Elämäni parhaat neljä kuukautta vietin opiskelemassa Florida Atlantic Universityssä Boca Ratonissa tammi-huhtikuussa vuonna 1990. Opiskelin, treenasin ja biletin. Tulin takaisin hyväkuntoisena itseluottamusta uhkuvana nuorena miehenä. Pahimmat neljä kuukautta taas vietin pelaamassa pokeria Aviation Club de Francella Pariisissa tammi-huhtikuussa 2004. Pelasin pokeria, mököttelin ja juopottelin. Tulin takaisin periaatteeni myyneenä rapakuntoisena ikääntyvänä kyynikkona.
Menin Pariisiin pää iloisesti sekaisin. Maailmani oli romahtanut joulukuussa Suomessa, ja olin vaikeiden päätösten edessä yksin Ranskassa. Päätöksenteon tuska ajaa ihmisen helposti hulluuteen, enkä ole välttämättä mitenkään poikkeus.
Kuten varsin usein vaikeissa ongelmissani, kysyin neuvoa parhaalta kaveriltani Jim Beamiltä. Hän neuvoi, että aamut kannattaa aloittaa hänen seuransa sijaan viiniä juomalla ja nettipokeria pelaamalla. Muuten ei ole enää pelikunnossa seuraavan iltapäivän, illan ja yön käteispeleihin Champs Elysee 104:ssä. Loppuillasta voi sitten tavata hänen sijaistaan Four Rosesia, koska Jim oli kiireinen muualla.
Noudatin hänen ohjettansa melko ortodoksisesti. Ajatuksissani oli myös jatkaa hyvässä vauhdissa ollutta lenkkeilyä Seinen molemmin puolin ja kuntopiirin tekemistä huoneen lattialla. Tämä suunnitelma tuli aloittamatta vaille valmiiksi.
Edellisen vuoden loppupuolella olin ajatellut myös eteneväni ranskan opinnoissani vauhdilla ja opiskelevani shorttilimiittitexasin, jossa isoimmat rahat netissä tuohon aikaan pyörivät. Taisi jäädä ranskan kirja kevätlukukaudella avaamatta. Pokerin opiskeluun käytin kevään mittaan pyöreästi nolla tuntia. Toisaalta henkisesti sirpaleina ja kännissä ei oppi kovin hyvin putoakaan.
Ainoa urheilu, mitä tein, oli monen tunnin kävelyt ympäri Pariisia. Pysähdyin toki välttämättömille välisiidereille löytämiini irkkupubeihin ja niiden puutteessa pastiksille paikallisiin kahviloihin. Välillä kävin museoissa. Niissäkin on hyvät viinibaarit.
Hyvin pokerin pelaamisen korvasin määrällä. Jos en ollut loputtomilla museokäynneilläni tai nojaamassa Aviationin baaritiskiin ainoan Pariisista löytämäni ystävän Tom O’Riainin kanssa, pelasin pokeria. Herättyäni painoin ensin pikkupelejä netissä, ja sitten vielä pienempiä Korsikan mafian omistamalla peliklubilla.
Sen verran minussa veressä virtaava kilpailuhenkisyys oli vielä vallalla, että kieltäydyin häviämästä. Pelasin vain sellaista peliä, jossa olin suuri suosikki. Tuohon aikaan netissä ja kaikkina aikoina Pariisissa ei ole todellakaan ollut ongelma löytää tuollaisia pelejä. Siitä huolimatta, että olin vaikutuksen alaisena käytännön koko ajan, voitin kohtuullisia summia sekä netissä että livenä.
En puhunut ongelmistani Suomessa kenellekään. Toisaalta kukaan ei kysynyt, mitä minulle kuuluu. Ja isot miehet eivät itke turhia. Lisäksi olen erittäin kompetentti teeskentelemään tyytyväistä, vaikka sisäinen viha olisi halkaista kallon. Tomin kanssa toki juttelimme satojen Heinekenien seurassa. Valitettavasti en ottanut irlantilaisen ystäväni tarjoamia neuvoja onkeeni.
Pelin pitäminen kutakuinkin kasassa luultavasti pelasti itsetuntoni rippeet ja minut jäämästä alkoholisoitumaan Seinen rannalle pelailemaan pokeria toistaitoisten patonkien kanssa. Päätin palata Suomeen, vaikka olisin voinut jäädä Ranskaan rypemään itsesäälissä ja jupisemaan ranskalaisten epärehellisyydestä. Suomen talvi- ja Irlannin vapaussota olisi toki voitu läpikäydä vielä muutaman kerran lisää Mr. O’Riainin kanssa.
Ajattelin, että voisin korvata tunne-elämän puutteeni elämällä näennäisesti pokerinpelaajan konservatiivista unelmaa. Seuraavat vuodet osoittivat, että tämä oli toiveajattelua.
Jälkikäteen tarkastellen ainakin pokerillisesti olisi pitänyt valita Tompan tuolloin ehdottama vuosi absolutismia ja ”Let’s Kill ’Em All”- vaihtoehto. Olisimme olleet tämän tyyppiseen kykeneviä, mutta emme riittävän halukkaita.
Toisaalta maahan kaatuneen siiderin murehtiminen on turhaa. Tehty mikä tehty, ja nykyisin elän ei- konservatiivista pokerinpelaajan unelmaa.
Lisäksi opin, että murheistaan vaikeneminen ja onnellisen teeskenteleminen ei johda pitemmän päälle onnelliseen lopputulokseen. Nykyisin avautumishalukkuuttani julkisesti kauhistelevat käytännön kaikki intressipiirit. Mutta Munkkiniemen Ekin sanoin: ”Kerta elää ja Mersu ajaa”.
P.S. Aion kirjoittaa hauskoista hetkistä Tomin kanssa Pariisissa joskus myöhemmin. Kännissä ja kihloissa on kiva olla, krapulassa ja naimisissa ei niinkään.
