Kirjoitetaan nyt aluksi, etten ollut aivan eturivin paikoilla, kun finanssikriisi iski tuulettimeen. En ollut käynyt Goldmanilla tai Morganilla kesätöissä, niin kuin jotkut ikäiseni rahoituksen opiskelijat. Itseasiassa aika kaukana siitä — en olisi päässyt edes haastatteluihin. Olin luultavasti Suomen heikoiten palkattu osakemeklari palvellen ehkä sitä vähiten arvostettua asiakassegmenttiä eli nettivälittäjän perusasiakkaita. Toisaalta ei se huono homma ollut 24-vuotiaalle vastavalmistuneelle.
Olin Islantilaispankin Straumur-Burdarasin tytäryhtiössä eQ-pankissa töissä. Se teki 2008-kriisin seuraamisesta paljon mielenkiintoisempaa, ja lopulta luultavasti maksoi työpaikkanikin. Emme korostaneet islantilaista omistajaamme, mutta vaikea sitä oli unohtaakaan, kun melkein joka päivä joku soitti olevansa huolissaan rahoistaan. Finanssikriisin keskellä toki vakuutimme asiakkaillemme, että olemme Finanssivalvonnan alaisuudessa oleva vakavarainen islantilaisista riippumaton pankki, mutta minä en ollut asiasta niin varma. Ilman Suomen talletussuojaa olisi jonkinlainen talletuspako ollut vain ajan kysymys.
On hauska nähdä kuinka moni kertoo jälkikäteen olleensa aika hyvin perillä subprime-kriisistä ja nähneensä ongelmia, mutta nöyränä itsensä kehujana myöntää, ettei uskonut asian menevän näin pahaksi. Niin varmaan.
Itse hävisin ihan riittävästi Citigroupin ja AIG:n osakkeille menettääkseni oikeuden kertoa ennakoineeni yhtään mitään. Eivät analyytikot, salkunhoitajat tai meklarit ymmärtäneet, mikä heihin oli osumassa. Suomessa isku finanssialalle oli itseasiassa melko raju, koska kolme islantilaispankkia olivat laajentuneet aika näyttävästi muutaman edellisen vuoden aikana.
Keskuspankkiirit, ekonomistit ja sijoitusalan ammattilaiset ovat mestareita muistamaan asiat oman edun mukaisesti. Harvan meistä ego kestää ajatusta, että olimme täysin ulapalla näin merkittävistä asioista. Jälkiviisas ei koskaan erehdy.
Markkinat olivat jo alkaneet oireilla vuoden 2007 puolivälissä Bear Sternsin rahastojen mennessä arvottomiksi. Jim Cramer huusi jo pää punaisena CNBC:llä, että FED:n pitäisi avata rahahanat. Syksy meni vielä suhteellisen rauhallisesti. Tammikuussa 2008 Euroopan pörssit luisuivat parhaimmillaan 8 % päivässä Kerviel-tapauksen myötä. Pitkän bull-markkinan jälkeen meklarit ja asiakkaat eivät tahtoneet uskoa silmiään. Miten pörssi voi laskea näin paljon ilman pätevää syytä? Itsekin hävisin parin viikon palkan verran, kun lähdin ostamaan DAX-warantteja pörssin ollessa 5 % laskussa. Eihän se voisi tästä enää laskea? Monin verroin pahempaa oli kuitenkin vielä tulossa.
Eräänä päivänä finanssikriisin alkuvaiheissa kesällä eräs eläkekirstujemme vaalija sai kuningasidean. Mitä, jos ostaisimme Freddie Macin ja Fannie Maen osakkeita 100 000 kappaletta aina, kun niiden kappalehinta laskee dollarilla? Ja nehän muuten sitten laskivat. Olen tehnyt omilla sijoituksilla myös aika saakelin typeriä juttuja, mutta se on sentään ollut omaa pääomaani. Tässä strategiassa ei mielestäni ollut sitten mitään tolkkua. Yleensä nikkaroin niitä pieniä toimeksiantoja, mutta tässä tapauksessa sain jostain syystä kunnian toimittaa olettamani miljoonien eurojen tappiot eläkkeensaajien iloksi. Meno alaspäin vain siitä kiihtyi ja tokkopa osakkeita saatiin järkevään hintaan myytyä.
Lehman Brotherssin konkurssi ei missään nimessä aiheuttanut finanssikriisiä, mutta se oli ehkä tärkein yksittäinen tekijä, joka sai kriisin pahenemisen kiihtymään. Suurin virhe, minkä kriisin analysoinnissa voi tehdä, on yrittää kiinnittää se johonkin yksittäiseen syyhyn. Todellisuudessa finanssikriisin on helppo esittää kymmenenkin pätevää syytä. Sunnuntain yönä, jolloin Lehmanin konkurssi alkoi käydä selväksi, ei uni tullut silmään. Painelin neuroottisesti F5:sta ja toivoin, että siellä vielä tapahtuisi ihme. En vielä ymmärtänyt, että paras asia, mitä nuorelle miehelle markkinoilla voi tapahtua, on täysin musertava romahdus. Se on tärkeä oppitunti ja mahdollisuus sijoittaa kasvavia tuloja korkeammilla tuotto-odotuksilla. Nyt vielä kävi niin, että markkinat eivät varsinaisesti romahtaneet. Lehmanin konkurssiin päästäminen tulkittiin alkuun merkkinä vahvuudesta. Poistetaan mädät omenat, ja tuetaan elinkelpoisia. Pörssikurssien lasku oli vielä hallittua.
Lehman Brothersin pelastusoperaatio meni mönkään mahdollisesti, koska Warren Buffett ei osannut käyttää puhelinvastaajaa, vaan odotteli faksia, jota ei koskaan tullut. Lehmanin konkurssi aiheutti kyllä laskupäivän pörsseissä (punainen rinkula S&P500 kuvaajassa alla), mutta isot pyörät markkinoilla lähtivät pyörimään vasta edustajainhuoneen epäonnistuessa äänestämään valtion tukipaketin (TARP) puolesta pari viikkoa myöhemmin.
Olin tuona iltana yksin iltameklarina. Se oli normaalisti rauhallista työtä Yhdysvaltojen markkinoita katsellessa. Saattoi mennä parikin tuntia ilman, että puhelin pirisi. Tuona iltana puhelin alkoi piristä vähän enemmän.
Katsoin CNBC:ltä suoraa lähetystä TARP-äänestyksestä. Hyväksyminen ei ollut varmaa, mutta sen katsottiin olevan ainoa järkevä lopputulos. Kun äänet alkoivat kertyä EI-äänten puolelle, pörssistä lähti pohja pois. Vastaavaa en ole nähnyt muuten kuin vuoden 2010 toukokuun flash crashissä. Iskee epäusko, että tapahtuuko tämä todella nyt. Onko tämä sen romahduksen alku, mistä puhutaan vielä vuosikymmeniä? Lopulta S&P500 indeksi päätyi 8,8 % laskuun sinä päivänä.
Lokakuun puolivälissä myin Peugeot-merkkisen pikkuautoni ja ostin vivuttamalla tuplasti sen arvosta osakkeita. Warren Buffett on sanonut, että osta, kun muut ovat pelokkaita. Mikä voisi mennä pieleen? No ehkä se, että Buffett neuvoo myös välttämään velkaa (joskin sitä itse on vakuutusyhtiöiden kautta käyttänyt). Ihmiset kun voivat pelokkuudesta siirtyä vielä kauhun kautta paniikkiin.
Jos olet aloittanut sijoittamisen vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana, et yksinkertaisesti voi ymmärtää kuinka musertavalta tuntuu, kun salkun arvosta on sulanut valtaosa, ja se tuntuu jatkuvan päivä toisensa jälkeen. Ymmärrän täysin niitä ihmisiä, jotka eivät vain kestäneet sitä, ja myivät heikoimmalla mahdollisella hetkellä. Jopa eläkeyhtiömme Varma sortui varmistelemaan väärällä hetkellä. Varman osakeriski oli vuoden 2008 lopussa lehtitietojen mukaan suojattu käytännössä nollaan.
Itse olen sitä porukkaa, joka voi fyysisestikin pahoin myllerryksissä, mutta pystyy vielä tekemään järkeviä asioita. Monet muut vain haluavat sen pahan olon pois, ja myyvät pohjille. Jouduin kyllä ottamaan palkattoman vapaapäivän perusteella ”ei vain pysty enää katsomaan niitä romahtavia kursseja koko päivää”. Pomo ymmärsi ihan hyvin.
Kadulla apeana kävellessäni, ihmettelin, että eikö nämä ihmiset ymmärrä, mitä tuolla markkinoilla tapahtuu. Olin menettänyt suhteellisuudentajuni. Eihän markkinoiden tapahtumilla kuulunutkaan olla mitään osaa eikä arpaa ihmisten elämään. Rahoitusalalla työskentelevät luulevat usein olevansa kaiken keskiössä ja jopa tekevänsä ”jumalan työtä”. Todellisuudessa ala on tarpeellisten perustoimintojen päälle rakennettu lisävero yhteiskunnalle. Kenenkään ei pitäisi olla pahoillaan pankkiirien rahavaikeuksista.
Yhtenä syksyn pimeänä iltameklarin päivystysvuorolla puhelin taas pirisi. Goldman Sachsilta kohtelias nuori mies soitti, että nyt olisi hyvä hetki alkaa käyttämään teidän varavälittäjää ulkomaiden markkinoilla. Katsos kun meidän kautta kaupankäynti loppuu tänä iltana — islantilaisuus ei ollut kovin vahva meriitti sinä syksynä. Itselläni nousi pala kurkkuun, en ainakaan tiennyt varajärjestelmistä. Tämä oli aikaa, jolloin pienikin rasahdus saattoi aloittaa tapahtumaketjuja, joissa pankeista tuli epätoivottavia kauppakumppaneita. Jos ihmiset huomaisivat, että eQ pankkiin ei ulkomailla enää luoteta, mikä estäisi kotimaan asiakkaita panikoitumasta? Soitin pankin pääjuristille. En tiedä mitä sen jälkeen tapahtui, mutta kaupankäynti se vain jatkui seuraavina päivinä. Voi olla, että kyse oli väärinkäsityksestä. Tai sitten siellä läheteltiin tasekirjoja tai vakuusrahoja Lontooseen päin.
Maallikoilla on usein se kuva, että pankeissa ja pankkiiriliikkeissä ollaan todella hyvin perillä kaikista asioista. Oma näkemykseni on aivan toista. Kaikki viittaa siihen, etteivät edes keskuspankit ja Lehman Brotherssin pelastamisoperaatiossa mukana olleet pankit ymmärtäneet tilannetta kovin hyvin. Vielä nykyäänkin kiistellään siitä, mitä tapahtui. Maailman suurinta tulipaloa sammuttavat Bernanke, Paulson ja Geithner tuntuivat kaikki olevan ahdistuneita, pelokkaita ja riutuneita.
Ei finanssikriisin syksy ollut jatkuvaa panikoimista ja hammasten kiristelyä. Finanssikriisissä oli vain kolme rankan laskun aikaa: Kuukausi Lehmanin konkurssin jälkeen, marraskuun synkistelyt ja vuoden 2009 helmikuun apaattinen loppuliuku. Noina kuukausina tuli jonkin verran velkaantuneiden asiakkaiden salkkujen likvidointeja, muttei se ihan päivittäistä ollut.
Oli joskus sydäntä särkevää kuunnella tarinoita menetetyistä omaisuuksista. Yksi asiakas soitti harva se päivä kysyäkseen, että ei kait Neste voi enää mennä tästä alaspäin? Vastasin vain, ettei sen kuuluisi, mutta mikään ei ole mahdotonta. Helsingissäkin osakkeita myytiin jopa alle nettokassan arvon. Toiset soittivat kännissä vittuillakseen. Yksi asiakas uhkasi tappavansa itsensä.
Sijoitusmessuilla vanhat papat, joskin vähän harvalukuisempana, jaksoivat vaan olla optimistisia. Siinä oli meillä nuoremmilla kyllä oppimista. Oli toisaalta yksi nuorempikin kaveri, joka nousi myyntiwarranttien avulla tuhansista euroista miljoonaan ja kertoi eQ:n keskustelupalstalla kaupoistaan ihan avoimesti.
Optimismi ja pessimismi vaihtelevat, mutta ihmisluonto pysyy muuttumattomana. Ahneus ajaa johtajat ja sijoittajat jatkossakin ottamaan liiallisia riskejä. Klaavalla voitat ja kruunalla joku muu häviää. Saatamme oppia edellisen kriisin läksyt, mutta seuraavan kriisin ongelmat ovat aina edellisestä poikkeavat. Tuskin nykyisen nollakorkojen jakso ainakaan johtaa lopulta liialliseen riskinottoon, eikös niin?
Ps. Jos haluat vähän tarkemman kuvan Lehman-viikonlopun tapahtumista, Andrew Ross Sorkinin kirja ”Too Big to Fail” on erinomainen paikka aloittaa. Tai jos oikein helpolla haluaa päästä, niin katso saman niminen lähes yhtä hyvä elokuva.
