Meinasin mennä kädestä pitäen kiittämään David Sklanskya Binion’s Horseshoessa vuonna 2001, koska hänen kirjansa olivat aikaansaaneet ammatinvaihtoni omaisuudenhoitajasta pokeriammattilaiseksi. Toisaalta tuntemattomalle selvänä puhumaan menemiselle on liian korkea kynnys monille muillekin ikäluokkani suomalaisille miehille. Jäi tekemättä silloin, ja on edelleen tekemättä, vaikka Vegasissa buumivuosina pelailimme samoja Bellagion 10/20 No Limit Texas Hold’emeja.
Pokeribuumin aikaan osa pokerinuorisosta räki pokerikirjojen päälle. Pidin tätä vähän kummallisena, koska olin itse lukenut haltuuni saaneet Sklanskyt moneen kertaan läpi, ennen kuin kasinopokeria vakavissani kokeilinkaan. Voitin ensimmäisessä sessiossani, eikä pokerikirjanpitoni koskaan pakkaselle päätynyt. Tosin nykyinen kirjanpitoni pohjautuu lähinnä kutitustuntumaan.
En tietenkään väitä, että pokeriammattilaisen on pärjätäkseen pakko lukea yhtäkään pokerikirjaa. Miulle kirjojen lukeminen on vain aina ollut luontainen ja miellyttävä tapa opiskella. Esimerkiksi Kauppakorkeakoulun kalvosulkeisissa istuminen taas ei ollut.
Massaluentoja väistelemällä valmistuinkin heti kahdeksassa ja puolessa vuodessa.
Pokerikirjojen lukutahtini on tällä vuosikymmenellä livepokeriin palattuani harventunut radikaalisti. Tämän kesän Vegas-reissullani lämpenin kuitenkin ostamaan kolme pokerikirjaa. Viimeisen niistä luin viime yönä orjatyövoimalla pystytettyjen Dohan valojen sammuttua.
Mastering Pot-Limit Omaha: The Modern Aggressive Approach
Väistelen nykyisin amerikkalaisten nimimiesten kirjoja, koska ne useimmiten ovat itsekehua pursuavia rahastuksia. Rion kirjapöydällä mixed-kirjaa etsiessäni huomasin omahakirjan, jonka kummastakaan kirjoittajasta Okolowitzista ja Taschnerista en ollut kuullut koskaan mitään. Vilkaisin sisällysluettelon, luin vähän tekstiä ja tein muutaman Hamiltonin heräteostoksen. Jos kannessa olisi lukenut ”Hellmuth”, en olisi edes avannut kirjaa.
Viisi vuotta sitten ilmestyneen kirjan kutsuminen moderniksi hektisessä pokerimaailmassa on toki vanhentunutta tietoa. Se keskittyy kuusikätisen nettiompun headsup-tilanteisiin 270 sivun verran. Peli on kuitenkin käsittääkseni suomalaistenkin keskuudessa edelleen varsin suosittua, vaikka edellisestä nettisessiostani tässä hienossa lajissa on niin kauan, etten taida iletä tunnustaa.
Kirjassa on yhtä paljon hauskuutta kuin kokoomuksen puolueohjelmassa. Luin sen kuitenkin ilman suurempia tuskia vajaassa viidessä tunnissa. Jätin tosin kappaleen ”Mindset” suurimmalta osalta lukematta. Otan amerikkalaista apua henkiseen valmennukseen ja ammattimaiseen toimintaan pokeriuralla korkeintaan Jim Beamiltä.
Tämä kirja olisi ollut hyvä lukea tuoreeltaan, koska sain sieltä useita ajatuksia sovellettavaksi Mikonkadun livepokerissa lähinnä PikkuProta vastaan. En kerro mitä ne ovat, eikä Anssi jaksa kuitenkaan kirjaa lukea, joten kirjan tuottoarvo voi olla ihan merkittäväkin.
Varoituksen sanana täytyy sanoa, että jos kirjan oppeja lähtisi kahdeksan- tai yhdeksänkätisessä liveringissä orjallisesti noudattamaan, olisi pelissä voittaminen helppoa kuin Rinteen hallituksella työllisyysastetavoitteensa saavuttaminen. Apua ylhäältä (pokerijumalilta/maailmantaloudelta) olisi kovasti tarpeen saada.
Mutta matematiikka ei varsinaisesti muutu, pelataan siten liveä tai nettiä. Minkälaiset kädet pelaavat milläkin tavalla tiettyjen pelaajien pelikirjaa vastaan toimii sekä talossa että puutarhassa. Ihan ensimmäisenä täytyy toki ymmärtää, että kuusikätisen UTG (=ensimmäinen positio blindien jälkeen) on pyöreästi kahdeksankätisen UTG+2.
Olin monesta kohdassa erityisesti käsiesimerkkien (120 sivua) kohdalla jossain määrin eri mieltä. Joitain selviä typojakin löysin. Mutta mitään pokerikirjaa ei pidäkään ottaa kuten lestadiolaiset Raamattua, vaan niiden kuuluu herättää ajatuksia, joita voi sitten soveltaa. Lisäksi me raukat, joilla on Jens Kyllöstä vähäisempi oddsosaaminen, opimme yleensä lisää myös todennäköisyysnyansseista.
Olen tyytyväinen, että luin kirjan, vaikkei se mikään ”Theory of Pokerin” tapainen päänräjäyttäjä ollutkaan.
Millä perustella jonkun muunkin kannattaa kirja lukea?
Jos pelaa omahaa edes puolivakavissaan, eikä ole uhrannut nuoruuttaan ProPokerToolsin veivaamiseen, pidän kirjan lukemista rationaalisena investointina. Tosin toistan vielä, että sisältöä suosittelen sovellettavaksi, enkä ulkoa opeteltavaksi.
Samaten jos aikoo tehdä Texasista syrjähyppyjä Omahan puolelle, tällä pääsee reippaan askeleen lähemmäksi omaholistien ajatusmaailmaa.
Lisäksi jos haluaa kommunikoida pokerista englanniksi jonkun kanssa, mutta se sujuu vähän tuskaisesti, kirjan lukeminen auttaa eteenpäin. Kirja on eteläkarjalaisesta perspektiivistä sekä hyvää että helppolukuista englantia.
Kenen ei tarvitse kirjaa lukea?
Jos on voitollinen pelaaja jossain vähänkin isommassa nettiomahassa, päätyy luultavasti tuhahtelemaan sekä itsestäänselvyyksille että vähän vanhentuneelle analyysille.
Kenen ainakin pitäisi lukea kirja?
Samuli Sipilän. Kirjassa kerrotaan useaan otteeseen, että huonot kallet pelaavat pre-flop huonosti yleensä kaikkia järkeviä rangeja ja erityisesti ässiä vastaan.
Pokerikirjana annan Mastering Pot-Limit Omahalle kolme tähteä viidestä. Se tuskin pelastaa kenenkään peliä, mutta voi se jollekin toisellekin olla pieneksi avuksi.
P.S. Märissä unissani näen, että joku toinenkin lukisi kirjan, ja vielä kommentoisi esimerkiksi sen jotain käsiesimerkkiä kriittisesti keskustelupalstalle. Toisaalta näin mie niissä vuosituhannen vaihteessa nousevani pokerimaailman kovimpiin pöytiinkin. Niitä unia ei ole kyllä ainakaan tällä vuosikymmenellä enää ollut.
