Kaavailin Björn Wahlroosin muistelmien kakkososan ”Sateentekijät” kirja-arvioni otsikoksi ”Iltalypsyt eivät kannata”. Taloushistoriallisessa merkkiteoksessa on nimittäin useita esimerkkejä, miten iltalypsäjällä lipsahtaa tissi kädestä. Kuten Alfred Bergiltä Mandatum kahdeksasosalla vuotta myöhemmästä pörssiarvosta. Mutta sitten kirjan loppupuolella Nallen tiimiläinen teki onnistuneen iltalypsyn, ja Buntan poika myhäili tyytyväisenä.
Itse suhtaudun neuvotteluiden uudelleen avaajiin ystävällismielisesti kuin SM-liigan sulkijoihin. Yleensä nämä ovat vanhoja äijiä, joilla on tarve korvata heikentynyt potenssinsa kovuudellaan neuvottelijoina. Tai sitten ruotsalaisia, joiden mielestä sopimuksen henki sitoo vain entisiä itämaalaisia.
Helsingin sijoittajapiireissäkin on ainakin kaksi suursijoittajaa, jotka kerran kerrasta osakekaupan kalkkiviivoilla tinkivät jo valmiiksi neuvotellusta hinnasta. Ainakin osa pankkiiriliikkeistä väistelee näiden kanssa kaupankäyntiä. Silti herrat pitävät varmasti itseään aikamme johtavina liikeneroina.
Nallen kirjassa käytetään ”iltalypsy”-termiä ihan oikein. Sen sijaan käydä hevoskauppaa ei ainakaan eteläkarjalaisesta perspektiivistä ole synonyymi tinkimiselle. Eikä missään tapauksessa lehmänkauppa, joka tarkoittaa vastapalveluksiin perustuvaa (yleensä poliittista) vaihtokauppaa. Vaikka siis ”Täällä Pohjantähden alla” monta kertaa lukeneena, mutta hevosilla koskaan kauppaa tekemättömänä toki tiedän, että hevoskaupassa tingitään kovasti.
Demareiden Raamatussahan on todellisuudelle vieras kohtaus, jossa Kivivuoren Otto saa kaupankäyntitaidoillaan tunnetun hevoskauppiaan myymään koninsa tappiolla. Väinö Linnaa syytänkin aika monen suomalaisen käsityksestä, jonka mukaan kaupankäynnissä joko voitetaan tai hävitään.
Oletan Suomen johtavan kateuskauppiaan Tuomo Pietiläisenkin Linnansa lukeneen. Ei sitä muuten käyttäisi kirjallisia kykyjään lähinnä herravihan lietsomiseen. Tosin Valeproffan tapauksessa ”herra” tarkoittaa yksityisellä sektorilla hyvin tienannutta. Yleishyödyttömissä yhdistyksissä edustustehtävistä viisinumeroisen kuukausipalkan nostaminen ei ole ollenkaan niin paha.
Nalle edustaa tietenkin kaikkea sitä, mille Pietiläinen on yrittänyt jo vuosikymmeniä saada lukijansa kateelliseksi. Joten Hesari laittoi Tuomon arvostelemaan Sateentekijän. ”Ahneuden nokkela ylistys” kertoo ainakin tarkkaavaiselle lukijalle enemmän arvioijasta kuin kirjasta.
Valeproffa jaksaa märehtiä sitä, miten Sampo osti Mandatumin PREEMIOLLA pörssikurssiin. Ja VERONMAKSAJAT Sammon osaomistajina maksoivat tämän. Toki huomiotta jätetään, kuinka paljon lisäarvoa Wahlroos Sammon capo di tutti capina valtiolle tekikään. Tai että pörssiyhtiöiden kokonaan ostaminen preemiotta on varsin haastavaa puuhaa.
HS:n tutkivan journalismin osastolla ei vain kerta kaikkiaan haluta ymmärtää, että fuusioissa ja yrityskaupoissa vähintään yritetään luoda lisäarvoa. Joskus siinä onnistuenkin. Nalle on joka tapauksessa tehnyt erilaisilla virityksillään Suomen kansantaloudelle enemmän hyötyä kuin Pravda Helsingin kaupungin taloudelle haittaa kaikkia mahdollisia kulukuritoimenpiteitä torpedoida yrittäessään.
Kehuin Sijoitustiedon kirjakerhossa Nallen muistelmien ykkösosan, mutta olen Pietiläisen kanssa samaa mieltä, että kakkososa on parempi. Arvailen tämän johtuneen yksinkertaisesti siitä, että kirjoittamalla oppii kirjoittamaan. Ja sitä paitsi Wahlroos on suomenruotsalaiseksi hämmästyttävän hauska. Katsokaa vaikka kappaleittensa otsikoita ”Olutta, viinaa ja kolesterolia” tai ”Nestemäinen linnoitus”.
Useimmat kirjan tapahtumat olivat hyvinkin tuttuja, mutta sen olin kokonaan unohtanut, että Mandatum myi kaksikymmentä tarpeetonta nörttiään teknokuplan aikaan TJ Groupille noin sadalla miljoonalla markalla. Maksuvälineenä toki käytettiin ostajan osakkeita, jotka Mandatum painoi markkinoille niin nopeasti kuin oli käytännön järkevää.
Antakaa Pörssijumalat minulle vielä kerran kiinteistösijoitusyhtiökupla, ja en enää muuta Teiltä ikinä pyydä!
Kaltaiselleni taloushistoriafriikille Sateentekijät oli pyhiinvaellusmatka taloushistoriaan, ja luen Wahlroosin muistelmien kolmannenkin osan, elleivät silmäni puhkea tai Nallelta kirjoituskäsi katkea.
Jos yritysmaailman jännittävimmätkään järjestelyt eivät yhtään nappaa, opusta tuskin kannattaa pelkkänä viihteenä lukea. Eikä siitä oikein luokkavihan perusteitakaan löydä, joten ei kirjasta vasemmistoagitaatiomateriaaliksikaan ole kuin kaikkein toivottomimmille väärille profeetoille.
On joka tapauksessa aina merkkiteko, kun merkkimies kirjoittaa itse muistelmansa.
P.S. Sateentekijöissä ei ole puutetta erilaisten metsästysseurueiden kokoonpanoista ja niiden metsästyspaikoista.
Metsästystä voisi tasa-arvoistaa ja tehdä jännemmäksi laittamalla johonkin korkeammalle kuin jahtiseurue tarkka-ampujia, jotka ampuisivat aina suuliekkien suuntaan.
30.3.2015: Kirja-arvostelu: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta – Björn Wahlroos
2.4.2023: Nallen joutsenlaulu
