Olin armeijassa 29-vuotiaana. Patterin päällikkö kysyi alokkailta, miksi Pyysingillä aika armeijassa menee nopeammin. Yksi finninaama arvasi, että koska hänellä on vähemmän seksuaalisia tarpeita. Tämä ei ollut oikea tai ainakaan tavoiteltu vastaus. Suhteellisista tarpeista en tiedä, mutta epäilen, että ko. soturi ei ollut vielä päässyt edes sormella koittamaan. Joten ehkä hän oli kuitenkin jäljillä.
Oikea vastaus on, että kun ikä lisääntyy, niin jokaisen päivän
suhteellinen osuus eletystä elämästä pienenee. Tämän vuoksi aika tuntuu kuluvan nopeammin iän myötä. Lähiaikoina näkyy olevan minulle noin kuukauden päästä. Siitä on nimittäin melkein kuukausi, kun lupasin kirjoittaa kateellisuudesta Showdownin lähiaikoina. Aikaerokaan ei enää vaivaa.
Hiivittyäni aamu-unilta reilu kuukausi sitten takaisin Commercen pokerisaliin, oli käynnissä vain 20/40- peli. Kyseisen pelin käynnistävät joka aamu kaksi yli 50-vuotiasta ja satakiloista herraa nimeltä Bruce ja Joe. Olin nähnyt ko. herrat pelaamassa joka päivä Bellagion NLH25/50- peliä pari vuotta sitten ja yhden session Joen kanssa pelasinkin silloin. Epäilen, että herrat ovat pelanneet peliä hivenen pidempään kuin minä ja voittaneet paljon enemmän
Edellisenä päivänä kaksikko jäi 10/20-peliin, eivätkä avanneet kantapeliään, koska kyseessä oli ”nice little game”, kuten Bruce asian ilmaisi. Pelissä oli mukana korealainen nuori nainen ja vanhempi herrasmies, jotka istuivat vierekkäin. Ketään ei hirveästi haitannut, vaikka he puhuivat jatkuvasti keskenään koreaa. Bruce kertoi Joelle, että herralla on paljon rahaa. Paljon rahaa Los Angelesissa on enemmän kuin paljon rahaa Lauritsalassa. Näin myös herran Ferrarista päätellen. Bruce kysyi Joelta ”Does he bang her?” Joe ei tiennyt. Bruce arveli, että ”At least he would like to”.
Nuori nainen vaikutti turnaustähdeltä, joka oli pelaamassa käteispeliä, ja yrittämässä ystävystyä herrasmiehen kanssa. Kuten monilla muillakin turnaustähdillä, hänellä oli käteispelissä pieniä ongelmia. Kun turnissa laitetaan 10/20 pelissä kolme tonnia pottiin Atlantin toisella puolella, ei KQ osuneella kallella ole koskaan hyvä. Eikä ollut tälläkään kertaa. Neidin poistuttua korealainen herrasmies kertoi tämän haaveilleen jostain melkoisen kalliista kellosta. Mies oli ymmärtänyt, että neiti ei suuttuisi, vaikka hänelle sellaisen ostaisi.
Turnauspelaajan elämä on melko raskasta ja vaatii kaikenlaisia uhrauksia, kuten Juha Helppi on joskus todennut.
Olin hivenen loukkaantunut, kun Joe minut aamulla nähdessään huusi isoon ääneen ”seat open”. Pöydässä oli tosiaan yksi paikka. Tahtoisin ajatella, että Joe haluaa pelata täyttä pöytää, eikä kutsunut paikalle asiakasta. Joka tapauksessa otin paikan, koska tonnin peliäkään ei ollut vielä käynnissä.
Yhtä lukuun ottamatta pöydän pelaajat olivat luultavasti ammattilaisia. Lähes kaikki pelasivat noin kympin nipulla, ja tiesin yhden heistä minun makuuni yliaggressiiviseksi ennen floppia. Kaikki pelasivat löysempää kuin minä, joten shortstäkkääminen oli selvä valinta. Flopin jälkeisessä pelissä minulla tuskin olisi merkittävää etua tässä seurassa. Otin pöytään minimin kaksi tonnia.
Olin edellisenä päivänä katsonut jaon, jossa Bruce limppasi SB:stä, pikkunippu straddesta meni allin noin parisataa ja hänen takaansa limpperi rereissasi kuuteensataan. Bruce maksoi, ja sanoi, että hän joko menee flopista all-in tai kippaa. Efektiiviset stäkit noin neljä tonnia. Floppi tuli J96 kaikki herttaa ja Bruce meni all-in. Paljon höpötystä, Bruce näytti jätkän, vastustaja näytti ässäjätkän ilman herttaa, ja maksoi. Bruce näytti myös ysin ja voitti. Syvillä stäkeillä on aina kiva pelata, mutta tiedossa olisi ollut myös paljon päänsärkyä.
Päänsärkyä sain myös pelisuorituksistani. Onnistuin työntämään ensimmäisen nippuni värinvedolla turnissa suoraa vastaan. Se, että minulla oli kärki kiinni, oli merkityksetöntä, eikä väri koskaan realisoitunut. Toisen nipun onnistuin survomaan Brucen kärkisetille kärki- ja pohjarattailla, joten tässä jaossa ei tarvinnut edes jännittää viimeistä korttia. Lopulta menin korvat luimussa tonnin pöytään. Bruce oli jo aiemmin lähtenyt golfaamaan ja Joe lounaalle.
Olen monesti kirjoittanut, että Suomi on maa, jossa kateus voittaa kiimankin. Tämän edelleen allekirjoitan. Lisäksi tunnustan, että olen kateudesta sininen Joelle ja Brucelle. En ole heille kateellinen heidän rahoistaan (joita on varmasti enemmän) tai pelitaidoistaan (voi olla enemmän).
Olen jumalattoman kateellinen heidän työpaikastaan. Miehet tulevat aamulla kasinolle, ja joka päivä heille on tarjolla haluamansa kokoista peliä. Heidän kanssaan käy pelaamassa niin elokuva- kuin turnaustähtiä, ja herrat ovat aavistuksen parempia pelureita kuin nämä. Kuuntelin ensimmäisenä iltana pitkän keskustelun, kun vieruskaverini vieruskaveri yritti myydä tälle osuutta hotellitontistaan Las Vegas Boulevardilta.
Kaupat etenivät, vaikka molemmat herrat pelasivat lähes kaikki kädet ja hävisivät muutaman tonnin mieheen. Aihe oli mielestäni mielenkiintoinen ja peliseura miellyttävää. Tontti oli muuten Stripiltä, joten aivan pikkuinvestoinneista ei puhuttu.
Mikä olisi miellyttävämpää, kuin lähteä aamulla töihin pelaamaan korttia. Jos pelit eivät jonain päivänä maistuisi, voisi aivan hyvin lopettaa kesken päivän, koska huomenna on samat pelit. Suurempaa huolta ei ole siitä, että Arnold Schwarzenegger sulkee pelit ensi viikolla. Iltaisin voisi harrastaa perhe ja vapaa-ajanaktiviteetteja.
Jos päädyn joskus lopettamaan ammattimaisen pokerinpeluun, se johtuu nukkumisvaikeuksista. Kun käy nukkumaan suoraan nettipeleistä, on uni usein huonoa. Kun on eri rytmissä muun perheen kanssa aiheutuu siitä paljon perhe- ja muita sosiaalisia ongelmia. Vähintään tulee epämiellyttäviä aamuherätyksiä.
Minulla ei ole suurempaa halua muuttaa pois Suomesta. Jos ilmastoa ja ihmisiä ei oteta lukuun, on Suomessa varsin mukavaa elää. Mutta voi olla, että kun viimeinenkin lapsi muuttaa pois kotoa, niin minä alan viettää pitkiä periodeja maissa, joissa voi alkaa aamulla pelata livepokeria. Siihenhän on enää viisitoista vuotta. Jotenkin tuntuu melko pitkältä odotukselta, vaikka 42 vuotta on jo takana.
