Säätytalolla keväällä 2011 olivat hallitusneuvottelut jumissa. Oikeistohallitus halusi jatkaa, mutta Mauri Pekkarisen pöytään tuoma vaatimus hallitusohjelmaan Kehä kolmosen sisäpuolisen alueen julistamisesta rakennuskieltoon ja pääkaupungin siirtämisestä Jyväskylään hermostutti Jyrki Kataista. Hermosavut olivat tarpeen. Ulos ei valokuvaajien pelossa tupakalle uskaltanut mennä, mutta Sauli oli neuvonut Jyrkille siivouskomeron, jota oli itse aikoinaan käyttänyt menestyksellä hermojen tasaukseen nikotiinilla.
Komeroon päästyään Katainen etsiskeli sytkäriään taskuistaan selkä oveen päin. Manaillessaan kateissa olevaa tulentekovälinettä hän kuuli oven avautuvan selän takana ja iloisen naisäänen huikkaavan: ”Täältä Paavo kertoikin kokoomusjohtajien aina löytyvän kun hallitusneuvottelut ovat jumissa!”
Jutta Urpilainen sulki oven pikaisesti takanaan. Hän jatkoi: ”Nyt kuuntele hetken äläkä keskeytä, niin minä kerron nopeasti Eeron ehdotuksen seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Tupakoida voit, osa ehdotuksista voi ottaa koville.” ”Mutta kun en löydä sytk…”, yritti Katainen sopertaa, mutta terävä ”Hiljaa!” vaiensi hänet.
”Nythän on niin, että me Marin kanssa juttelimme, että rakennuskielto Kehä kolmoselle voidaan unohtaa ja pääkaupunki säilyttää Helsingissä, kunhan vain jokaiseen kepulaiseen kuntaan rakennetaan yksi uusi siltarumpu. Ja mikään laki maailmassa ei määrää, että hallitukseen tulisi ottaa niukasti suurin puolue. Ruotsalaiset tulevat mukaan, kunhan pakkoruotsi säilytetään. Huolimatta siitä, kuinka paljon Timo Soinia kepulaiset inhoavat, niin he suostuvat pitkin hampain ottamaan persut kuivaamaan kannatuksensa hallitukseen. Soini tulee mukaan, vaikka rajoja ei kokonaan suljettaisikaan, kunhan persut saa kaksi ja hän itse riittävän painavan salkun. Meillä on siis punamultapaketti kasassa.”
”Mit…”, yritti Jyrki väliin.” ”Kuuntele!!” falsetissa lopetti Jyrkin välikysymyksen. ”Me Eeron kanssa olemme kuitenkin sitä mieltä, että annamme sinulle yhden mahdollisuuden. Siltarumpuihin panostaminen periferiassa ei ole sosiaalidemokraattien sydämenasia. Me suostuisimme sinipunaan, jos mitään etuisuuksia ei vaalikaudella leikata eikä lakkosakkoja missään tapauksessa nosteta. Eero tulevana valtiovarainministerinä selittää tarkemmin kenen veroja korotetaan. Minä matkustelisin mielelläni vielä enemmän, kuin nykyisin, ja ulkoministerinä tämä sujuisi kivasti. Ruotsalaiset tulisivat toki mukaan, kunhan pakkoruotsista ei luovuta, ja sehän on muutenkin sinun sydäntäsi lähellä. Vihreät tulevat mukaan kunhan tällä vaalikaudella tehdään päätös korkeintaan yhdestä uudesta ydinvoimalasta. Eeron mielestä niitä ei enempää tähän hätään tarvitakaan.
”Joten eiköhän mennä näin seuraavat neljä vuotta? Eeron mukaan persujen kannatus kasvaa ikävästi oppositiossa, mutta Soini voi saada sydärin seuraavan neljän vuoden aikana.”
Nyt Katainen nikotiinipuutteestaan huolimatta mörähti: ”Kokoomuksen vaaliohjelman mukaan veroja ei pitäisi kiristää, mutta menot…” ”Nythän on niin, että ketään ei kiinnosta mitä mieltä kokoomus on. Sinulla on tämä valinta haluatko pääministeriksi vai oppositiojohtajaksi! Ja vastaus tulee heti tai marssin tästä heti Marin luokse pistämään nimiä paperiin”. Luokanopettaja näytti siltä, että oli lähettämässä pahatapaista oppilasta rehtorin kansliaan siltä seisomalta.
”Niin no, onhan tässä vähän niukasti vaihtoehtoja…” ”Ihanaa, tiesin, että suostuisit. Meillä tulee olemaan oikein kivaa yhdessä seuraavat neljä vuotta. Halataan!” Jutta kapsahti muitta mutkitta Jyrkin kaulaan.
Pois komerosta lähtiessään Jutta huikkasi vielä: ”Sopikaa Eeron kanssa hallitusohjelman yksityiskohdat. Ja luulen, että kova, jonka tunsin taskussasi, oli etsimäsi sytkäri. Kaiketi.”
Monta sataa lehmänkauppaa myöhemmin oli viimeinen kohta hallitusohjelmassa sopimatta eli arpajaislainsäädäntö. Neuvotteluja vetivät pikkutunneilla SDP:n Eero Heinäluoma ja Kokoomuksen Anne Holmlund.
Heinäluoma löi pöytään nipun aanelosia. ”Älä pelkää, sinun ei tarvitse lukea näitä, tässä on vain esitys uuden arpajaislain täydentämiseksi. Luottomiehemme sisäministeriössä on laatinut sen. Koska Raypokeri ei vedä aivan odotetulla tavalla, ja kansa pelaa vielä myös ulkomaisille pelisaiteille, on otettava kovat otteet käyttöön. Pelaaminen ulkomaille kriminalisoidaan, laittomien pelintarjoajien IP-osoitteet blokataan ja pankkeja kielletään välittämästä rahaa näille järjestäytyneen rikollisuuden edustajille.
Hallitusohjelmaan kirjataan vain, että laittoman pelitarjonnan torjuntaan ohjataan lisää varoja, mutta lakiesitys on itse asiassa valmis ja saatetaan voimaan ensi tilassa.”
”Ei tuo pankkien kieltäminen rahan välittämisestä oikein kuulosta…” yritti Holmlund väliin, mutta Eero nousi seisomaan täyteen pituuteensa ja jyrähti: ”Nythän on niin, että ketään ei kiinnosta miltä tämä kuulostaa. Tämä viimeinen pikku detalji tässä hallitusohjelmassa lyödään nyt lukkoon, ja meillä on sinipunapaketti kasassa. Haluatko sinä ajaa seuraavat neljä vuotta eduskunnan taksiseteleillä vai oman mustan auton takapenkillä?”
”No rikollisiahan ne minun virkamiesteni mukaan kyllä ovatkin…” ”Hyvä, tiesin, että suostuisit. Minä olen lukenut tämän, mutta yksi asia tässä muistiossa ihmetyttää. Se ei ole tämä heti pidätettävien taparikollisten lista Salmi, Pyysing, Heiskanen ja Vuoksenmaa. Mutta kun näille on laitettu minimirangaistukseksi kuusi vuotta antetonta Sököä Peter Hedlundin ja Johan Storåkersin kanssa.
Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Tämä oli sentään sinun alaasi viime vaalikaudella, joten mahdatko ymmärtää?” ”No ei mitään käsitystä”, Holmlund vastasi.
”No ei sen niin suurta väliä. Kyllä minä näihin meidän virkamiehiin luotan. Kyllä he turvaavat järjestöjemme rahoituksen ensi vaalikaudellakin. Laitetaan vain nimet paperiin.”
Kymmenen vuotta myöhemmin makasin kiikarit silmilläni mahallani metsässä ja katselin tyttäreni hääjuhlien loppusuoraa. Loppuvirttä kuuluttiin veisattavan. Isän äkillinen maastapako vuosikymmen sitten oli näköjään johtanut sukujuhlat eri suuntaan kuin Pyysingin suvussa oli tapana. Kukaan ei näyttänyt olevan vähimmässäkään määrin päihtynyt.
Olin hommannut itseni Suomeen kaliningradilaisen piriveneen kyydillä katselemaan häitä tarkkailijan ominaisuudessa. Perusrinkini FSB-upseerit olivat antaneet kiikarit mukaan, mutta eivät pyytämääni asetta. Kuka heille sitten kertoisi, mikä osa potista pottihilossa kenellekin kuuluu, kun minut pidätettäisiin. Eikä heitä kuulemma kiinnostaisi lukea internetistä, että ”Venäläisperäisellä aseella ammuttiin Tuomiokirkon portailla Kristillisdemokraatisen puolueen nouseva tähti. Teosta on pidätetty Interpolin etsimä kansainvälinen arpajaisrikollinen”.
Tätä päätöstä perustellessaan majuri Makarov oli röhöttänyt: ”Tosin noilla sinun tärisevillä käsilläsi osumaan vaaditaan kosketuslaukaus. Ja Supon miehet kaasuttaisivat sinut, ennen kuin pääsisit lähellekään vävypoikaasi.”
Vastavihitty vävyni oli kampanjoinut ankarasti alkoholin, esiaviollisten suhteiden ja korttipakkojen kriminalisoinnin puolesta. Tunteemme toisiamme kohtaan eivät olleet erityisen lämpimät, vaikka emme olleet koskaan tavanneetkaan. Olin Kaliningradin kaatuilevalla internetyhteydellä seurannut nuoren pitkätukkaisen miehen uraa. Enää en oksentanut jokaisen luetun lausuntonsa jälkeen
Otin kiikarit pois silmiltäni, siemaisin taskumattini tyhjäksi ja lähdin kävelemään kohti pirivenettä. Veneellä ilahduksekseni huomasin, että miehistö oli pyynnöstäni käynyt ostamassa sata laatikkoa Crowmoore Extra Dryta. Vodkaa Kaliningradissa oli hyvin, kuivaa siideriä huonosti. Olin palkkioksi luvannut opettaa pojille kuuden kortin omahaa.
Seuraavana päivänä heräsin pahemman luokan laskuhumalaan, kuten joka päivä viimeisen kymmenen vuoden ajan. Kaksisataa grammaa vodkaa sai minut sängystä ylös. Seuraavan sadan gramman voimalla sain internetin päälle käsien edelleen jatkuvasta tärinästä huolimatta. Suomen uutisten pääotsikko oli suuremman luokan yllätys: ”Jorma Vuoksenmaa voitti EY-tuomioistuimessa! Suomen arpajaislaki menee uusiksi.”
Jorma oli ainoana suurrikollisista jäänyt maahan, kun pikavauhtia nuijittu arpajaislain täydennysosa oli tullut voimaan. Pekka Salmi vetäytyi Monacoon ja Asko Heiskanen siirtyi Betfairin maajohtajaksi Mongolian lupaaville markkinoille. Monacossa Pekka joi konjakkia paikallisen poliisipäällikön kanssa. Ulan-Batorissa oli viitattu kintaalla Suomen poliisin virka-apupyynnöille. Minä olin muutaman mutkan jälkeen päätynyt Kaliningradiin, jossa FSB:tä lukuun ottamatta kukaan ei tiennyt minun olevan. Tämä oli Suomea lähin paikka, josta minua ei hevillä luovutettaisi eikä kaapattaisi, jos supo saisi selville olinpaikkani.
Lehdistö oli tavannut Pekan Monacon residenssinsä parvekkeelta avaamassa päivän toista punaviinipulloa ja kolmatta norttiaskia kello kaksi iltapäivällä. ”Suomeen en enää palaa, vaikka pyytäisivät”, oli ainoa kommentti mitä Pekasta oli saatu irti.
Heiskanen oli antanut sekavan lausunnon, jossa kehuttiin Mongolian sivistyneitä oloja verrattuna Suomen vastaaviin. Kymmenen vuotta arolla oli ilmeisesti vienyt lausunnoista terävimmän kärjen.
Vuoksenmaan lausuntoa oli sen sijaan lyhennelty kovasti, joten se oli vain kymmenen sivua pitkä. Mielenkiintoisin detalji lausunnossa, joka piti sisällään paljon sanoja ”talvisota, punikit ja hesakratia” oli seuraava: ”Turhaan yrittivät antettomalla pelillä vasenkätisten kanssa minua linnassa kypsyttää. Minä näytin niille svedupelleille kuka osaa vetää tiukasti!”
Minun tuhansien kaliningradilaisten vodkalitrojeni sumentamat aivoni alkoivat vihdoin tajuta, että tämä oli totta. Olin kauan sitten alistunut kohtalooni nyhjätä kännissä pientä ruplapeliä loppuelämäni. Anteton peli Nallen ja Johanin kanssa tappaa normaali- ihmisen muutamassa viikossa. Onneksi Jorma ei olekaan normaali-ihminen. Kiitos Jorman peräänantamattomuuden, oikeudenkaipuun ja superluokan perslihasten, minä voisin päästä Kaliningradista kotiin!
