Kohta on kolmekymmentä vuotta siitä, kun tihrustelin HKKK:n Reutersin ruudulta vihreää tekstiä, jossa kerrottiin niin sanottujen Kouri-kauppojen huipennuksesta. Suomen Yhdyspankki osti itseään ja Sampoa melko kalliilla ja myi Kansallis-Osake-Pankille Nokiaa, Pohjolaa ja Rauma-Repolaa.
Kaupoissa mukana askarteli George Soroksen kaveri professori Pentti Kouri, joka oli saanut kauppoihinsa pankeilta täyden rahoituksen, tappiotakuun ja lupauksen voittojen jakamisesta. Tällaisella diilillä miekin voisin ostaa ihan mitä tahansa.
Kauppojen takana oli KOP:n pääjohtajan Jaakko ”Tosi on” Lassilan ja SYP:n Miljardi-Mika Tiivolan kukkotappelu. Jotenkin ymmärrän, että pääjohtajat nurkkailivat toisiaan bulvaanin avulla, mutta miksi Postipankki myös rahoitti Kourin operaatioita vastaavilla ehdoilla, on täysin käsittämätöntä.
Nähdäkseni kyse oli lähinnä siitä, että liikepankeilla ei tuolloin ollut vahvaa omistajaa Postipankista nyt puhumattakaan. Kun palkkasoturit päästää askartelemaan mielensä mukaan, päätyvät ne helposti joko ottamaan älyvapaita riskejä tai vetämään lonkkaa. Valtiollinen omistaja ja valvonta toimivat yhdessä yleensä yhtä hyvin kuin jäätelö ja ketsuppi.
Olin töissä tuohon aikaan säästöpankkiryhmässä, jossa meno oli vielä liikepankkeja monta vaihdetta holtittomampaa. Oikean isännän puute näkyi läpi lähes koko ryhmän aivan käsittämättömänä vauhtisokeutena.
Muutin Lappeenrannasta Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1986. Siihen asti olin uskonut punamultahallitusten mantran valtiollisten ja osuustoiminnallisten yhteisöjen yleishyödyllisyydestä. Tarkkailtuani talouselämää hetken muualtakin kuin Etelä-Saimaan sivuilta käsin totesin isännättömän rahan käyttäytyvän juuri niin kuin äkkiseltään ajattelisi.
Säästöpankit menivät lopulta pääosin nurin ja liikepankit pysyivät pystyssä juuri ja juuri. Vanhat arkkiviholliset tekivät lopulta pakkoavioliiton vuonna 1996. Uudeksi yhteiseksi nimeksi otettiin Merita. Serbit (syppiläiset Meritassa) olivat se ryhmä joka vei, kun kroaatit (koppilaiset) vikisivät. Kansallispankki oli jo vuoden 1995 alussa käytännössä suljettu kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden ulkopuolelle, mikä pakotti 1889 perustetun pankin nöyrtymään ja todeta sijoittuneensa lopulta suomalaisten isojen liikepankkien kamppailussa samalle sijalle kuin Suomi talvisodassa. Kouri-kaupoissa KOP otti isosti pataan, ja niitäkin rahoja oli varmasti ikävä tammikuussa 1995.
En ole tähän asti ottanut oikein mitään kantaa sote-uudistukseen, koska pyrin kirjoittamaan vain asioista, joista ainakin luulen ymmärtäväni jotakin. Useimmilla poliitikoillamme ei tietenkään tällaisia rajoitteita ole.
Elämme Sipilän hallituksen tuhlaajapojan eli soten ratkaisukuukausia, ja en vieläkään esitä, mitä asian suhteen pitäisi tehdä. Paitsi, että miun kannattaisi olla seuraamatta soteen liittyviä vasemmisto-opposition lausuntoja. Kun niissä demonisoidaan yksityisiä yhtiöitä voitontavoittelusta ja kehutaan tehokasta julkista sektoria, saan hinkuyskää ja hengenahdistusta samanaikaisesti. Ehkä pitäisi pyytää Isää antamaan heille anteeksi, koska he eivät selvästi ymmärrä mistä puhuvat ja itse en anteeksiantoon mitenkään pysty.
Sinänsä on jännä nähdä, kutsuvatko hallituspuolueet kansanedustajat vaalikentiltä soteäänestyksiin (kuten tänään uhkailivat) ja miten paljon oppositiopuolueet siitä vinkuvat. Olisi tavallista hilpeämpi näytelmä, kun vaalipiirien viimeisistä paikoista kamppailevat tuulettaisivat tuntojaan vaaliloppukirinsä keskeyttämisestä.
Voisin toki lyödä vetoa sen puolesta, että soten myötä terveydenhoitomenot nousevat. Ja tämä siitä riippumatta, saako soteuudistuksen maaliin uusi vai nykyinen hallitus. Valtion raha kun on isännätöntä rahaa tyypillisimmillään, ja isännätön raha ryssii aina.
Aki Pyysing 6.1.2019: Rahasta ei kannata maksaa kovin paljon tuottoa enempää
Aki Pyysingin blogi: Eläköityneen optiospekulantin portfoliosijoitukset
