onkin, Wayne näyttelee sitä samalla yhdellä ilmeellä kuin kaikkia muitakin sankarihahmojaan. Lisäksi vuoden 2010 Coenin veljesten uusintaversio on alkuperäistäkin huikeampi raina.
Kiviksi kutsutaan myös pokerinpelaajia, jotka pelaavat vain hyviä käsiä. Poikki menossa olevat pokerinpelaajat matkallaan kohti kunnan kustannuksella hautaamista pilkkaavatkin meitä kiviä säännöllisesti liian vähäisen actionin antamisesta.
Vastaan nykyisin ainakin pahalla tuulella ollessani näihin syytöksiin, että en ole peli- vaan voittamisriippuvainen. Enkä pysty kaikki kädet pelaamalla pokerissa voittamaan mitenkään. Kuten syyttäjä itse vaikuttaa uskovan. Nuorempana ja köyhempänä en ottanut asiakkaan mielenpahoittamisriskejä ja vaikenin kuin Esko Aho peliongelmastaan.
Kuun valoisa puoli
Viime aikoina miulla on pokerissa hohottanut enemmän kuin yleensä on hyväksi. Heinäkuussa hain muidenkin kuin itseni haluaman WSOP-sormuksen Tallinnasta, marraskuussa voitin Bratislavassa kaksi turnausta pelaamistani neljästä ja 30 vuoden miekkailun jälkeen napsahti tammikuussa Helsinki Freezeoutin pääturnauksen ykköstila.
Ellen tietäisi kyseessä olleen suurelta osalta onnekkaasta korttien laskeutumisesta, olisin kuvitellut itseni 1970-luvun Doyle Brunsoniksi. Joten tunsin itseni vain varajeesukseksi.
Pyrrhoksen voitot
Olen nähnyt niin monta kertaa uran alkuvaiheessa tulleen ison turnausmenestyksen johtavan leijumiseen, pelitasojen nostoon ja taloudelliseen tuhoon, että en ala niitä tässä luettelemaan. Las Vegasissa pyörii kuitenkin himoittu WSOP-ranneke kädessään aika monta poikkinaista kyselemästä steikkiä pikkuturnauksiin tai oikeastaan mihin tahansa.
Miulta meni hetki tajuta, mitä Pekka Salmi (R.I.P.) tarkoitti sanoessaan TV-dokkarissa, että häviöt nyt on helppo kestää. Mutta voittamisen kestäminen se vasta vaikeaa on.
Oivalsin kuitenkin seminopeasti, mitä kasinokeisari tarkoitti. Ihmiset jättävät erinomaisen hyvätkin pelipöydät, kun pääsevät vähän voitolle. Sen sijaan kuopassa unohdetaan lapset, vaimot ja rakastajattaret, kun pelien jatkaminen tuntuu tarpeellisemmalta.
Lisäksi voittaminen johtaa helposti pelurin pitämään jalat tukevasti kaksi metriä ilmassa. Jos alkaa kuvittelemaan itseään pokerissa nuoreksi Phil Iveyksi, on nykyisen ikäinen Phil Iveykin ajautumassa ongelmiin. Vähäisemmistä kyvyistä puhumattakaan.
Miuhunhan tämä ei onneksi liity. Olenhan 30-vuotisen pokerisodan veteraani, entinen Lauritsalan Sfinksi ja nykyinen finaalipöytien Kampin Teurastaja. Tämä Ajatusten Saimaan Kanava ei todellakaan kuvittele missään olosuhteissa itsestään liikoja, ei tietenkään, pthyi.
Liettuan lippu salkoon
Lähdin luottavaisin mielin kohti tämän viikon lyhytnimiseen OlyBet Showdown Vilnius – Ace Breaker -turnaukseen Liettuaan. Reissun tavoitteena oli a) pelata niin hyvää pokeria kuin pystyn b) tutustua uuteen kaupunkiin ja ihmisiin c) saavuttaa yhdeksännessätoista maassa tilastoitu pokeriturnausrahastus.
Halusin takaisin Hendon Mobin sadan parhaan joukkoon ”Cashed in different countries listalla”. Tämän saavutinkin heti keskiviikkoyönä, kun tulin pikkuturnauksessa kuudenneksi saaden bruttorahaa neljäsataaneljäkymmentä euroa. Hip hip hurraa!
Olin havainnut myös Vilnan Casino Olympicin henkilökunnan osaavaksi ja pelaajat liberaaleiksi. Joten ajattelin luultavasti voittavani High Rollerin ja tulevani pääturnauksessa ainakin kolmen joukkoon, kunhan vähän keskityn. Huomasin nimittäin veteleväni aavistuksen vähemmän fokusoituneena kuin asiaan olisi kuulunut.
Niinpä sitten lähdin kilon (=1000+100€) Highrolleria kohti käymällä aamiaisella, Lietuvos nacionalinis dailės muziejuksessa, kuntosalilla ja syömällä Macronin surullisen lounaan (=ilman viiniä). Ja sitten olin valmis tappamaan ne kaikki.
Kun savu hälveni, olin neljän re-entryn jälkeen valmis tappamaan esimerkiksi itseni. Lyhyesti määritellen pelasin huonosti, ja sain juuri mitä ansaitsin. Tulikohan ylivalmistauduttua, pohdiskelin.
Onneksi oli vielä pääturnaus jäljellä. Sen pelasinkin aika tarkasti. Tarkoitan tosin tässä erää 1b. Edellisessä erässä pelasin kuin Pertti Peräreikä ripulipäivänä. Sen olin toki yrittänyt huonolla menestyksellä unohtaa.
Yritin lähteä kakkospäivään tappajan katse silmissäni. Tosin peilistä katsoi lähinnä väsyneen, mutta synkän näköinen keski-ikäinen äijä. Päätin näillä eväillä pelata niin hyvää ABC:ta kuin suinkin pystyisin. Sen pitäisi Liettuassa riittää pitkälle.
Eka stintti (=kolme 40 minuutin tasoa ennen 1. taukoa) meni suunnitelman mukaisesti. Sitten päättyi re-entryaika, ja koska stäkkini oli erinomaisen hyvä ja kehnohko pöytä juuri hajoamassa, päätin laittaa vihulle vähän luovaa painetta. Joka johti omaan kippaamiseeni ja neljänneksen loveen pinossa.
Siitä parin jaon päästä haistoin varkauden ja hujautin koko merkkipinoni heikon oloisen panostuksen kylkeen. Vastustaja maksoi miettimättä ja miulla oli 28 prosentin mahdollisuus jatkaa turnauksessa. Paikallispelaajalla oli siis parempi käsi ja aavistuksen enemmän merkkejäkin kuin miulla, toisin kuin olin luullut. Eli kaikki meni siinä jaossa päin perhettä. Tällä kertaa 28-pinnainen ei nasahtanut ja siinä olikin sitten pelini Liettuassa tältä reissulta leijuttu pakettiin.
Olin maahan tyytyväinen, mutta en itseeni. Liettuakaan tuskin piti miuta mainostettuna ”pokerilegendana”, jos yhtään tolkuissaan olivat. Aion hipsiä joku päivä vielä takaisin Vilnaan yrittääkseni edetä myös listalla ”Poker tournaments won in different countries”. Elleivät lapset onnistu menestyksekkäästi sitä ennen taloudellisten intressiensä nimissä hankkimaan edunvalvojaa.
Määräsin itselleni pelisuorituksistani pyttyä.
Mitä tästä opimme?
Tarinan opetus yrittää olla, että vaikka kuinka tiedostaa leijumisvaaran, se on kaikilla olemassa. Ellette edes tiedä mitä tarkoittaa leijuminen, seuratkaa Elon Muskia xitterissä. Toki Elonin saavutuksilla leijuminen on ymmärrettävämpää kuin esimerkiksi omassa tapauksessani.
On se silti surullista seurattavaa. Lähes yhtä hävettävää kuin paremmiston näyttävät lähdöt xitteristä kuolleille alustoille taputtelemaan samanmielisiä selkään lapsiaikuisen toilailuille protestiksi. Kyllä Elon varmasti kovasti mielensä pahoitti, kun menetti kuulemma Timo Harakankin kontribuution.
Osakemarkkinoilla oman osaamisen yliarvostaminen ei ole ihan yhtä vaarallista kuin pokerissa. Plussummapelissä voi jäädä voitolle, vaikka olisi paljonkin keskinkertaista huonompi veturi. Mutta isoksi haitaksi omien kykyjensä paavoväyrysmäinen arvioiminen on osakesijoittajallekin.
Esimerkiksi tiedän yhden kaverin, joka teki vuosituhannen alussa ja finanssikriisin jälkeen hyvät hillot kiinteistösijoitusyhtiöillä. Se kirjoitti aiheesta yli kymmenen vuotta sitten suositun kolumninkin Kiinteistösijoitusyhtiöillä keinottelu.
Luuli varmasti olevansa listattujen kiinteistösijoitusyhtiöiden Ukko Ylijumala. Viimeksi kuulin sillä olevan jotain seitsemännumeroisesti turskalla olevaa kauppakeskuskioskia.
Ai niin, se olinkin mie, jolla on Cityconia. Sic transit gloria mundi.
Toivottavasti olen oppinut jo tarpeeksi nöyryyttä.
P.S. SaiPa on SM-liigassa kolmantena kaksi pistettä kärkeen 47/60 peliä pelattuna. Elämä hymyilee siis ja en siis missään nimessä ole luovuttanut sen enempää pokerissa kuin pörssissäkään.
