Tämän viikon olen viettänyt elämäni rakkauden seurassa, eli olen pelannut Barcelonassa livepokeriturnauksia. Suomessa Veikkauksen lippulaivassa Casino Helsingissä turnauksia ei henkilökuntapulan takia tällä hetkellä järjestetä, joten laillisia turnauksia himoavien on pakko matkustaa ulkomaille. Jos muuten jollain pörssiyhtiöllä menisi omasta mielestään liian hyvin, sen kannattaisi ottaa mallia Veikkauksen henkilöstöpolitiikasta.
Pokeriturnauksiin osallistuessani budjetoin lipunostorahat menetetyiksi. Tämä helpottaa kummasti turnauksesta tippumisen tuskaa, joka liki väistämättä on edessä. Edes Juha Helpin ja Vanessa Selbstin lehtolapsi ei voittaisi kaikkia pokeriturnauksia mihin osallistuu. Tosin jos olisi isäänsä tullut, olisi sitä mieltä, että kyllä hänen joka tapauksessa kuuluisi voittaa.
Pelaan turnauksia vähän kuin SaiPa lätkää. Yritän siis roikkua pelissä mukana, mutta rankaista kaikista vastustajien virheistä. Heikki Mälkiän valmentaman SaiPan aikaan tälle pelityylille lanseerattiin osuva nimi ”eteläkarjalainen kusipääkiekko”.
Olen vähän myhäillen pannut merkille, että pokeriturnausväki on siirtynyt koronatauolla pelaamaan ehkä aavistuksen lähemmäs omaa pitkäaikaista pelityyliäni. Pokeribuumiaikaan kovasti pokerimediassakin uhonneet patologiset ilmalla 3-bettaajat (heikolla kädellä uudelleenkorottaneet) ovat pitkälti siirtyneet muihin harrastuksiin. Tämä on sinänsä harmillista, joskin markkinatalouden lainalaisuuksien mukaista kehitystä.
Tämä ei tarkoita, että kaikki täällä pelaisivat roopetarmimaista auringontarkkaa lineaarista pokeria. Ei sinne päinkään, olen edelleen nähnyt Pepeiltä ja Joséilta paljon sellaisia turnauselämää halveksuvia suorituksia, joita ei Helsingin turnausviikoilla juurikaan näe. Jos siis niitä turnauksia järjestettäisiin.
Valepokeriammattilaiset
Pokeribuumiaikaan pokeriammattilaiseksi esittäytyi kaikenlaista aika äkkinäistäkin suharia. Tähän oli monenlaisia motivaatioita. Ammattihuijarit kaipasivat asiakkaita, peliongelmaiset luotottajia ja huumekauppiaat selityksiä käteisvaroilleen. Niinpä en ole enää vuosikymmeniin suorilta uskonut, jos joku tuntematon väittää itseään pokeriammattilaiseksi.
Itse asiassa pokeriammattilaisten ja -amatöörien välinen rajanveto on veteen piirretty viiva. Vahvimmat amatööripelaajat ovat paljon parempia kuin heikoimmat ammattilaiset. Joten en juuri hukkaa aikaani sen pohdiskeluun, mistä kukakin pelikaverini saa elantonsa.
Sen sijaan tarkkailen, miten muut pelaavat pokeria. Pokeriturnausten pelin henkihän väitetään olevan ”hours of boredom and moments of terror”, mutta miulla ei ole tylsää, vaikka kortteja ei tulisikaan. Näen hilpeänä ja palkitsevana puuhana ihmisten pään sisään pikkuhiljaa luikertelemisen. Aina välillä, kun arvaan mielessäni ennen näyttöä oikein jonkun vihollisen tarkat kaksi korttia, tunnen itseni uudelleensyntyneeksi Stu Ungariksi.
Ja muistan ihmetelleeni miten jotkut pokeriammattilaiset pystyvät pelaamaan lähes kaikki lähtökädet. Ja jälkitarkastelussa on tullut ilmi, että ko. ”ammattilaisen” pokeriura oli syvässä montussa.
Huonoa pokeria pelaava ei oikeasti voi tietenkään olla pokeriammattilainen. Tosin on monia erilaisia voitollisia pelityylejä. Omani painottuu ehkä enemmän liveriideihin kuin suomalaisilla nuorilla ammattilaisilla, mutta myös enemmän taulukoihin kuin muilla turnauspapoilla.
Kuva: Pääturnauksen 1C maksoi miulle 3,300 euroa
It’s the process, stupid
Sijoitusrintamallakin olen hyvin kiinnostunut kollegoiden sijoitusosaamisesta. Niiltähän voi saada vaikka hyviä vinkkejä tai hyödyllisiä tietoja. Mutta sijoituskeskusteluissakin on tärkeää selvittää, ymmärtääkö keskustelukumppanisi, mistä puhuu.
Koska sijoittamisessa onnen osuus on huomattavasti suurempi kuin pokerissa, en ole kovinkaan paljon kiinnostunut kaverin historiallisista tuotoista tai Sharpen luvuista. Itse asiassa ikuista hilpeyttä miussa herättää massojen taipumus työntää rahaa kovasti nousseisiin rahastoihin tai osakkeisiin. Nämä eivät turhaan pohdiskele, onkohan salkunhoitajalla käynyt tsägä tai onko yhtiön hinta kuplautunut. Vaan prolongoivat kurssikäyrää surutta koilliseen. Hyvää onnea vain valitsemallaan tiellä, sitä nimittäin kovasti tarvitaan.
Mutta sen sijaan olen hyvin kiinnostunut kuulemaan tai lukemaan, miten sijoittaja prosessoi sijoituskohteitaan. Vaikka suhtaudun uskontoihin pääsääntöisesti ylimielisen halveksuvasti, olen osakkeiden suhteen kiinnostunut lähinnä fundamenttiuskonnon edustajista. Eli sellaisista, joiden mielestä osakkeet ovat osuus yhtiöistä. Yhtiöiden markkina-arvo pörssissä saattaa myös hyvinkin poiketa yhtiön todellisesta arvosta. Vielä uskontunnustukseemme kuuluu, että osakkeiden hinnat lopulta pyrkivät lähestymään näitä todellisia arvoja.
Joidenkin näkemysten mukaan pörssiin sijoittaminen vastaa rulettia, eikä markkinat juuri koskaan heijastele yhtiöiden todellisia arvoja. Nämä ovat yleensä joko kokonaan sijoittamatonta kansanosaa tai sitten aikoinaan talvivaaroihin betsanneita. Heidän sijoitusjuttunsa eivät ole kovin kiinnostavia, joskin usein huvittavia. Ei tosin heidän omasta mielestään.
Jos löydän saman uskonnon riittävän pätevän edustajan, olen valmis tällaista kaveria jopa beesaamaan. Eli ottamaan sokkona samaa, jota se itse otti. Mutta tämän pätevyyden päättelen tosiaan sen pohjalta, miten näen kaverin sijoitusprosessin menevän. Pätevyyden lisäksi pitää nimittäin nähdäkseni olla myös ahkera.
Keskustelupalstalla esitettiin hiljan kritiikkiä titaaniin eli Coeus-rahastoon sijoittaneita kohtaan. Rahastolla ei kuulemma ole kovaa näyttöä. Ja aivan oikeassa kriitikko olikin. Ei kai nyt ensimmäisen rahaston alkutaipaleella voi ihan vuosikymmenten mittaista tuottodataa oikein ollakaan.
Ymmärrän hyvin, että siviilit eivät ymmärrä, minkälaista päätä ja kuinka paljon työtä vaatii maailman huipulle pokerissa nouseminen. Miulle se kuitenkin riittää näytöiksi Jens Kyllösen lähtökohtaisista eväistä sijoittajana. Sitten kun olen tarkkaillut, miten pokeriammattilaisen analyyttisyydellä Jens pilkkoo sijoituskohteensa palasiksi, en mitään tuottokäyriä todellakaan kaivannut rahastoon rahaa tuupatessani.
Me uskotaan
Olen nähdäkseni pelannut ainakin semikelvollista pokeria kuuden päivän ajan pääosin melko heikkoja vastustajia vastaan. Joten en ole päässyt yhdessäkään turnauksessa rahoille ja olen montuttanut reilut 15.000 euroa.
En aio kuitenkaan luovuttaa, vaan jatkan ainakin omasta mielestäni ylivoiman jauhamista sisukkaasti samalla taktiikalla. Toki aina pitää yrittää paikoista laukoa vähän entistä tarkemmin. Pitkän pokeriuran päätteeksi saa pokerista hyvin lähelle tasan sen minkä on ansainnutkin. Useimmat entiset ammattipelurit, jotka väittivät menneensä poikki kassanhallintaan, menettivät todellisuudessa rahansa liian huonoon pelaamiseen. Mutta sitä olisi ikävää myöntää.
Kyllösen rahastokin on kuralla. En itse asiassa tiedä kuinka paljon, kun sieltä tulee niin hankalasti avattavia meilejä. Mutta en harkitsekaan likvidointia. Katsotaan sitten kymmenen vuoden päästä, paljonko peli mahtaa olla.
Kuva: Pokerikäsillä on paljon hauskoja nimiä. Roope Tarmi voitti ison potin Barcelona Cupissa siivoojilla.
P.S. Jos kolumni vaikuttaa vähän hätäiseltä, johtuu se siitä, että pokerihoitoni huomasi juuri hotellin sohvalta käsin, että katalaanit ovat siirtäneet häviäjien turnauksen eli Closer Turbon alkamaan tuntia aikaisemmaksi.
Pokeritieto 9.6.2010: Vanha Sotaratsu
