Pokeribuumi lähti telineistä kuin Valion mainoskasvo Ben Johnson, kun Chris Moneymaker toukokuussa 2003 voitti pokerin maailmanmestaruudeksi kutsutun WSOP:n pääturnauksen. Mainosmiesten keksimältä kuulostavaa nimeään tärkeämpää oli, että Moneymaker pääsi 10.000 dollarin livekarkeloihin 86 dollarin nettiturnauksesta. Pokerin suosio räjähti käsiin, koska erityisesti nuoret miehet olivat keksivinään, että pokerissa kuka tahansa pystyy voittamaan miljoonia.
Suomeen pokeribuumi rantautui luonnollisesti vähän jälkijunassa. Mutta internet liikkuu kummallisen nopeasti, ja valot oli laitettu päälle Suomessakin jo keväällä 2004, kun saavuin uudenkarheaan Grand Casino Helsinkiin vajaan vuoden Pariisin Aviation Club de Francen syrjähyppyni jälkeen. Lähtiessäni 2003 loppukesästä tunsin ne kaikki muutamat pelurit nimeltä, palatessani sakkia oli kuin SaiPan pelissä ja en tuntenut puoliakaan edes naamalta. Tulin takaisin, koska olin Ranskassa havainnut, että netissä oli mahdollista pärjätä paremmin koko maailman, kuin livenä jopa ranskalaisten kanssa.
Siitä rivakkaan tahtiin siirryttiin tilanteeseen, jossa vuonna 2005 useimpien suomalaisten lukiolaispoikien toiveammatti oli pokeriammattilainen. Suomen dynaamiset ”viralliset” tahot suhtautuivat pokeriin kuin pohjoismaisissa hiihtolajeissa aikoinaan V-tyyliin tai luisteluun. Eli kertoivat nettipokerista tulevan selkävaivoja, syöpää ja konkursseja.
Koska jonnat joko eivät muista tai välttämättä seuranneet samalla intensiteetillä kuin mie, lainaan Taloussanomia elokuulta 2006:
”RAY:n tilastoinnin mukaan pokerikoukkuun jääneet pelaajat ovat nuoria miehiä, valtaosa 18 – 24 –vuotiaita. Pelaamiseen on uponnut tuhansia euroja kuukaudessa ja pelivelkoja on useimmille kertynyt tuhansia, jopa useita kymmeniä tuhansia euroja.”
Miten ne ”useimmat” olivat onnistuneet saamaan velkoja tuhansia euroja, jäi kertomatta. Tosin eurokansanedustajille asti levitettiin tarinaa, jonka mukaan nettipokerisaiteilla saisi pelata velaksi. Miulta ei ainakaan koskaan onnistunut. Päinvastoin, ongelmia oli 2000-2011 lähinnä peleihin riittävän rahan siirtämisessä sisään.
Valtamediassa oli vuosina 2005-7 käsittääkseni Veikkausperheen lanseeraama yleinen propagandakampanja nettipokerin tuhoisuudesta. Lisäksi toki oli juttuja isoja voittoja tehneistä kolme kuukautta ammattiaan harjoittaneista pokeriammattilaisista. Vihasin koko keltamustasta sydämestäni molempia.
Pokeri ei ole täysin harmiton peli, mutta ei sen koukuttavuus ole likikään mummorullien tasolla. Mutta ei se myöskään ole samanlainen oikotie ziljooniin, kuin kryptovaluuttojen kerrotaan nykyisin olevan.
Taustalla oli tietenkin Veikkausperheen suuri huoli veikkaushäviövarojen hupenemisesta ulkomaiseen nettipokeriin. Niinpä punamultahallitus asetti Rahapelifoorumin, joka yksimielisesti päätti helmikuussa 2007 muuttaa rahapelisäädäntöä siten, että suomalaisten nettipokerin pelaaminen kokonaan estettäisiin.
Pokerijumalille kiitos, välissä oli vaalit. Kilpailevat pokerifoorumit Pokeritieto ja Pokerisivut olivat tuolloin verivihollisia, mutta kun ehdotin yhteistä kampanjaa nettipokerin kieltolain vastaisten valintakelpoisten uusien kansanedustajien valitsemiseksi, hautasimme väliaikaisesti sotakirveen. Ehtihän sitä mäiskiä sitten vaalien jälkeen uudestaankin.
Tämä ei ollut ollenkaan niin suuruudenhullua, kuin helposti ajattelisi. Suomalaisia nettipokerinpelaajia oli satojatuhansia, painottuen vahvasti ensimmäistä kertaa äänestämässä oleviin. Jos yrität mennä nuorten miesten unelmien väliin, olet kohtaamassa vahvahkoa muutosvastarintaa. Sen lisäksi että nuoret herkästi tarttuvat nykyisinkin puukkoihin, saattavat ne mennä tiukan paikan tullen jopa äänestämään. Vaikka se ei olekaan yhtä sankarillista, kuin ottaa luoti rintaan etulinjan ensimmäisenä.
Asiaa ei voi todistaa, mutta olen vakuuttunut, että vähintään muutaman vaalipiirin viimeisen paikan onnistuimme vaihtamaan. Rahapelifoorumin jäsenistä useampi tippui vaaleissa, mikä ilahdutti ainakin miuta. Olen käsityksessä, että kampanjamme huomattiin jopa joissain puoluetoimistoissa.
Osuutemme siihen, että vuonna 2007 tuli Matti Vanhasen kakkonen eli sinivihreä hallitus, eikä punamulta jatkanut, lienee ollut ainakin semimerkityksellinen. Löysimme nimittäin nettipokerin kieltolain vastustajia lähinnä kokoomuksesta, vihreistä ja RKP:stä, jotka kaikki olivat vaalien voittajia. Meille olisivat kelvanneet puolellemme kaikki persuista vassareihin, mutta vain niitä valintakelpoisia ehdokkaita nostettiin foorumeilla esiin, jotka kirjallisesti vastasivat vastustavansa kieltolakia.
Lähetimme kaikille kansanedustajille kyselyn, koska istuvan kansanedustajan on aika paljon helpompi tulla valituksi kuin random-ehdokkaan. Hyvin vähän tuli muuten vastustavia kannanottoja, koska poliitikot eivät ole likikään niin tyhmiä, kuin heitä monet pitävät. Tulkitsimme vastaamattomuuden kieltolain kannatukseksi.
Esimerkiksi laitoin sähköpostia mielestäni putoamisvaarassa olleelle, aavistuksen menestyksekkäämmälle aitajuoksukollegalleni Lappeenrannasta eli kansanedustaja Arto Bryggarelle (SDP), joka ei ollut vastannut kyselyymme. En saanut kuitenkaan puristettua mailia, jossa kieltolaki tuomittaisiin. Ehkä paremmin kartalla ollut avustaja otti yhteyttä ihan vähän vaalien alla, että ”Hänen mielestään Artsi vastustaa kieltolakia”.
Vastasin, että haluan mailin ihan Artsilta itseltään, ja tätä ei koskaan tullut. On muuten mahdollista, että olisi kannattanut vastata, koska listallamme ei ollut yhtään demaria Helsingin vaalipiiristä, ja Bryggare jäi valitsematta.
Vaalien ja hallituksen muodostamisen jälkeen asetettiin arpajaislakityöryhmä, ja sille poliittinen ohjausryhmä. Toimeksiantona oli edelleen mm. nettipokerin kieltäminen. Tosin suurempaa huolta aiheutti EU:n paine rahapelimonopolia kohtaan. Olimme vain pieni sivujuonne isossa pelissä.
Yllättävän poliittisen aktiivisuuteni havainnut pitkän linjan kokoomuslainen ystäväni Sem Schubak kysyi, haluaisinko tavata poliittisen ohjausryhmän puheenjohtajan. Enemmän toki olisin halunnut Bobby’s Roomiin, mutta tämä tuli heti seuraavana perässä. Aivan varmasti siis halusin.
Tapasimme Ilkka Oksalan lounaalla ravintola Postresissa, ja heti alkuun Oksala kertoi ymmärtävänsä rahapelimonopolinkin huonot puolet, mutta hän ei voisi asialle mitään. Sanoin, että en mie mitään monopolia vaadi murrettavaksi. Kunhan sitä, että jos nettipokeria saisi pelata edelleen Suomestakin käsin. Tämä kuulosti perusteluideni jälkeen Oksalan mielestä täysin hyväksyttävältä hankkeelta.
Suhtauduin epäluuloisesti tilanteen etenemiseen – kuten poliitikkoihin yleensäkin – mutta kun kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin (RKP) ilmoitti tammikuussa 2008 kannattavansa kansallista nettipokeria, ymmärsin ensimmäisen nettipokerisodan voitetuksi. Jännästi nettipokerin demonisointikin pitkälti mediassa loppui.
En tietenkään tiedä tarkkaan, mikä oli vaikutukseni ensimmäisen nettipokerisodan voittoon. Mutta joka tapauksessa sodin voittavalla puolella. Mutta siitä miulla ei ollut harmainta hajua, että joutuisin uudelleen samaan sotaan ja vielä ainakin kahteen kertaan.
