Olin viime sunnuntaina poikkeuksellisen motivoitunut pelaamaan turnausta. Käteispeleissä oli nimittäin koko illan tarjolla vain kolmenlaisia omahapöytiä. Joko pöydässä oli Taikuri tai Jammu-setä tai sitten molemmat. Kyllä, luitte oikein: Taikuri on palannut Mikonkadun monopolihooliin.
Jos emme olisi Suomen arpajaislain piirissä, kasino ei päästäisi Taikuria pokeripöytään. Koska arpajaislain mukainen maksimiporttikielto on vain yksi vuosi, levittelee Casino Helsingin pokerijohto voimattomana käsiään. Vaikka puukottaisit jonkun Fennia Salongissa, on vuoden päästä maksimirangaistus arpajaislain silmissä lusittu. Kasino siis pystyy valitsemaan mitä paitoja sen asiakkaat pitävät päällään, mutta joutuu päästämään kiinni jääneen huijarin pelipöytään.
Nähdessäni tämän voimakaksikon istuvan käteispöydässä, minut pelasti alkoholin kiroilta vain seuraavan päivän nelossarjan lentopallopeli. Olen kyllä kokeillut vähän alle viisikymppisenä, mutta yli satakiloisena keskitorjujana kankkusessa sarjapelin pelaamista, enkä erityisesti suosittele heikkosydämisille. Enkä edes itselleni, joten ainoa mielekäs vaihtoehto oli yrittää sinnitellä 300 euron H.O.R.S.E-turnauksessa mahdollisimman pitkään.
Pelimuoto on Mikonkadulla melko uusi, taisi olla toinen kerta, kun Fennia Salongissa oltiin hevosen selässä. Turnauksessa pelattiin kahdeksan kättä kerrallaan vuorotellen Hold’Emia, Omaha High-Lowta, Razzia, Seven Card Studia ja Seven High Low Eight or betteriä. Panostus meni klassisessa split-limit muodossa, jossa lyönnin koko tuplautuu turnissa tai viidennellä kortilla pelimuodosta riippuen.
High Sevenissä saa lyödä ison lyönnin jo neljännellä, jos pöydässä on pari. Tämä sääntö on lähinnä historiallinen jäänne, jolle on vaikea keksiä järjellistä perustetta. Miksi potentiaalista reilusti johdossa olevaa kättä pitäisi saada suojella isommalla lyönnillä? En ole vaatimassa sääntömuutosta, näin peliä on pyöreästi aina ja kaikkialla pelattu. Asiaa vain kysyttiin aloituspöydässämme ja hetken pohdittuani tulin tulokseen, että ei mistään ainakaan kovin hyvästä syystä. Split limitin luonteeseen kuuluu olennaisena osana, että hyviä käsiä ei voi kunnolla suojella. Jos iloiset ohivedot ahdistavat, älä pelaa limiittipelejä. Itse asiassa ”älä pelaa pokeria” olisi täsmällisempi ohje. Mutta isojen lyöntien peleissä kavereita saa irrottamaan ohuista vedoista. Showdowneja ja sitä myöten myös ohivetoja tulee pot- ja no limitissä selkeästi splittiä harvemmin.
Minun split limit -turnausstrategiani poikkeaa merkittävästi yleisesti valtavirran käyttämästä ”tulos tai ulos”-strategiasta. Pyrin Tom McEvoyna väistelemään isoja potteja ja hankalia tilanteita. Jos mitenkään mahdollista, pyrin voittamaan potin tässä nyt ja heti, tai ainakin harventamaan innokkaiden takaa-ajajien verenhimoista laumaa. En juuri slouvaile värisuoraa heikompia käsiä. Filosofiani on, että ne maksavat kuitenkin ja jos eivät maksa, niin kaikki hyvin – potti tuli kotiin.
Aloitin turnauksen vähän huonossa hapessa. Edellisen päivän sököfinaalin ja siitä neljäntenä tippumisen olin ottanut lauritsalalaisen tyynesti, eli en pelannut käteistä, vaan ottanut THL:n suosittelemaa määrää enemmän tuikkua murheeseen. Huomasin jossain määrin osallistuvani pöydässä vallalla olleeseen iloiseen vetelyyn heikohkolla palautusprosentilla. Vikisinkin stäkkini puolitettuani huonosta pelaamisestani ja vastenmielisistä käteispeliolosuhteista. Sain erinomaisen neuvon: ”Mitäs jos keskittyisit turnauksessa yhteen jakoon kerrallaan”.
Tämä oli nerokas idea. Ruokatauolta palattuamme yritin lukea jokaista jakoa kuin hyvä keskitorjuja passaria. Pokerijumalat katsoivat puoleeni, ja minulla alkoi hohottaa kuin Sloveniassa 1997. En koskaan joutunut laittamaan turnauselämääni tulevien korttien varaan. Isoissa poteissa hyvät käteni pitivät kerran kerrasta. En varsinaisesti kiskaissut kenestäkään raa’asti ohikaan, mutta splitturnauksessa kiertotie onneen onkin biittien väisteleminen. (Oikotie on luonnollisesti biittien antaminen).
Kun meitä oli puoliltaöin kolme viimeistä soturia jäljellä check-callasin Seven-High lowssa luulemillani kolmella kympillä, jotka lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat täpöksi. Olisin reissulla saanut yhden (tässä vaiheessa hyvin tärkeän) betsin enemmän. Ahdistaa vähän vieläkin, mutta tuskaa helpottaa, että lopulta onnistuin voittamaan turnauksen. Hevosen selässä voi siis päästä vanhempikin tieteenharjoittaja Suomen mestariksi.
Uskon muuten vahvasti hevospelin suosion kasvuun jatkossa. Isoimmat netin säännölliset rahapelit pelataan 8-Gamessa, jossa on siis kolme peliä Horsea enemmän. Tämä tarkoittaa, että nuorisokin on kiinnostunut, toisin kuin pelkästä vanhasta Sevenistä.
Veikkaan ja toivon, että turnaus pysyy Mikonkadun kattauksessa ja sen suosio kasvaa. Tällä kertaa oli paikalle hipsinyt 33 pelaajaa, aika tarkkaan se määrä mitä olin odottanutkin. Ilahduttavaa oli, että joukosta löytyi myös maailmantähtiä, kuten Jussi Nevanlinna. Jussin makuun turnaus oli varmasti liian pieni, mutta pokeria ei pelata pelkästään rahasta. Kasinon pikkuturnausten lisäksi Jussia voi aika ajoin railata netin isoimmissa käteispeleissä, myös 8-Gamessa.
Tilasin Suomen johtavan Razz-gurun Jyri Merivirran (back to back Razz-finaalit WSOP:ssa) suosituksesta 691-sivuisen pokerikirjan ” Mixed Games” tarkoituksenani lukea se ennen SM-Horsea. Onneksi en ehtinyt edes kunnolla avata, koska olin aikeissa julkaista arvion ja avata vähän hevospelejä kaikille kolumnin lukijoille. Joku olisi voinut esimerkiksi päätyä pelaaman jonkun jaon toisella tavalla ja saattaisin edelleen olla ilman ensimmäistä Suomen mestaruuttani.
P.S.
Kiitos Taikurille ja Jammulle motivaatiosta. Suomen tunnetuimman korttien merkitsijän ja vuosikymmenen jos toisenkin kovimman suomalaisen angle shooterin peliseuran välttäminen laittaa kapeampaa polkua preferoivan yrittämään tosissaan.
